Ladataan...
Rakkaudennälkä

Melkein yhtä kiistelty aihe kuin se, että kannattaako exän kanssa ikinä palata yhteen, on se, että voiko koskaan friends with benefits -tyyppinen ratkaisu jatkua ja kestää pitkäkestoisesti ilman, että se tuottaisi osapuolilleen ongelmia. Tohon ex-asiaan en tässä nyt paneudu, koska siitä mulla ei itselläni varsinaisesti ole kokemusta, mutta jos oon mitään omista on-off säädöistäni tai tapailusuhteistani oppinut, niin heittäisin oman mutuvastaukseni että yleensä ei kannata. Mutta mä ajattelin nyt keskittyä tähän fwb-asiaan.

Mulla on elämäni aikana ollut muutamia tälläisiä tapauksia ja tilanteita. Jotkut ehkä vähemmän vielä tuota frendipuolta, että putoaa ehkä enemmän sinne fuckbuddy-kategoriaan, jos ne haluaa selkeästi erotella. Ne ovat ehkä enemmän olleet kyllä sellaisia, joiden kanssa on aikaisemmin ollut jonkinlaista muutakin vipinää, yleensä tunnepitoista sellaista mutta se on syystä tai toisesta loppunut, mutta ollaan haluttu vielä pitää kiinni siitä fyysisestä suhteesta. Niistä yksikään ei ole myöskään ollut mitenkään pitkäaikainen ratkaisu, vaan jompikumpi on yleensä ennemmin tai myöhemmin todennut ettei tunteidensa takia kannata, joko siitä syystä että lämpimiä tunteita on liikaa, tai sitten että silmät aukeavat vähän enemmän toisen erilaisille puolille, ja pystyy toteamaan että hei, toi tyyppi on ihan tyhmä. 

Mun pisin fwb-suhde kesti vajaat kolme vuotta, ja se loppui siihen, että mä tapasin ihmisen, jonka kanssa aloin seurustella, eikä suinkaan siihen, että meidän välille olisi vielä silloinkaan tullut sen suurempia draamoja tai mutkia. Mutta. Kyllä mäkin niin alussa, kuin muutamassa muussakin kohtaa itse mietin paljonkin, että onko tämä nyt pelkkää ystävyyttä ja seksiä meidän välillä, vai oisko tässä jotain muutakin. Varsinkin alussa mun oli hyvin vaikeaa käsittää, että jonkun kanssa voi fyysinen kemia oikeasti toimia niin hyvin, ilman että välillä on oikeasti mitään romanttisia tunteita. Oli hyvin erikoista, kun esimerkiksi tyypin kuviin törmätessä sosiaalisen median feedissä se herätti hyvinkin kuumia ajatuksia ja tuntemuksia, mutta kuitenkaan niihin ei liittynyt mitään sellaista, että olisipa kiva viettää paljon aikaa yhdessä ja jakaa elämää. Ei, se oli nimenomaan sellaista, että heitä mut just nyt tohon sängylle ja ota mut. Sen jälkeen voidaan sitten vaihdella kuulumisia ja nauraa yhdessä.

Mun oma näkemykseni tähän on myös se, että ei kannata olla liian hyviä ystäviä ja hengailla liikaa. Me asuttiin eri paikkakunnilla, joten näkemisiä ei ollut mahdollista järjestää edes viikoittain. Toisekseen ei ikinä varsinaisesti tehty mitään muuta yhdessä, kun hengailtiin jomman kumman luona, suuri osa siitä sängyssä. Silti koen, että tutustuimme tuon kolmen vuoden aikana sen verran hyvin, ja opin pitämään hänestä paljon ihmisenä, että hän oli nimenomaan ystävä. Ystävä, jonka kanssa jaettiin myös muunlaisia hetkiä, mutta ystävä, jonka kanssa pidin myös etäisyyteni. Luulen, että ainakin omalla kohdallani se oli homman toimimisessa oleellista, koska tiedän kyllä itse, että jatkuvalla yhteydenpidolla kiinnyn helposti, varsinkin jos fyysinen kemia on kohdallaan.

Toinen oleellinen ja selkeä tekijä oli se, että tiesin alusta loppuun selkeästi sen, ettei hän olisi ollut sellainen ihminen, jonka kanssa olisin halunnut olla parisuhteessa. Joo seksi toimi, pidin hänestä ihmisenä, mutta kommunikointimme oli aina vähän... erilaista. En sanoisi että ontuvaa, mutta jollain tapaa tiesin selkäytimessäni aina sen, että jos vastaan tulisi yhtään haastavampia juttuja, niin kommunikointimme asettuisi suureksi ongelmaksi väillemme. Toisekseen hänellä oli joitain sellaisia arvoja ja tapoja, joista en pitänyt. Ja toki yksi olennainen: hän asui minun nähden väärällä paikkakunnalla, sillä kaukosuhteiluun minulla ei olltu mitään intressejä.

Omalta osaltani sanoisin siis, että fwb-suhdetta on mahdollista ylläpitää hyvinkin pitkään, mutta se vaatii tilanteeseen oikeanlaisen ihmisen, olosuhteet ja kemiat. Ei ollut kerran eikä kaksi kun mietin, että olenko ihastunut, mutta en kyllä kertaakaan ollut. Olipahan hauskaa niin kauan kun sitä kesti. 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Kesän tullessa välimme hiljenivät taas, vaikka olin juuri niin intoillut, että nyt meistä tulee oikeasti pari. Asuimme molemmat toisilla puolilla paikkakuntaa, joten eme viettäneet aikaa siellä samoissa porukoissa ja näin ollen nähneet ollenkaan. En muista yhtään minkä verran juttelimme, mutta muistan sen, että tuolloin yritin ensimmäistä kertaa päästä hänestä yli ja jatkaa eteenpäin. Joku pieni osa minussa jo tajusi, ettei tämä nyt ehkä tule jatkumaan tai ainakaan päättymään hyvin, jos jatkuu. Syksyn tullessa kuitenkin totesin, että noista hatarista periaatteista kiinnipitäminen tuntui hyvin vaikealle. Simpanssi siirtyi lukioon, mutta rakennusten sijaitessa vieretysten ja jakaen ruokalan, näin häntä toisinaan edelleen. Siinä olin hieman hankalaa yrittää kuihduttaa omia tunteitaan. Pian hän laittoikin taas viestiä. Ja siinä sitten taas oltiin.

Kolme tai neljä kuukautta sen jälkeen, kun olimme viettäneet iltapäivää yhdessä keväällä, sovimme toisen tapaamisen. Hänellä oli pidempi koulupäivä joka loppui liikuntaan, joten sovimme, että näemme taas samoilla paikkeilla, kuin viimeksi. Jännitin, että mitä tulevat tunnit toisivat mukanaan, mutta pääosin olin toki aivan innoissani. Meillä ei kummallakaan ollut oikein ideoita siitä, mitä tehtäisiin - kotipaikkakunnalla kun ei oikein ollut mitään kummoisia kahviloita, ja teini-minulle deiteillä käynti oli vielä kovin vierasta. Menimme sitten hetkeksi istuskelemaan sinne samaiseen alikulkutunneliin, jossa olimme pari kuukautta aiemmin viettäneet yhteisiä hetkiä. Istahdimme vieretysten sen kohoaville reunuksille, ja jännitykseni katosi samassa hetkessä, kun hän katsoi minua silmiin ja suuteli. Taas minulla oli vahva tunne siitä, että nyt se tästä lähtisi. Menimme kävelylle vähän syrjäisempään puistoon, missä oli hyvää ja rauhaisaa istuskella kahdestaan. Ja pussailla. Olihan se ihanaa.

Tuon toisen iltapäivän jälkeen tunsin taas, miten simpanssi vetäytyi. Kirosin itseäni siitä, miksi olin edes lähtenyt leikkiin mukaan uudelleen. Seuraavien vuosien aikana sitä tapahtui paljon: lähenemistä ja erkanemista. Simpanssilla ja minulle oli kunnon on-off vääntämistä. Minä päätin aina uudelleen ja uudelleen, että nyt riittää, tämä oli tässä. En päästäisi häntä enää lähelle, välitin liikaa. Ja joka ikinen kerta, vaikka olin pääättänyt toisin, hänen nimensä ilmestyessä ilmoitusruudulle kun häntä taas huvitti leikkiä, en osannut pysyä päätöksessäni. Jossain vaiheessa minäkin siirryin lukioon, oli muita miehiä, mutta kukaan ei kiinnostanut tarpeeksi. Olin koukussa, ja vain häneen.

Kerran, kun meillä oli taas taukoa juttelusta, huomasin somen perusteella, että hänellä oli juttua toisen tytön kanssa. Järkytyin, tietysti, vaikkei tämäkään tilanteena ollut ihan uusi. Oli näitä ollut ennenkin. Kyseisen tytön stalkkaamisesta tuli minulle lempipuuhaa, vaikka satutinkin itseäni joka kerta, kuin näin jotain merkkejä hänen elämässään simpanssista. Tällöin elettiin sitä ask.fm aikaa, joten päivittelin hänen profiiliaan vähintään kerran päivässä, mutta en itse uskaltautunut kysymään mitään. En edes muistanut yrittää vastustaa, kun simpanssi taas avasi keskustelun välillämme. Olin niin keskittynyt siihen, etten halunnut, että hän ainakaan alkaisi parisuhteeseen kenenkään muun kanssa. Yritin kuitenkin esittää coolia mahdollisimman hyvin. Tiedättehän, semmoista vähän vaikeasti tavoiteltavaa. Uskoin, että se purisi nyt häneen parhaiten.

Eräänä talvi-iltana seuraavina viikkoina sain yhtäkkiä puhelimeeni viestin. Simpanssi oli saanut ajokortin, ja koska olimme joskus ikuisuuksia sitten aina puhuneet, miten hän sitten veisi minut ajelulle, hän ehdotti nyt, että täyttäisi sen lupauksen. Jännittyneenä suostuin, ja nopean ehostautumisen jälkeen jo seisoinkin kotipihallani. Lumihiutaleita sateli hiljalleen, askelsin paikallani etten jäätynyt. Hän oli vähän myöhässä. Aloin jo epäilemään, että tulisiko hän ollenkaan, kun punainen, pieni auto pyyhälsi pihatielle. Simpanssi kurotti avaamaan pelkääjänpuolen oven, ja virnisteli minulle. Istahdin kyytiin. Simpanssi kyseli ehdotuksia siitä, minne menisimme, ja koska aivoni löivät tuolta osalta aivan tyhjää, pyysin häntä yllättämään minut.

Simpanssi ei miettinyt montaakaan hetkeä, kun hän hurautti autollaan toiseen suuntaan, mistä oli tullut. Yritin kysellä, mutta hän vain hymyili tyytyväisenä, ja halusi pitää yllätyksen. Keskustelu välillämme kulki taas niin vaivattomasti, kuten aina. Meillä oli aina hauskaa yhdessä, ja uppouduin yhteisiin hetkiimme niin täysin, että en edes muistanut silloin huonoja asioita. Nytkin olisin toki voinut miettiä, että olisiko tämä jatkon kannalta hyvä vai tosiaankin huono asia, mutta en halunnut vaivata itseäni. 

Olimme ajaneet puolisen tuntia, kun simpanssi yhtäkkiä kaartoi risteyksessä asfaltilta pienelle hiekkatielle. Muutaman kilometrin verran sitä ajettuamme tulimme valottomalle pihalle, jossa oli ilmeisesti jonkinlainen mökkirakennus. Simpanssi sammutti auton. ja nousimme ylös. Hän kiusasi minua pimeässä, mutta antoi myös hellyydenosoituksia. Olin tyytyväinen. Eipäs hän tainnutkaan olla kovin vakavissaan sen toisen tytön suhteen. Siinä hetkessä en edes osannut ajatella asiaa tämän toisen tytön kannalta, olin vain niin tyytyväinen, että hän oli nyt siellä minun kanssani. 

Simpanssi kaivoi taskustaan avaimen, ja siirryimme sisälle. Sisällä saimme sentään valot päälle, mutta sisälläkin oli talvisaikaan lämmittämättömässä rakennuksessa vähän viileää. Hän esitteli minulle paikkoja: pieni keittiö, ruokailutila jonka toisella puolella oli sohva ja vanhanaikainen televisio, ja viimeisenä makuuhuone. Istuuduimme sängylle, hän asetti toisen kätensä poskelleni ja suuteli minua viimein. Suutelumme kävi nopeasti kiihkeämmäksi, ja simpanssi kysyi minulta kuiskaten, halusinko että hän ottaisi paitansa pois. En edes miettinyt kahdesti, ennenkuin nyökkäsin. Tähän välihuomautuksena siis, että omallakin kohdallani jo ainakin koti- ja mökkibileissä oli jo ehtinyt sattua ja tapahtua erinäisiä juttuja, joten en ollut tekemässä mitään uutta ja ensimmäistä kertaa. Vain uuden ihmisen kanssa. Riisuimme toisemme hitaasti, ja pujahdimme lämpöön peittojen alle jatkamaan toistemme kehoihin tutustumista, ennenkuin pääsimme itse asiaan. Hän ei tosin kestänyt kauaa, joten koko homma oli nopeasti ohi. Siinä tilanteessa en muista olleeni siitä mitään mieltä, olin niin hänen pauloissan, että olin vain onnellinen hänen ollessaan lähellä.

Jäimme vielä pitkäksi hetkeksi makoilemaan sänkyyn vieretysten. Simpanssi silitti poskeani, suukotti otsaani ja katsoi minua syvälle silmiin. Tunteeni roihusivat taas korkealla, syvemmin kuin koskaan ennen. Kuten mainitsin, olin aikaisemmin kyllä kokeillut sänkytouhuja parinkin tyypin kanssa, mutta se oli ollut lähinnä semmoista bileiden jälkimainingeissa suoritettua hupia. Tässä oli mukana myös tunteita, vahvoja sellaisia. Se teki siitä niin erilaista.

Pukeuduimme, pussailimme vielä ja lähdimme. Simpanssi heitti minut kotiin, ja painoi vielä viimeisen pusun huulilleni, ennenkuin nousin ulos autosta. Seuraavina päivinä normaalia stalkkailuani suorittaessani huomasin, että simpanssin ja toisen tytön välit olivat kylmenneet. Olin tyytyväinen, ihan vain omasta puolestani. Aikaisempien kokemusteni perusteella en kuitenkaan enää nostanut omia odotuksiani korkealle. Eikä kannattanutkaan. Juttelimme viikkoja, ehkä kuukauden, mutta uutta tapaamista ei tullut. En edes itse uskaltanut ehdottaa. Sitten taas hiljeni.

Jatkoimme edelleen samaa rataa. Monta kertaa itkin epäonneani siitä, etten saanutkaan häntä omakseni. Taisin joskus yrittää selvittää välejämme, mutta hän sivuutti minut, enkä osannut kuitenkaan sen jälkeen taas muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen vastustaa, kun hän avasi keskustelun. Yritin joskus ignoorata, mutta hänen toisella yrittämällään jo sorruin takaisin. Olin aivan voimaton hänen edessään, niin ihastunut. 

Viimein vajaa neljä vuotta siitä, kun hän oli ensimmäistä kertaa alkanut juttelemaan minulle, tuli se hetki, kun muutin pois kotipaikkakunnaltamme. Olin juuri ollut ystävälläni viimeistä kertaa ennen muuttoa kahvilla, ja kävin tankkaamassa ennenkuin suuntaisin kotiini. Simpanssi oli siellä. Näin hänet, mutta siirsin katseeni päättäväisesti bensaletkuun. Hän yritti moikata, mutta sivuutin sen. Olin saanut tarpeekseni. Ei enää. Ei enää ollenkaan.

Minulla meni pitkään, ennenkuin sain elämääni ketään, joka sykähdyttäisi puoliksikaan niin paljon, kuin simpanssi. Viimein kuitenkin pidin kiinni päätöksestäni, eikä hänkään muutaman kerran jälkeen enää yrittänyt jutella. Hän oli suurin teinirakkauteni, vaikka emme koskaan seurustelleet, tai edes käyneet lähellä sitä. Silti roikuin hänessä ja tunteissani niin monta vuotta, että läheisimmät ystäväni tuolloin varmasti kyllästyivät kuulemaan hänen nimensä. Meillä oli hetkemme, joita muistelen hymyillen, mutta varsinkin tuon jutun myötä opin kantapään kautta monia asioita. Mutta niinhän se tuppaa olemaan, että teinivuosien ekat jutut nimenomaan opettaa.

Tuon jälkeen olemme kyllä nähneet pari kertaa ohimennen, sekä heittäneet muutaman viestin joskus. Ihmiset sanovat, että teinirakkauksista ei pääse ikinä yli, ja pakko myöntää, että joku soft spot tuolle ihmiselle mun sydämestä löytyy varmaan aina. Se on jännä juttu, koska vaikka tiedät, että hän ei varsinkaan silloin ihmisenä ollut ollenkaan sitä, mitä vierelläni olevalta haluan, eivät kaikki ihastuksen tunteet silti oikein hälvene ikinä. Edelleen, jos törmäämme entisellä kotipaikkakunnallani käydessäni mä vähän jännitän, vaikka en enää haluaisi välillemme mitään. Hän on hurjan hauska ihminen, vaikkakin ainakin somen perusteella ei ehkä oikein vieläkään ole kasvanut kovin pitkälle noista teinivuosista. Teinirakkaus on kuitenkin aina teinirakkaus, ja olen hyvin onnellinen, että sain elää noita hetkiä juurikin tuollaisen apinan kanssa. 

 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Tapaus simpanssi on aika klassinen teinitytön teinirakkaus. Ei, me ei sentään tavattu Tinderissä. Mä olin meidän tapaamishetkellä muistaakseni 14, hän vuoden vanhempi. Silloin aikanaan vielä Facebook oli kova juttu jota kaikki käyttivät ahkerasti. Muistan laittaneeni seinälleni jonkun perus "Tykkää tästä jos uskaltaisit sanoa mulle moi" -jutun, johon hän kommentoi. En ollut edes sen suuremmin kiinnittänyt huomiota häneen sitä ennen. Tai no, kyseessä oli perus pikkupaikkakunnan jutut: hän oli kyllä aikaisemmin säätänyt jonkun ei niin läheisen kaverini kanssa, joten kyllä tiesin hänet, mutta en tuntenut. Olin vähän yllättynyt kuitenkin, että hän millään lailla osoitti huomiota.

Vähän tuon jälkeen simpanssi laittoi minulle viestiä Facebookissa. Sen jälkeen aloimme jutella päivittäin. Voi niitä aikoja, kun asuin vielä kotona, vanhempani eivät antaneet roikkua aina koneella, puhelimissa ei vielä ollut nettiä ja oli ihan maailmanloppu jos netti jumitti eikä toiminutkaan. Hän oli minulle ensimmäinen ihastus, josta sain selkeää vastakaikua (ja joka ei pelästyttänyt nuorta minua), joten olihan se nyt iso juttu. Samaten olin myös aivan ulalla siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, ja tälleen jälkeenpäin voin kyllä nähdä että aika moni asia tuli päästettyä läpi sormien vaikkei ehkä olisi pitänyt. Mut hei, kukapa meistä ei joskus olisi ollut teini ja hölmö?

Ensimmäinen kohtaamisemme kunnolla kasvokkain oli joskus iät huomioon ottaen sopivasti koulun pihalla. Asuin vähän eri suunnassa kuin suurin osa muista samaa koulua kävijöistä, joten menin odottamaan oman suuntani koulubussia yksin. Tai taisi siellä olla pari muutakin oppilasta odottamassa samassa paikassa samaa bussia, mutta ei ketään kenet olisin kunnolla tuntenut. Ihmiset, jotka kulkivat mopoilla kävelivät tuon suunnan läpi, joten seisoessani siellä yksin, näin simpanssin sulkevan koulun alaovet takanaan, huikkaavan kaverilleen jotain ja jatkavan yksin minun suuntaani. Minua jännitti, ja käänsin katseeni ujona toiseen suuntaan, ettei hän huomaisi että tuijotin äsken. Hän käveli luokseni, tervehti. Vastasin siihen hymyillen, ja simpanssi halasi minua, viitaten johonkin juttuun mitä olimme tästä keskustelleet. Jotain "etpäs uskaltaisi halata, no minä uskaltaisin ainakin, no etpäs, no tietysti, hehehe" -juttuja. En osannut sanoa oikein mitään, kuin vain hymyillä ja vähän naurahtaa. Sitten hän jo lähti, ja huikkasimme moikat. Taisin punastua, ja ajattelin tuota pientä hetkeä koko kotimatkan, ja varmaan päiviä sen jälkeenkin. Voi miten vähän riittikään noina aikoina!

Meidän "juttumme" olin enimmäkseen juurikin juttelua Facebookin messengerissä. Jossain välissä hän taisi ehdottaa, että tekisimme jotain yhdessä, mutta jänistin, kun en kehdannut pyytää vanhempiani kuskaamaan minua. Näimme välillä koulussa, mutta aika ujoa teinimeininkiä se oli silloin. Olin itse nuorempana kyllä niin ujo, ettei yhtään ihmekään. Minulla meni ehkä pari viikkoa aikaa lämmetä, mutta sitten olin aivan korviani myöten ihastunut. Simpanssi puhui aina, kuinka seuraavana kesänä voisimme mennä yhdessä Korkeasaareen katsomaan apinoita, josta tulikin hänen lempinimensä. 

Kuten mainitsin, jollain hyvänpäiväntutullani oli ollut aikaisemmin juttua simpanssin kanssa. Se oli loppunut äkisti, enkä oikein missään vaiheessa kuullut, että miksi. Joku kuitenkin mainitsi, että hän oli vähän sitoutumiskammoinen (tälleen jälkikäteen hei kamoon, me oltiin 14 ja 15 vuotiaita, mitä sitoutumista se olisi silloin ees ollut hah) ja vähän pelästyin. Mitä jos hän ei sittenkään tykkäisi minusta tarpeeksi? Ehdotin jotain tapaamista, hän vaikeni ja väisti sen. Yhteydenpitomme hiipui, siirtyi kaverillisemmaksi. Kohtasin ensimmäiset oikeat sydänsuruni.

Vain kuukausi tai pari tuon jälkeen olin ystävänpäivänä tulossa kouluun. Minun suuntani koulubussi oli myöhässä pahan loskakelin takia. Myös simpanssi oli tulossa myöhässä, ja satuimmekin samaan aikaan koulun pihamaalle. Minun yllätyksekseni hän halasi minua, ja toivotti hyvää ystävänpäivää. Kiirehdimme molemmat omiin luokkiimme, mutta minulle jäi tuosta kohtaamisesta se kutina, että kaikki välillämme ei vielä ollut tapahtunut. Ja olin aivan oikeassa. Siitä päivästä lähtien aloimme taas juttelemaan päivittäin. Kuitenkaan vieläkään mikään ei ollut selvää. Juttelimme, aina koulussa nähdessämme hän kiusasi minua jostain ja huuteli perään (siis ihan hyvällä). Semmoista kevyttä, siihen ikään sopivaa.

Jatkoimme samalla tavalla pitkälti koko kevään. Olin ihan koukussa, enkä osannut ajatellakkaan muuta. En kuitenkaan edes osannut vaatia mitään enempää, vaikka meidän juttumme oli pitkälti kokoajan netissä juttelua ja ehkä livenä vähän moikkailuja tai lyhyitä keskusteluja koulussa. Toukokuussa aloin tajuta sen, että kohta tulisi kesä, emmekä enää näkisikään suunnilleen päivittäin. Kevään viimeisimpinä koulupäivinä pidettiin joku liikuntapäivä, missä koko koulu oli samassa paikassa samaan aikaan. Olin valitellut simpanssille, että sen ja uusien aikataulujen takia joutuisin itse odottelemaan bussiani melkein kaksi tuntia liikuntapäivän jälkeen, ja hän heitti puolitsi vitsaillen, että voisi pitää seuraa. En tiennyt yhtään, pitäisikö minun ottaa hänet tosissaan vai ei. Koko päivän vähän jännitin mitä tapahtuu ja vilkuilin hänen suuntaansa. Päivän loppuessa kuitenkaan mitään ei kuulunut. Odottelin viimeisienkin ystäväporukkani jäsenten kanssa liikuntahallin pihalla, että he lähtisivät kotiin ennenkuin suuntasin itse tuhlaamaan odotteluaikaani. Olin kyllä pettynyt.

En ehtinyt kävelemään montaakaan sataa metriä, kun simpanssin nimi ilmestyi soittajaksi puhelimeni näytölle. Hän ei ollut koskaan soittanut minulle. Vastasin kysyvällä äänellä, ja hän ehti vain nauraa puhelimeen, kunnes katkaisi puhelun. Hämmennyin vielä pahemmin. Muutaman sekunnin päästä kuitenkin kuulin hänen äänensä, kun hän pyyhkäisi polkupyörällään vierelleni. Siinä hän nyt sitten olikin. Hän naureskeli jotain sen suuntaan, että olinko jo pelännyt ettei hän ilmestyisikään minulle seuraksi. Naurahdin siihen vastaukseksi jotain epämääräistä, sillä en viitsinyt sanoa totuudenmukaisesti että joo, niinhän minä jo aika vahvasti epäilin. Kuljimme yhdessä läheisen alikulkutunnelin läpi, ja hän parkkeerasi pyöränsä sen toisessa päässä olevan puistonpenkin luo. Istahdimme penkille. Nyt me olimme siinä, ihan kahden. Ei koulua, ei koulukavereita, ei kiirettä kotiin tai tunnille. Hän poimi maasta voikukan ja töpsäytti sitä nenänpäähäni. Nauroin, ja unohdin aivan täysin koko ulkomaailman. Minun maailmassani ei sillä hetkellä ollut ketään muuta, kuin minä ja hän. Hän piti minua lähellään, kiusasi minua ja juttelimme niitä ja näitä. Nuori minä oli aivan onnensa kukkuloilla.

Aika tuntui pysähtyneen, eikä minulla ollut mitään aavistusta, kuinka kauan olimme jo siinä puistonpenkillä viettäneet. Lähdimme kävelemään eteenpäin, simpanssi taluttaen pyöräänsä ja aina välillä minua voikukilla heitellen ja kiusaten. Tulimme seuraavan alikulkutunnelin luo, ja siellä simpanssi pisti pyöränsä nojaamaan jalkaansa, ja otti minua käsistä kiinni. Hän johdattu minut alikulkutunnelin reunalle, missä tiilillä korotetut laidat kohosivat hieman sen seiniä kohden. Simpanssi oli minua varmaan ainakin kaksikymmentä senttiä pidempi, mutta pysytteli itse silti korotetummalla puolella. Hän veti minut hellästi lähemmäs, heitti vielä jonkun "sainpas sut viimein hiljaseks" -läpän ja sen jälkeen olimme molemmat hiljaa. Sanoja välillämme ei tarvittu, kun nautimme toistemme läsnäolosta. Tuntui, kuin aika ympäriltämme olisi pysähtynyt, ja toivoinkin niin käyvän. Halusin olla vain siinä, vaikka koko loppupäivän.

Sitten tuli se hetki, mitä olin pitkään ja hartaasti odottanut. Simpanssi nosti minun leukaani hellästi pari senttiä ylemmäs, että katsoin häntä suoraan silmiin. Sitten hän painoi ensin hellän suukon otsalleni, sitten nenänpäälleni, ja viimein huulilleni. Ensisuudelmana tuo hetki oli niin kaunis, niin hellä mutta täynnä tunnetta, ihastusta. Uppouduin suudelmiimme aivan täysin, enkä edes millään tasolla tajunnut, että olimme kuitenkin paikassa, missä kuka tahansa olisi voinut kävellä ohi milloin vain. Tai itseasiassa jossain välissä tätä hetkeämme alikulkutunnelista taisi polkea läpi pari pikkupoikaa naureskellen, mutta en muista sitä sen tarkemmin. Minulla ei ole aavistustakaan, olimmeko seisoneet siellä viisi vai viisikymmentä minuuttia. 

Hetken päästä alikulkutunneliin ilmestyi kuitenkin tuttu hahmo. Simpanssin kaveri pyörineen rullasi luoksemme, ja irtaannuimme toisistamme vähän kauemmas. En ollut kyseisen ystävän kanssa montaakaan sanaa koskaan vaihtanut, joten olin toki pettynyt, että söpöilyhetkemme loppui siihen. Toisaalta, aikaa oli myös kulunut jo sen verran, että pitäisi lähteä bussiasemalle päin, sinne oli kuitenkin vielä hetken matkaa. Kävelimme sinne kolmestaa, joten keskustelu kulki vähän erilaisena kuin aikaisemmin. En oikeastaan tiedä, miksi simpanssin kaveri liittyi seuraamme, ja näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä vähän ihme, että hän kulki matkassamme. Tai no niin, kyseiseen ystävään itseasiassa itse tutustuin myöhemmin hänen aloitteestaan vähän paremminkin hänen kiinnostuessaan parin vuoden päästä minusta, mutta tuskimpa tuolloin hänellä oli vielä mitään ajatuksia minun suhteeni. Lähdin kotiin aivan onneni kukkuloilla, ja ajattelin, että tästä se nyt todellakin lähtee: nyt meistä tulee jotain. Olin aivan vakuuttunut siitä. 

Seuraavana päivänä oli jo kevätjuhlahumua. Halusin nähdä simpanssin ennenkuin lähtisin todistus kourassa kotiin, ja törmäsinkin häneen koulun käytävällä. Halasimme, siirryimme ulos. Hän vaikutti hieman vaivaantuneelta. Nyt kun olin itsekin pusujen makuun päässyt, olisin toki olettanut hyvästeihin kuuluvan välillämme sellaisiakin, mutta niitä ei kuulunut. Hän virnuili, heitti jonkun turhan vitsin, halasi uudelleen ja lähti sitten menemään. Jäin vähän hämmentyneenä paikoilleni. En halunnut vielä hyväksyä sitä faktaa, että ei se ehkä sitten tästä lähtenytkään ihan vielä. 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Joskus siihen, että saa tunteet jotain toista ihmistä kohtaan kuolemaan, menee hyvin pitkään. Joskus sä taistelet niitä juttuja vastaan oman pään sisällä kuukausia, jopa vuosia, ennenkuin ne suostuu kaikkoamaan. Välillä se on vaan pirun raskasta, kun tiedät jo järjellä ajateltuna, että hommassa ei ollut pointtia varsinkaan jatkon kannalta, ja silti noiden tunteiden kuolettaminen ei meinaa edistyä millään. Joskus sitten taas käy vähän helpommin, että riittää vain yksi hetki, yksi asia, ja tuo ihminen ei voisi kiinnostaa romanttisessa mielessä enää sitten pätkääkään.

Törmäsin herra I:hin - yllätys yllätys - Tinderissä jo yli kaksi vuotta sitten. Silloin juttelimme paljon, taisimme jopa vaihtaa keskustelualustaa whatsappiin tai snäppiin ja suunnitella ensimmäistä tapaamista, mutta sitten tuli vähän muuttujia matkaan. Tai toisin sanoen, matchasin siellä toisen ihmisen jonka kanssa keskustelu lähti heti aivan hillittömään lentoon mutta jonka kanssa laskeuduttiin muutaman tapaamisen jälkeen yhteisenä päätöksenä friendzoneen ennenkuin hän kävi hermoilleni kun aloin taas tapailla sitten aivan uutta ihmistä - mutta hei, ei keskitytä nyt siihen. En nimittäin meinaa itsekään enää pysyä kärryillä siitä, että kuka oli milloin ja mitenkin. Toi mun distractionin (suomenkielisenä ilmaisuna mikään harhautus ei kuulosta jotenkin yhtään yhtä oikealta termiltä tähän tilanteeseen) etsiminen ja hakeminen jatkuvasti jos oli jotain tunnejuttuja vireillä on ollut kyllä ihan omaa leveliään. Ei ihme että nuoren naisen pää menee pyörälle eikä pysy perässä.

Noniin, takaisin asiaan. Herra I:n kanssa oltiin siis kohdattu Tinderissä jo aikaisemmin, mutta ei päästy deiteille saakka silloin kuitenkaan, vain toistenne Instagram-seuraajiksi saakka. Jonkinmoista sattumaa tarvittiin kuitenkin siihen, että pysyttiin siellä koko parin vuoden ajan, koska mä itse lähden kyllä aika herkästi poistamaan omista seuratuistani tyypit, joihin mulla ei oo mitään sen suurempia siteitä. Herra I siellä kuitenkin jostain syystä pysyi, joten siinä tilanteessa, kun kaksi vuotta myöhemmin olin taas lopettanut jonkun tyhjänpäiväisen mutta satuttaneen tapailujutun, latasin Tinderin ja hetken selailun jälkeen hän tuli jälleen vastaan, en miettinyt edes kahdesti ennenkuin swaippasin oikealle. Tai no okei, saatoin kyllä viettää useamman sekunnin selailemalla tyypin profiilia ja selaillen instagramia taas vähän uusin silmin, koska vaikka olinkin postaukset jo nähnyt omassa feedissäni, esittäytyivät ne nyt taas vähän erilaisessa, uusien mahdollisuuksien valossa. 

Swaippaus oikealle, match. Ilahduin, vaikka jollain tavalla toki osasin odottaa sitä. I avasi keskustelun muistaakseni aika nopeasti, ja uppouduimme kuulumisten vaihtoon hyvin tiiviisti. Nähdessäni hänen nimensä puhelimeni ilmoituspalkissa sai se aina hymyn huulilleni. Valitettavasti kuitenkin meidän aikataulumme menivät aikalailla jatkuvasti ristiin, joten ensimmäisen sopivan tapaamisen löytäminen oli suht haasteellista. Löydettiin kuitenkin molempien kalentereista viikon päästä ilta, jolloin molemmilla oli sopivasti aikaa pieneen kahvitteluun.

I tuli paikalle vielä komeampana kuin olin osannut kuvitella. Siistit vaatteet, miehisen matala ääni ja valloittava hymy - ulkoinen olemus vakuutti minut jo heti, vaikka olinhan toki kuvamateriaalia nähnyt jo vaikka kuinka etukäteen. Hän tarjosi minulle kahvin, joka on jotain, mitä en tietenkään nykypäivänä miehiltä odota, enkä ota sitä millään tasolla negatiivisesti jos mies ei tarjoa, mutta pidän sitä kohteliaana eleenä, jos hän näin tahtoo tehdä. Keskustelumme soljui eteenpäin hyvin vaivattomasti ja rennosti, hän sai minut nauramaan ja minä hänet. Aika meni nopeasti, meille sopinut muutaman tunnin tapaaminen uhkasi loppua aivan liian nopeasti. Minä olin sopinut vielä muuta menoa ystävieni kanssa myöhemmälle, hän oli menossa käymään vanhempiensa luona. I saattoi minut bussilleni, ja jännitys kihelmöi vatsanpohjassani. Olisiko luvassa vain lämmin halaus ja sen suuremmat läheisyydenosoitukset jätettäisiin vasta tuleville tapaamisille vai ei? Lähdön hetkellä halasimmekin pitkään, mutta sen lisäksi I katsoi minua pitkään silmiin, nosti hellästi oikean käden etusormellaan minun leukaani ylemmäs ja suuteli minua pitkään, kevyesti mutta kiihkeästi. En muistanut koska olisin viimeksi ihastunut noin lujaa jo heti ensitapaamisella. Ehkä mukana vaikuttamassa oli myös se, että jollain tavalla kyseessä ei ollut täysin uusi tuttavuus. 

Tiesimme molemmat, että meillä olisi jatkossakin aika kiireiset aikataulut, ja tapaamisille ei olisi kovinkaan montaa sopivaa kohtaa. Seuraavalle viikolle sovimme kuitenkin samaan aikaan deitit, jotka voisivat mahdollisesti olla jotain rentoa leffan katsomista minun luonani. Fyysisessä mielessä I oli myös siis todellakin hyvin vetoava, joten tiesin heti, että leffadeitit olisivat varmaan nimenomaan mallia netflix & chill.

Enkä ollut väärässä. Pidimme tiiviisti yhteyttä viikon aikana, ja kun vihdoin tuli toisen tapaamisemme aika, olin laittanut kynttilöitä palamaan ja sopivat tunnelmavalaistukset kohdilleen. Olimme käyneet jo viestitse läpi suunnilleen suurimmat mieltymyksemme seksuaalisessa mielessä ja ne olivat miltei tismalleen kohdanneet, joten jännite välillämme siinä asiassa oli huikea. Hänen saapuessaan luokseni ei kummallakaan käynyt mielessä edes sen Netflixin avaaminen, vaan kaaduimme yhdessä molemmat sängylle. Kiihkeää, mutta jotenkin kuitenkin lempeää. Siinä hommassa ei sillä kertaa kyllä kovin kauaa mennyt, mutta ajattelin, että ehkä se johtui meidän ensimmäisen kertamme pienestä jännityksestä, ainahan se on niin uutta ja jännää jonkun uuden ihmisen kanssa. 

Koska olimme molemmat tällöin siinä 22-ikävuoden kieppeillä, meillä oli myös omanlaisiamme tulevaisuudensuunnitelmia. Hän oli lähdössä pariksi kuukaudeksi kiertämään Eurooppaa (hei siis mikä tässä on, että kaikki joihin kiinnostun on lähdössä jonnekkin? vai herätänkö vaan tarpeita tekosyille) tosin vasta seuraavana keväänä, ja mullakin alkoi olla opinnoista se aika käsillä, että voisin käydä haistelemassa vähän ilmaa muilla mailla. Joten, tavallaan meidän tulevaisuudensuunnitelmat sopi yhteen tarpeeksi hyvin, ettei siitä varsinkaan aluksi kannattanut ottaa ongelmaa, mutta kyllähän se tietty vähän ehkä mietitytti.

Olin ihastunut, kyllä. Mutta koska olin myös minä, en malttanut pitää näppejäni erossa Tinderistä. Ja niin, olimmehan nähneet vain kahdesti, eikä mitään selkeitä suunnitelmia tai sopimuksia tulevaisuudesta ollut. Ja joo, tuomitkaa halutessanne, mutta jollain tapaa koin helpottavammaksi jonkun jutun alkumetreillä, että oli joku muukin jonka kanssa laittaa edes suht aktiivisesti viestiä, koska se vei vähän niitä paineita siitä "pääjutusta". Olin tämän toisen henkilön kanssa siis sopinut näkeväni häntä tulevana sunnuntaina, kun I alkoi heittämään juttua vähän siihen suuntaan että niin, meillä molemmilla ei siis olisi mitään menoja silloin, että jospas ehkäpäs näkisimmekin. Olin jo aivan valmis keksimään tekosyitä ja selittelemään tälle toiselle tapaukselle että voi hitsi, miten tuntuukin että vähän flunssaa pukkaa...

Kunnes tuli se sunnuntai-ilta. Mun elämä oli tossa vaiheessa varsinkin hyvin aikataulutettua. Oli työt, oli harrastukset, oli hoidettavat asiat ja ystävien tapaamiset. En ylipäätään ollut ihmisenä mikään spontaaneimmasta päästä, vaan halusin aina, että jos tapaaminen minun kanssani haluttiin järjestää, siitä sovittiin, selkeästi ja ajoissa. Oletin muiden ihmisten olevan ainakin suunnilleen samanlaisia, joten erehdyin kuvittelemaan, että tämä sunnuntai-illan suunnittelu I:n kanssa tarkoitti siis sitä, että tosissamme tapaisimme. Kuitenkin, kun olin myöhään tuona sunnuntai-iltapäivänä tulossa kotiin joogatunnilta, valmiina hyppäämään suihkuun ja siistiytymään deittejä varten, laitoin hänelle viestiä että noniin, missäs ja miten hän haluaisi. Purin treenikassiani samalla, kun odottelin puhelimen viestiäänen kilahdusta. Se tulikin pian. "Nojoo mä oon kyl tästä viikosta aika poikki et en kyl tiiä... Mut sit tiedän kyllä että mua harmittais myöhemmin illalla vaan hengata yksin täällä kotona jos ei nähäkkään, heh" Tuijotin viestiä hetken, vedin pari kertaa syvään henkeä ja heilautin hiukset pois olkapäältäni. Tiedättehän, kuten se emoji. Saman sanattoman vastauksen lähetin hänelle, pelkän emojin. Pettymys siitä, ettemme tapaisi vaihtui nopeasti kiukkuun siitä, että olin tuhlannut aikaani kallisarvoisessa viikkoaikataulussani häneen, vaikka olisin voinut käyttää sen paremminkin. Perkele.

Lähdin suihkuun peseytymään, ja mietin siellä ollessani jatkotoimenpiteitä. Se ihastus, jota olin tuntenut häntä kohtaan, tuntui valuneen pois pestyn hien mukana viemäristä alas. Mikään ei ollut mulle sillä hetkellä juuri isompi turn-off, kuin se, ettei mua ja mun aikatauluja arvostettu sen vertaa, että tuollaisesta olisi esimerkiksi viitsitty kertoa ajoissa. Tiesin, että olisi jonkun mielestä pikkumaista suuttua tuollaisesta asiasta, mutta minulle oli tärkeää, että myös mies olisi selkeä ja jämpti näissä asioissa. Ja kertoihan se jotain tyypin prioriteeteistakin, etten kelvannut tuollaisena iltana edes kanaloon katsomaan vaikka sitten leffaa. Toki jokaisella meistä oli oikeus myös siihen omaan tilaan ja omaan aikaan, mutta me emme olleet nähneet melkein viikkoon, ja seuraava kerta, kun mulla olisi aikaa olisi vajaan viikon päästä, myöhään iltavuoroni jälkeen. Kyse ei siis ollut siitä, että olisimme vain voineet siirtää suunnitelmat helposti huomiselle.

Palattuani suihkussa puhelimeeni oli tullut häneltä viesti, kysyen milloinkohan minulla olisi aikaa seuraavalla viikolla. Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi samat asiat ensiviikon suhteen, mitä olin juuri pohtinut suihkussa. Sitten tajusin sen faktan, että minullahan olisi nyt sopivasti deiteille varattu ilta valmiina. Avasin Tinderin, ja viestitin tälle toiselle mahdollisuudelle, että oikeastaan olo olikin nyt hyvä, ja voisimme vain pyrähtää kahvilla niin en rasittuisi paljoa. Hän vastasi nopeasti sen sopivan, ja sovimme tapaavamme jo reilun tunnin päästä keskustassa. Onneksi luotani oli sinne lyhyt matka, joten ehdin vielä varsin hyvin meikata ja valita sopivan asukokonaisuuden. Päätin jättää I:n kanssa keskustelun myöhemmälle, nyt ei kiinnostanut. Halusin keskittyä johonkin muuhun.

Tapaamiseni toisen miehen kanssa meni hyvin, keskustelumme sujui, hän sanoi minua kauniiksi, heitti minut autollaan kotiovellleni sakka, suuteli mutta ei edes pyrkinyt sisään. Olin vakuuttunut, että voisimme nähdä toistekin. En tiedä meneekö jo vähän ironian puolelle, mutta tuona iltana käymämme muutama deitteihin liittynyt positiivinen juttu ja vähän jo seuraavalle sunnuntaille sopimaamme tapaamiseen liittyvät viestit jäivät välillämme viimeisiksi. Hänestä ei enää kuulunutkaan mitään, enkä kyllä minäkään enää kysellyt perään. Toisaalta olin hämmentynyt: ei minua ikinä oltu ghostattu. Mutta toisaalta todellakin: enhän minä itsekään enää puhunut. Hän oli toiminut minulle taas tarpeellisena harhautuksena, ja juurikin sen tasolle jäänyt. 

Okei, takaisin itse tapaus I:hin. Tuon yhden ainoan sunnuntaisen uudelleenaikatauluttamisen jälkeen mun asenne koko hommaa kohtaan valahti ihastuneesta innosta jonnekkin fwb-levelille. Se ei tosin tainnut tuota toistakaan haitata. Muutaman viikon jälkeen alkoi löytyä niitä asioita, jotka erotteli meitä sen suhteen, mitä kumpikin tulevaisuudessa halusi. Todettiin siis, että tuo fwb oli juurikin se, mikä meille tässä tilanteessa sopi.

Kuitenkin, edelleen tuo tyyppi ja tapaus osoitti, miten yksittäisetkin asiat voi joskus kaataa koko korttipakan ihan hetkessä. Tietty tossakin tapauksessa tilanne olisi voinut olla hyvin eri jos kahden tapaamisen sijaan oltaisiin tapailtu vaikka kaksi kuukautta, mutta tälleen jälkeenpäin katsoessa asiat meni juurikin nappiin: me saatiin molemmat toisistamme se mitä haluttiin, ja osattiin pysyä myös jonkinlaisina ystävinä.

Ladataan...

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Mätchättiin tunteettoman kanssa tinderissä pari vuotta sitten. Hän avasi keskustelun, ja jatkoimme sitä noin kuukauden itse sovelluksessa, ennenkuin hän edes ehdotti tapaamista. Tosin, viestejä ei välillämme lentänyt kuin toisinaan yksi, maksimissaan yleensä muutama per päivä. Tämä oli täysin uudenlainen lähestymistyyli minulle, koska olin itse tottunut siihen, että jos jonkun kanssa klikkaa, jutellaan heti sen todettuamme päivittäin ja yleensä paljonkin. Jollain tapaa kuitenkin tällainen hidas tutustuminen sopi siihen hetkeen. Mulla ei ollut kauheasti intoa deittirintamalla ja elämässä oli muutoinkin kiirettä, joten yksi viesti tuolloin ja toinen tällöin sopi minulle. Taisi siinä välissä olla jokin muukin seikkailu, mutta kun viestintä välillämme ei ollut muutoinkaan kovin aktiivista, ei kumpaakaan tainnut sen suuremmin ihmetyttää tai haitata parin päivän hiljaiselo. Viimein hän kuitenkin ehdotti että näkisimme, ja huomasin että jännitimpä kuitenkin, vaikka olin ajatellut, etten tästä sen suurempaa numeroa itsellenikään tee. 

Kun tapasimme ensimmäistä kertaa, tunteeton oli darrassa. Hän hörppäsi heti alkuunsa varmaan kolmanneksen kahvistaan, vaikutti vähän väsyneeltä, mutta oli kuitenkin halunnut tulla. Hän vaikutti itsevarmalta, mutta kuitenkin tuosta aikuisesta miehestä huokui pieni epävarmuus. Jälkeempäin osaisin varmaan tulkita sitä uuden ihmisen kohdalla vähän eri tavalla, mutta silloin koin pienen arastelun vain söpönä, suloisena piirteenä. Keskustelumme soljui kasvokkain eteenpäin hyvin, molempien silmäkulmassa oli pilkettä ja puheissa pientä flirttiä. Istuimme kahvilassa tunnin, toisen, kolmannen. Lopulta se alkoi tyhjentyä ja kahvilahenkilökunta alkoi asettelemaan lasiovia paikalleen, joka vähän viesti siitä, että oli aika lähteä. Tunteeton saattoi minut bussilleni, ja halasimme pitkään. Sanoimme molemmat jotain sen suuntaista, että näkisimme mielellämme jatkossa. Lähdin kotiin vähän ihastuneena, iloisena äskeisestä kohtaamisesta.

Jos ei vielä ole tullut selväksi, olen maailman huonoin tekemään oikein minkäänlaisia aloitteita. Jätän ne lähes aina miesten käsiin. Selitän sitä jollain tyypillisellä tekosyyllä kuten, että toisen pitää tykätä minusta tarpeeksi halutakseen yrittää, tai jotain muuta yhtä pätevää. Olin aina tottunut siihen, että hyvin menneiden kahvihetkien tai muunlaisten ensideittien jälkeen mies laittaa viestiä nopeasti, mieluiten vähintäänkin samana iltana. Kerran tapaamani mies oli laittantut minulle viestiä jo kotimatkallaan, jonka hän siis taittoi autoa ajaen, josta minulle kyllä tulin vähän ristiriitaiset fiilikset. Kuitenkin, en tämän asian suhteen ole ikinä tykännyt mistään pelaamisesta, mistään sellaisesta, että pitäisi odottaa joku x määrä aikaa ennenkuin voi laittaa viestiä. Omasta mielestäni jos kemiat kolahti, kumpikaan ei varmasti ole pettyneitä jos yhteydenpitoa jatketaan nopeasti tapaamisen jälkeen. Tunteeton teki kuitenkin poikkeuksen. Samana iltana ei kuulunut mitään. Heräsin seuraavana aamuna ja vilkaisin puhelinta: ei mitään. Ei vielä iltapäivälläkään. Aloin jo epäilemään itseäni täysin: olinko lukenut häntä täysin väärin? Olinko kuitenkin ollut meistä se ainut, joka oli viihtynyt? Hämmennyin, ja minua alkoi harmittaa koko homma. Koskaan en ollut tulkinnut signaaleja niin väärin, että mielestäni hyvin meneen tapaamisen jälkeen ei minuun otettaisikaan ollenkaan yhteyttä. Lähdin lenkille, juoksin harmeja pois. eipä sitten. Jossain vaiheessa lenkkiä kuitenkin huomasin, että puhelimen yläriville oli ilmestynyt tuttu ilmoitusmerkki. Liu'utin sitä alaspäin ja huokaisin jollain tapaa eniten ehkä helpotuksesta: hän laittoi viimein viestin.

Ajattelin, että tämä näin hitaasti eteneminen vauhdittuisi sitten, kun olisimme nähneet ensimmäisen kerran, mutta olin väärässä. Olin ensimmäistä kertaa tekemisissä ihmisen kanssa, joka todellakin oli huonon laittamaan viestiä, ja teki niin harvoin. En vieläkään tiedä täysin, johtuiko se hänestä, minusta vai vaan molemmista. Ehkä molemmista. Saimme aikaiseksi ja sovittua seuraavan tapaamisen vasta noin kuukauden päähän edellisestä. Totesin itsekseni, että jos nämäkin deitit käymme istumassa vain  jossain muutaman tunnin yhdessä, pääsemme yökyläilytreffeille ehkä ensi joulun aikoihin, ja nyt elettiin sentään kesää. Heitin siis ilmoille ehdotuksen siitä, jos tunteeton tulisikin minun luokseni, kun viimein molemmille sopiva päivä oli löytynyt. Mulla oli vapaapäivä, joten vietin sen siivoillen, ja ostinpa kotiin kukkiakin. Ruusut maljakossaan pöydällä toivat aina oman tunnelmansa, jotenkin tuli heti paljon naisellisempi ja kotoisampi olo. Istahdin sohvalleni odottamaan. Puolisen tuntia, sitten hän olisi täällä.

Kun hän tuli luokseni oli valoisaa. Istuimme sohvallani, juttelimme kaikesta ja nauroimme yhdessä. Tunnit kuluivat. Aloin vähän epäilemään, että saisinko ollenkaan tätä tapausta tekemään aloitetta läheisyyden suhteen. Ilta hämärtyi, ja hän kävi laittamassa keittiöni valot päälle, jotta sohvalleni saakka välittyi juuri sopiva tunnelmavalaistus. Tunteeton istahti takaisin vierelleni sohvalle. Ja viimein. Tuijottelimme toisiamme hetken silmiin, hän hymyili ja kurotti kasvonsa lähemmäs minua. Olin jälleen hänen suhteensa hyvin helpottunut. Viimein. Suudelma oli hyvä, ja sitä seurasi useampi muukin. Painoin pääni hänen kainaloonsa, ja tunsin rentoutumisen aallon hyökyvän meidän molempien läpi. Muutaman suutelusession myötä asiat eskaloituivat tarpeeksi, ja siirryimme jatkamaan sängylle. No etenihän tämä viimein.

Tiedättekö, kun koette vahvaa niin fyysistä kuin psyykkistä kemiaa jotain kohtaan, olette odottaneet sitä jo ihan hetken, ja sitten pääsette viimein sen tyypi kainaloon sänkyyn? Se fiilis oli läsnä hyvin vahvana seuraavina hyvin monena tuntina. Nukuin pää vasten tunteettoman rintakehää, ja aina välillä hän puristi minut tiukemmin lähelleen. Jos olisin kissa, olisin kehrännyt tyytyväisyydestä. Seuraavana aamunakaan hänellä ei ollut kiire mihinkään. Nautimme toistemme läheisyydestä, läpikotaisin. Vasta iltapäivän tunteina hän puki päälleen ja lähti. Suutelimme hyvästiksi monta kertaa, ja jälleen lupailimme että näemme vielä. Kuuntelin söpöimpiä rakkauslauluja mitä sen päivän kuumimpien hittien joukosta löytyi ja hymyilin kuin hangonkeksi koko kauppareissun ajan. Palatessani kotiini kierähdin sängylleni haaveilemaan. Kuinka hän olikaan ehkä vain maailman komein ja hurmaavin. Mietin itsekseni, että tämä tyyppi todellakin vaikutti nyt lupaavalta.

Yllätys yllätys, seuraavaan tapaamiseen kuitenkin meni taas hetki, ei tosin ihan kuukautta tällä kertaa. Viestittelimme jonkin verran, joskus, mutta se puoli välillämme ei oikein vieläkään lähtenyt lentoon. Lähdimme samana iltana omien ystäväporukoidemme kanssa, ja vaikka päädyimme eri baareihin, tunteeton heitti jo vihjauksen yhteisistä jatkoista. Yön kääntyessä pikkutunneille olin ehkä pienesti humalassa, ja ehkä pienesti kyseenalaistanut hänen kiinnostustaan viestein, heittäen jotain siihen suuntaan. Hän yritti vakuutella, että on kiinnostunut, tietenkin. Ignoorasin, ja hän lähetti uudestaan viestiä. En kuitenkaan jaksanut olla enää baarissa kovin pitkään, joten hain takkini ja lähdin ulos. Ulkona satoi kaatamalla. Hän ei ollut vastannut viimeisimpään viestiini. Päätin seisahtua hetkeksi katoksen alle, ennenkuin suuntaisin päättäväisesti yksin kotimatkalle. Laitoin hänelle viestin siitä, ei millään lailla painostavan, lähinnä ilmoitin, että minua alkoi väsyttää ja lähtisin nyt kotiin. Jostain syystä kuitenkin halusin vielä muutaman minuutin seistä siinä ja odottaa hänen vastaustaan. Puhelimeni akku alkoi olla loppumassa, joten tiesin, että kohta mahdollisuutemme yhteiseen yöhön olisivat ainakin tällä kertaa täysin luetut. "Ei ku mä lähen narikkaan tästä just. Mennään yhessä". Viestin saapuessa puhelimeeni väsymyksestäni ainakin suurin osa katosi, ja vaihtui innostukseksi. Nostin takin pääni päälle sateensuojaksi, ja lähdin kävelemään kohti baaria, jossa tiesin tunteettoman olevan viettämässä iltaansa. Sen ovien luona oli rakennustelineitä, joten jäin niiden suojiin odottamaan. Hetken päästä hän saapuikin, ja lähdimme yhdessä bussille kohti Pitäjämäkeä. Hänen asuntonsa oli vähän sotkuisa, perus sinkkumiehen yksiö. 

Heräsin hänen kainalostaan seuraavana aamuna jopa ilman darraa. Läheisyys tuntui hyvältä. Ennen tätä iltaa olin  jo vähän heittänyt toivoani menemään, että tästä tulisikin jotain. Nyt ne toiveet nousivat taas. Uskoin taas, että tässä oli sitä jotain. Vaikka kommunikointimme vähän ontui, varsinkin jos emme nähneet, niin kyllähän tämän jotain täytyi merkitä, että hänen läheisyytensä tuntui näin hyvältä. Hän lähti töihin, minä skippasin luennon ja menin kotiin. 

Tästä meni taas useampi viikko enemmän tai vähemmän hiljaiseloa, petyin taas. Tyypillisenä äkkipikaisena luonteena poistin jo hänen numeronsa, päätin että se olisi siinä, en minä tällaiseen ryhdy. Mutta. Parin viikon päästähän laittoi taas viestiä, kyseli miten oli mennyt. Hän sai edelleen perhoset lentelemään vatsanpohjassani. Mietin hetken. Eihän mulla nyt oikeastaan ollut mitään painavaa syytä heittää tätä roskiin, hän nyt oli vain vähän huono pitämään yhteyttä. Ei se ollut vakavaa. Ehdotin näkemistä, sovimme sen loppuviikolle. Ehkä se nyt viimein lähtisi tästä.

Hänen asuntonsa oli tällä kertaa siisti, selkeästi siivottu. Nojauduin automaattisesti saapuessani antamaan tervehdyspusun. Tunteeton kyllä vastasi siihen, mutta vaikutti vähän yllättyneeltä. Sivuutin sen mielessäni, ja istahdin hänen vierelleen. Seuraavat tunnit sujuivat samalla tavalla kuin meidän toinen tapaamisemme minun luonani. Me vain istuimme ja puhuimme. Hämmennyin pahasti. Oliko hän tosiaan jostain näin epävarma tai arka, miksi hän ei vaan nappaa minua kainaloonsa ja suutele? En tullut tänne vain vaihtamaan kuulumisia sohvalla ilman mitään läheisyyttä, en halunnut väleistämme sitä. Menin vessaan kiroilemaan itsekseni, sinä aikana päätin jo että voisin lähteä vaikka kotiin nukkumaan, kun ei tästä nyt taida tulla kummempia. Mietin jo sanoja mielessäni. Tullessani pois vessasta hän oli kuitenkin istuutunut sängylle, pyysi minut viereensä. Vihdoin alkoi tapahtua. Vaikka olin vieläkin vähän hämmentynyt ja pettynyt siitä miten ilta oli alkanut, se alkoi helpottaa. Tietyistä, mielihyvää tuottavista syistä.

Seuraavalle päivälle olin sopinut jo aiemmin ajoissa menoa, joten kävin vain nopeasti tunteettoman luona suihkussa ja lähdin käymään kotonani ennen sitä. Lähtiessäni hän istui sohvan käsinojalla. Nojauduin häntä vasten, otin hänen kasvonsa käsiini ja suutelimme pitkään. Se tuntui taas todella hyvältä. Lähtiessäni kävelemään kohti bussipysäkkiä, hymyilin itsekseni. Mietin, että mitä niin koukuttavaa tuosa ihmisessä on, että olin näin koukussa. Mietin myös meidän mahdollista jatkoamme, että voisikohan tästä tulla jotain. Ehkä. Mahdollisesti. 

Seuraavan kerran näimme taas yöelämässä. Olimme jälleen ulkona omien kaveriporukoidemme kanssa, tällä kertaa samassa baarissa. Olin tällä välin taas poistanut hänen numeronsa, yrittänyt vakuuttaa itselleni ettei tämä ollut tarpeeksi, ettei tämä toiminut. Kun hän kuitenkin laittoi taas sinä iltana viestiä, en voinut olla vastaamatta. Baarissa yritin keskittyä ystäviini ja olla pälyilemättä ympärilleni. 

Olimme baaritiskillä, ja näin sivusilmällä hänen olevan lähellä. Vedin syvään henkeä, pysyin rauhallisena ja jatkoin juttua ystäväni kanssa, en halunnut että hän huomaisi että huomasin hänet. Jos nyt hän edes huomasi minua. Sydämeni syke koveni. Pian tunsin hellän taputuksen olkapäälläni. Hän oli siinä. Näyttelin yllättynyttä, mutta olin taas helpottunut siitä, että hän huomioi minut. Se tuntui erittäin hyvältä.

Hetki myöhemmin löysin itseni tanssilattialta, suutelemasta tunteetonta. Uppouduin taas häneen aivan täysin, totaalisesti. Halusin hukkua noihin käsivarsiin, olla niiden pitelyssä aina. Olin niin täysin totaalisen ihastunut, vaikka olinkin yrittänyt vain muutamaa tuntia aikaisemmin hokea itselleni jotain muuta.  Annoin huolieni olla, ja vain keskityin nauttimaan. Miksikäs ei. Tämä tuntui hyvältä, tämä tuntui oikealta. 

Tunteeton lähti hetken päästä takaisin ystäviensä luo, minä menin omieni luokse hehkuttamaan äskeistä. Olin niin innoissani. Ajattelin, että voisimme toki viettää vielä osan illasta erillään, mutta pidin jo automaattisena sitä, että jatkamme samaan osoitteeseen yöksi. Tietysti menisimme. Parin tunnin päästä aloin jo itse olla valmiina lähtemään, näin hänet kauempana juttelemassa hänen ystävänsä kanssa. Menin hänen luokseen, ilmaisin että haluaisin lähteä. Hän nyökkäsi, sitten uppoutui kuitenkin takaisin keskusteluunsa. Hämmennyin vähän. En tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten jäin vähän etäämmälle odottamaan. Kai hän kohta tulisi, tai tulisi ainakin sanomaan jotain. Odotin hetken, odotin toisen. Tunteeton ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi lähdössä. Yritin hakea katsekontaktia, hän pakoili sitä. Tai sitten häntä ei kiinnostanut. Otin jo muutaman askeleen takaisin omia ystäviäni kohti, mutta käännyin vielä katsomaan. Tunteeton ja hänen ystävänsä kävelivät narikkaan päin, heidän keskellään joku nainen, jota en tunnistanut, josta he molemmat pitivät selän takaa kiinni. Hän ei edes vilkaissut minuun. Tuntui, kuin sydämeni olisi vedetty raastinraudan läpi. Erona vain se, että osa minusta pitänyt vain ajan kysymyksenä milloin näin käy. Milloin joudun pettymään vihdoin tarpeeksi, todetakseni että se oli nyt oikeasti tässä. Nyt oli selkeästi se hetki.

Laitoin tunteettomalle vielä viestin, asiallisen kysymyksen. Ei vastausta illalla, ei vastausta aamulla, ei koko seuraavana päivänä. Laitoin sitten perään, että voi nyt poistaa mun numeroni, en halunnut jättää hänelle enää mitään takaovea, jota tulla taas kolkuttelemaan parin viikon päästä. Hän oli osoittanut jo tarpeeksi sen, että ei meillä ollut tässä käsissämme nyt mitään mistä kannattaa edes mitään yrittää rakentaa. Tai no, hän ei tainnut sitä ajatella edes mahdollisuutena oikein missään vaiheessa. 

Tunteeton ei ikinä vastannut minulle. Unfollasin hänet Instagramissa, kiukun ja pettymyksen puuskissani poistin tykkäykseni jokaisesta hänen kuvastaan, en halunnut linkittyä häneen enää mitenkään. Muutamaa päivää myöhemmin huomasin hänen tehneen samoin. Minua huvitti. Hän käyttäytyi, kuin häntä ei kiinnostaisi, ei olisi kiinnostanut ollenkaan, mutta ei tuollaista asiaa silti huomaa sattumalta. Olin rikki, en ehkä edes niinkään romanttisten tunteitteni takia, vaan lähinnä arvostuksen puutteesta. Se loukkasi minua kaikista pahimmin. Vannoin, etten ikinä enää vilkaisisikaan hänen suuntaansa. 

Seuraavat kuukaudet menivät aika tuuliajolla. Yritin kaikkeni saada hänet irti mielestäni, pois takaraivosta. Se oli vaikeaa, tunsin että olin tämän ja kaikkien aikaisempien pettymyksien jälkeen ihan loppu. Toisaalta mua vaivasi myös ihan hulluna se, ettei setvitty asioita. Se häiritsi, ja paljon. En tiedä oliko kyseessä juurikin tuo, että asioita ei ikinä puhuttu auki vai mikä, mutta joku tuossa ihmisessä, tilanteessa ja asioissa oli sellaista, että otin siipeeni erittäin pahasti. Outoa, koska emme koskaan hengailleet tai edes pitäneet yhteyttä niin kauhean tiiviisti. Ehkä siinä oli nimenomaan kyseessä se, että hitaasti edenneet asiat olivat saaneet minut unelmoimaan ja haaveilemaan aina näkemisien ja juttelemisien välillä, ja vaikka olin melkein kokoajan kyseenalaistanut koko juttua, koko homman tuleminen ryminällä alas ilman mitään syitä ja selityksiä todella loukkasi minua.

Parin kuukauden päästä hän tuli taas vastaan Tinderissä. Minua kylmäsi ja menin paniikkiin. Suljin sovelluksen sekunnissa. Vedin henkeä, avasin sen uudelleen. Nyt se tarjosi jotakuta muuta. Swaippailin varovaisesti, pelokkaana. Siinä hän taas oli. Tiesin, että minun olisi pitänyt heittää hänet vasemmalle niin nopeasti kun vain pystyn, mutta en tehnyt niin. Hetken mielijohteesta laitoin oikealle. Match. Helvetti. Olin samalla innoissani, että kirosin itseäni syvimpään hornaan. Samalla minua suututti hänen toimintansa. Jos en kerran kiinnostanut, miksi laittaa oikealle. Suljin sovelluksen, ja yritin keskittyä muuhun.

Viikon tuijottelin tuota matchia puhelimessani, kumpikaan meistä ei avannut puheenvuoroa. Minun teki mieli kysyä vain että miksi. En pystynyt, en halunnut. Tuli ilta, kun lähdin taas ystävieni kanssa ulos. Juttelin useamman lupaavan ehdokkaan kanssa niin Tinderissä, kuin baarissakin. Silti, kun lähdin sieltä kotiin, kaivoin puolimatkassa kotiin puhelimestani tutun matchin, ja avasin keskustelun pelkällä kysymysmerkillä. Viidentoista minuutin päästä hyppäsin taksiin, joka vei minut tunteettoman luokse. Kirosin itseäni, kirosin jo viesteissä suoraan häntäkin. Kun pääsin perille, joka toinen asia jonka sanon oli kiroamista siitä, miksi olin siellä. Silti olin. Nautin vielä viimeisestä yöstä yhdessä, vaikka tiesin, ettei minun olisi pitänyt tulla. Jossain mielenhäiriöissäni mietin jo, että jospa tästä tulisikin ihan kiva fwb juttu. Joo ei.

Seuraavana päivänä laitoin hänelle viestin siitä, että olin pahoillani siitä, että olin ollut niin hankala, sadatellut niin paljon. Ei vastausta. Siinä vaiheessa oli kuulkaas lähellä, ettei tavarat lennelleet. Olin vihainen, vihaisempi kuin melkein koskaan ennen. Miksi olin antanut itseni ihastua tuollaiseen ihmiseen? Onni onnettomuudessa oli se, että tuolla kertaa tajusin oikeasti, etten haluaisi olla tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa. En enää ikinä.

Ja se päätös kyllä piti.

Ladataan...

Pages