Ladataan...
Rakkaudennälkä

Me tavattiin herkkiksen kanssa juuri niin, miten en neuvoisi ketään tinderdeittejä tai muita nettituttuja tapaamaan. Oltiin kirjoiteltu tinderissä muutama päivä, siirrytty whatsappiin ja sovittu tapaaminen aika nopsaan, siis mun mittapuulla. Tää tapahtui aika nopeasti hymykuoppamiehen jälkeen koska joo - halusin muuta ajateltavaa. Meidän sovittuna tapaamispäivänä olin siskoni kanssa kahvilla, kun yhtäkkiä herkkiksen nimi pongahti soiton muodossa ruudulle. Panikoiduin, koska koen kuuluvani siihen ikäpolveen jolle puhelimessa puhuminen on aivan demoni, ainakin 20-vuotiaalle minulle, ja varsinkin ihmisten kanssa, joita en vielä oikein tuntenut. Nappasin puhelimen käteeni ja singahdin jonnekkin muualle Kampin syövereihin puhumaan. Herkkis ehdotti, että jos kahvittelun sijaan näkisimmekin hänen luonaan. Jaahas. Vai semmoset deitit. Ehkä jossain muussa hetkessä olisin tajunnut pitää pääni ja todeta että hei, ei, mutta tällä kertaa päätin suostua. Olkoon sitten sellaiset deitit.

Jännitin taas hurjasti - yllätys yllätys. Omasin yleisesti ottaen hyvän suuntavaiston, mutta tällä kertaa tunsin olevani hukassa, kun hyppäsin pois bussista jossain kohtaa Pohjois-Haagaa ja aloin tähyilemään ympärilleni. Herkkis oli sanonut tulevansa minua vastaan. Jännitin taas, että tunnistaisinko ja löytäisinkö hänet, oliko edes tullut oikeaan paikkaan. Hetken tuijoteltuani ympärille huomasin tien toisella puolen seisovan pitkän, rotevan miehen, joka vastasi hyvin kuvamateriaalia, jota olin nähnty aiemmin. Ylitin tien hänen luokseen, ja halasimme tuttavallisesti. 

Yleensä tykkään sopia ekat deitit ravintolaan tai kahville ihan siitäkin syystä, että alun mahdolliset hiljaiset hetket peittyy sitten helposti paikan taustahälyyn, eikä tarvitse olla kummallekkaan niin intiimillä alueella, kuin omassa kodissaan jonkun aivan uuden ihmisen kanssa. Tai toisaalta voi olla vähintään yhtä outoa olla sen toisen omalla alueella täysin uutena tuttavuutena. Muutamia suoria kotideittejä oon siltikin aikanani kokeillut, ja jokaisella kerralla se on pitkälti mennyt niin, että tuntikausia jutellaan siinä sohvalla ja mietiskellään, että oiskos jo sopiva aika siirtyä lähemmäs, vai siirrytäänkö ollenkaan. Oon itse kyllä ollut aina vahvasti sitä mieltä, että toiseen ihmiseen tarvitsee ensin kunnolla tarttumapintaa ja kuulostella miltä se toinen siinä vieressä vaikuttaa, ennenkuin haluan intoutua esimerkiksi pussailuun, mutta tietty poikkeuksiakin voi aina tulla vastaan...

Herkkiksen kanssa heti alkuunsakaan ei tuntunut kiusalliselta. Olihan ilmassa tietty jonkin uutuuden jännitys, mutta se karisi viimeistään siinä vaiheessa kokonaan pois, kun maksimissaan vartin sohvalla istuskelun jälkeen hän sanoi suoraan, että hänen tekisi mieli suudella minua. Ja niin siinä me sitten oltiin, alle puoli tuntia sitten toisemme ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdanneet, pussailtiin herkkiksen sohvalla kuin viimeistä päivää. Ja mikä yllättävää ensipusuiksi, niistä tuntui heti löytyvän se kemia ja yhteensopivuus, intohimo. Vähän kyllä kävi mielessä että hetkonen, mitenkäs tässä näin kävi.

Mulle oli vähän haastavaa osata lukea herkkistä ja hänen motiivejaan, joten en oikein itsekään tiennyt miten asennoitua. Automaattisesti oletin, että koska kyseessä oli ensitapaaminen, jonka hän halusi sopia omaan kotiinsa, ja vielä siirryttiin pussailuasteelle niin nopsaan, niin kyseessä olisi varmaan vain yhden kerran ilo. Mutta sitten, herkkis vaikutti puheidensa puolesta olevan vähän eri maata. Kyllähän asiat kiinnosti, mutta ei omienkaan sanojensa mukaan halunnut kiirehtiä. Mä en itse vielä oikein osannut sanoa, mitä itse siitä ajattelin. Tulisiko tässä nyt kuitenkin tulevia tapaamisia? En osannut hahmottaa, että millä alueilla liikuttiin. Tiesin vain sen, että hänen seurassaan oli mukavaa, ja turvallista. Ja ihan pirun kuumaa. 

Jäinkin puolivahingossa herkkikselle heti yöksi. Pyörittiin molemmat hereillä suunnilleen ikuisuus, tosin ihan kyllä jutellen. Pääosin ainakin. Herkkiksen taustalta löytyi rankkoja juttuja; sisko oli tehnyt itsemurhan puoli vuotta aikaisemmin, ja vanhemmat olivat niin ennnen kuin jälkeenkin riitaisan eron pistäneet työn useimmin lapsien edelle. Yö alkoi jo kääntyä aamun puolelle, kun olimme jakaneet jo toisillemme rankimmat ja kivuliaimmat asiat omista menneisyyksistämme. Ne keskustelut veivät meidät lähemmäs toisiamme, kuin mikään fyysinen kontakti olisi voinut. En vielä edes tiennyt tuolloin, mutta nuo hänen minun kanssani jaetut kipeät asiat herättivät minussa sellaisen hoivavietin, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Halusin vain puristaa hänet lähelleni, ja saada hänet hymyilemään, tuntemaan olonsa hyväksi edes hetkeksi.

Nukuimme molemmat vain muutaman tunnin, mutta silti herätessäni haistoin jo makuuhuoneeseen pannareiden tuoksun. Olin viimeyön keskustelun aikana kertonut myös kevyemmän levelin asioita, kuten sen, miten omasta mielestäni banaanipannareiden voittanutta aamupalaa ei vain ole. Hän toi minulle aamiaisen sänkyyn, ja suukotti otsaani. Hymyilin, vaikka olin vielä vähintään puoliksia aivan unessa. Tuntui uskomattomalta, että olin valmistautunut tulemaan hänen luokseen ajatellen, että kyseessä olisi varmaankin vain kevyttä hauskanpitoa, mutta todellisuus olikin ollut hyvinkin erilainen. Herkkiksen täytyi lähteä jo ajoissa töihin, joten hyvästelimme erotessamme eri bussipysäkeiden suuntaa. Kävelin täysin vaaleanpunaisessa sumussa itsekseni hymyillen bussille. Hän lähetti jo whatsapissa sydänemojeita. Olin taas aivan ihastunut.

Seuraavina päivinä meillä meni aikataulut ristiin ihan täysin. Hän teki paljon töitä, mulla oli koulua, opiskelijaelämää ja töitä. Soittelimme, viestittelimme, söpöilimme. Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt oikeasti jotain hienoa. Aloin jo vähän suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta, hän heitti jossain sivulauseessa maininnan siitä, kuinka tulevana keväänä voisimme lähteä yhdessä reissuun. Olin vähän hämmentynyt siitä, miten nopeasti tilanteet ja asiat olivat taas muuttuneet, mutta tyytyväinen. Tämä vaikutti lupaavalta.

Kolme päivää siitä, kun olimme aamuvarhaisella hyvästelleet toisemme tienristeyksessä, menin opiskelijabileisiin. Laitoimme luonnollisesti viestiä tuonakin aikana, ja koska omasin vähän huonon tavan kadota ja lähteä omille teilleni baareista, niin tein nytkin. Löysin jo puolenyön jälkeen itseni bussista, joka oli viemässä minua Pohjois-Haagaan. Herkkis oli minua tällä kertaa ihan bussipysäkillä saakka vastassa, nauroi ja sanoi että näytän söpöltä siinä, (vähintään vähän) hiprakassa seisoessani haalareissani. Kotonaan hän nosti minut syliinsä, riisui minut ja heitti sänkyyn. Nyt olimme selkeästi molempien mielestä odottaneet tarpeeksi kauan. 

Seuraavana päivänä mulla olisi ollut luento, mutta skippasin sen mielelläni ollakseni vain hänen kainalossaan. Se tuntui huomattavasti paremmalta ajankäytöltä. Teimme taas pannareita, nautittiin vain toistemme lähellä olosta. Käytiin kaupassa, suudeltiin hyllyväliköissä ja naurettiin. Tuntui edelleen uskomattomalta, että löysinkin tällaisen ihmisen, niin sattumalta. 

Muutama päivä myöhemmin kävimme syömässä ja leffassa, ihan oikeilla deiteillä. Herkkis puristi kättäni tiukasti varmaan puolet elokuvan kestosta, koska siinä käsiteltiin suht rankkoja juttuja, mistä hänellä oli myös kokemusta. Pidin hänestä kiinni kaksin käsin, puristin lähelleni ja halusin olla tukena. Niin paljon kuin vain kykenin. Se tuntui tärkeältä, tärkeimmältä asialta ikinä. Halusin vain, että herkkis tuntisi olonsa mukavaksi kanssani ja kokisi, että minuun voi luottaa, minuun voi tukeutua. Halusin vain, että hänellä ol hyvä olla. Kävelimme elokuvasalista bussipysäkille, ja lähdimme loppuillaksi hänen luokseen. 

 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Villi ja vapaa sinkkuelämä osaa olla ihanaa aikaa. On niitä hetkiä, kun naurat sydämesi kyllyydestä ystäviesi kanssa viinilasillinen kourassa, lirkuttelet yhdelle tai useammalle kohteelle puhelimen välityksellä, ja naureskelet sille, ettet tiedä kenen heistä kainaloon tänään baarista karkaisit. Voi kyllä noista on riittänyt hauskoja tarinoita, juttuja ja hetkiä joille olen nauranut ihan sydämeni kyllyydestä. Usein myös täksi kohteeksi valikoitui aiemmin mainittu nallekarhu, jonka viereen oli aina turvallista päätyä. I don't need a man to make it happen kaikui kajareista ja tunsit olevasi elossa. Kaikki tuntui hyvältä ja toimivalta, että näin sen kuuluikin mennä. Että tässä parisuhdekeskeisessä yhteiskunnassa oltiin vähintään osittain väärässä, ja sinkkunakin on aivan huippua.

Kyllähän se välillä onkin. Joskus ihan pidempiäkin aikoja.

Valitettavasti niin löytyi myös niitä hetkiä, kun itkit räkä poskella sängynpohjalla kolmelta aamuyöstä, kun rintaa puristi tuska ja et saanut nukuttua kun piti parkua taas jonkun tomppelin takia. Kuinka tuntui siltä, että juuri minä olin se maailman ainut ihminen, joka ei ikinä tule löytämään sitä elämänsä rakkautta, tai edes hetkellistä oikeaa rakkautta. Kuinka olet vain epäkelpo, jokaiselle jonka haluaisit. Elämä tuntuu tyhjältä, kivuliaalta ja synkältä. Harmittaa, sattuu ja itkettää.

Ainakin mulle se on aika vastavuoroisesti molempia. Teininä mua hävetti paljon myöntää ja tajuta se, että oon herkkä tunneihminen. Koin sen tarkoittavan samaa kuin heikko, vaikka se oli vain osa mua, jossa on myös omat isot hyvät puolensa. Se tarkoittaa kuitenkin ainakin sitä, että tunnen asiat vahvasti. Juurikin niin, että toisena päivänä oon onneni kukkuloissa, ja toisena kyhjötän sohvannurkassa masistellen. Yleensä kuitenkin varsinkin nuo pahat olot meniee ohi aika nopeasti. Märisen asioiden perään ihan kunnolla sen oman hetkensä, kunnes tajusin että hei, eihän tässä nyt ookkaan oikeesti mitään pahasti vialla, pyyhin kyyneleet, suoristin selän ja totesin että niin, jatketaanpas eteenpäin. 

Mun elämä on ollut semmoista vuoristorataa näiden kahden välillä aika pitkään. Välillä tuntuu niin hyvältä olla villi ja vapaa, välillä se villi-osuus vähän lyö yli ja sitte ei ookkaa enää niin hyvä fiilis. Välillä sitä matkan varrelle tulee joku jonka kanssa on hetken hyvä olla, ja välillä se sattuu jälkeempäin kahta kauheemmin. Välillä kun saa sen jonkun karistettua pois elämästään se vapaus ja henkisen turhautumisen loppuminen tuntuu maailman parhaimmalta ikinä, ja välillä taas sä jäät miettimään, että päästinkö mä nyt ton menemään ihan turhaan ihan turhan helposti.

Ylös ja alas. Alas ja ylös. Kerran toisensa jälkeen. Pikkuhiljaa se alkaa uuvuttaa, ja juuri sillä hetkellä kun susta tuntuu siltä, että et jaksa enää yhtään ketään, yhtään mitään, vaan hankit ne kolmetoista kissan- tai koiranpentua ja muuraat etuoven umpeen, tulee just ne hetket kun joku vetää sut ylös ja muistat taas miltä elämästä nauttiminen tuntuu. Se saattaa olla sun ystävät, joku erityinen tyyppi, tai sitten erityinen tyyppi kuten sinä itse. Jokatapauksessa, kaikesta selviää. 

On tää kyllä yks seikkailu tää elämä. 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Me tavattiin hymykuoppamiehen kanssa vain kolme kertaa. Silti hän oli ehdottomasti yksi sellainen, joka jäi vahvasti kytemään ajatuksena, haaveena ja muistoina mun takaraivoon. Vaikka asiat meidän välillä oli olosuhteiden pakosta aikalailla alusta alkaen sillä mallilla, että ei meistä mitään loppuelämän pariskuntaa tulisi, me taidettiin molemmat haluta pitää kiinni ajatuksesta saada viettää edes maailman ihanin kesäromanssi.

Me löydettiin toisemme Tinderistä. Aikaisemmin sinä vuonna olin pari kuukautta tapaillut erästä henkilöä, joka oikeastaan oli ollut kaikkien epämääräisten säätöjen ja ollaanko vaiko eikö olla jotakin -juttujen jälkeen ensimmäinen varsinainen tapailusuhde. Silti kyseinen henkilö ei jäänyt mun mieleen mitenkään kovin erityisesti, en koe että hän olisi sen kummemmin ollut mulle mikään elämäni mies. Ehkä jollain tasolla vähäsen, mutta ehkä jollain tasolla tiesin aina, ettei meidän kemiat nyt niin kolahtaneet yhteen. Mutta niin, asiaan. Kuitenkin tuon tapailujutun jälkeen olin aika ulalla. En ollut koskaan ennen kokenut niin selkeää ja suoraa pettymystä, joten tottakai se vähän heilautti venettä. En oikein tiennyt missä seilasin: olisinko valmiina uuteen juttuun, hainko vain harhautusta vai mitä. Jostain syystä kuitenkin joku ilta venytin Tinderin etäisyysvalikkoa äärimmilleen, ja aloin swaippailemaan. Olin kyllästynyt kotikaupunkini tarjontaan, vaikka sitäkin riitti. Jossain vaiheessa hän tuli vastaan. En muista ensireaktiotani, muistan vain sen, että keskustelu soljui heti sujuvasti eteenpäin. Hymykuoppamies ehdotti tapaamista seuraavalle viikolle, ja epäröiden suostuin siihen. Hän alkoi jo seurata minua instagramissa, jonka feedistä jonain päivänä keskustelumme alkamisen ja tapaamisen välillä huomasin, että hän oli käynyt pääsykoereissulla Tukholmassa. Ai. Vaikken ollut päässyt kuvitelmissani ja haaveissani vielä yhtään tulevia deittejämme pidemmälle, tuntui silti hassulta ajatella, että tässä on nyt heti alkuunsa iso mahdollisuus siihen, että hän lähtee tulevaisuudessa menemään, kauas. Toisaalta se myös hämmensi mua: pedattiinko tässä nyt mahdollisimman hyvin vain riemuisaa yhden kerran tapaamista? "Joo sori, mä lähen kohta muualle niin ei viiti alottaa nyt mitään" olisi ilmeisesti hyvin mahdollinen vaihtoehto tähän väliin. 

Ennen meidän tapaamistamme mä join muutaman lasin viiniä. Jännitin ihan hulluna. Ehkä yhden liikaa, koska piti aluksi ehkä pikkusen skarpata. Jännitin aina tinderdeiteillä myös sitä, että mitä jos en tunnista. Mitä jos haahuilen sokeana ympäriinsä, enkä osaa bongata oikeaa ihmistä. Löydettiin kuitenkin toisemme vilkkaalta aukiolta nopeasti. Hymykuoppamies hymyili. Halattiin, ja lähdettiin istuskelemaan läheiseen puistoon. Mua jännitti edelleen. Juteltiin kaikesta, perheistä, ystävistä, elämästä, opiskelusta, eläimistä, haaveista, suunnitelmista. Muutaman tunnin päästä hän poimi maasta heinänkorren ja kutitteli sillä mua. Nauroin, ja hymykuoppamiehen leveä hymy heijastui suoraan häneen silmiinsä. Jännitys oli muuttunut innostukseksi, joka tuntui mahanpohjassa saakka. Olin unohtanut kaiken muun, ja keskityin vain häneen. Ei enää tarvittu sen suuremmin edes keskustella, tulisiko hän minun luokseni vielä ainakin jatkamaan keskustelua. Hän asui toisessa kaupungissa, joten tapaamisien järjestäminen ei olisi niin helppoa. Oli helpompaa jatkaa tätä yhtä. Ja myös, koska meistä kumpikaan ei missään nimessä olisi malttanut vielä kääntyä ja lähteä eri suuntiin sen päivän osalta.

Kun vihdoin päästin mun asunnolle, pienen kotiesittelyn jälkeen istahdettiin sohvalle. Puistossa alkanut leikkimielinen kiusoittelumme jatkui, ja sähkö välillämme kasvoi. Nähdessäni hänen hymynsä ja hymykuoppansa, en voinut itsekään muuta kuin sulaa hymyyn. Muutaman hetken päästä aloin jo odottamaan innoissani sitä, mikä hetki välillämme johtaisi ensimmäiseen suudelmaan, koska niin voisi tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Tämänkin asian suhteen olin periaatteellinen hölmö, ja pidin kiinni siitä, että miehellä pitää olla uskallusta tehdä aloite ensimmäiseen suudelmaan. Varsinkin näin jälkikäteen myönnän täysin, että tuolla periaatteella vain päästin itseni vapaaksia asiasta kuin koira veräjästä. 

Hymykuoppamies ehdotti minulle, että voisinko hetken hieroa hänen hartioitaan, ne olivat kuulemma jumissa. Tein työtä pyydettyä, ja yritin hillitä innostustani hänen istahtaessaan eteeni, ja nojautuen lähelle minua. Keskittymiskykyni oli aivan jossain muualla, kuin hymykuoppamiehen harteilla. Minun hieroessani hetken hänen harteitaan, hän lupautui vastapalveluksena hieromaan omiani. Vaihdoimme paikkoja, ja tällä kertaa minä istahdin hänen lähelleen. Minulle - kuten ainakin ystäväpiirini perusteella aika monelle naiselle, kaulan ja niskan alue on suhteellisen herkkä. Voin itse ainakin vakuuttaa, että kaikki niskan ja kaulan alueelle annetut hellyydenosoitukset ovat ehkä parasta huumetta minkä tiedän. Hymykuoppamiehen sormet hyppivät taitavasti harteillani, ja tunsin sähkön välillämme yltyvän. Hetken ehdin jo miettiä omien periaatteideni rikkomista ja sitä, että kohta en vain enää malta odottaa pidempään. Pian kuitenkin tunsin, miten hellät sormet niskassani vaihtuivat pehmeisiin suudelmiin. Huusin sisäisesti nautinnosta, ja meinasin räjähtää välillämme lentävistä kipinöistä. Nautin niskasuudelmista hetken, jokaikisellä solullani, kunnes mun oli aivan pakko kääntää päätäni, ja antautua ensimmäisiin suudelmiimme. Ehdottomasti elämäni parhaimpia ensisuudelmia, todellakin.

Koko tuota hetkeä seurannut ilta oli yhtä taianomaista hohtoa. Tuijoteltiin toisiamme silmiin, suudeltiin, harrastettiin hyvää seksiä, syötettiin toisillemme viinirypäleitä, naurettiin ja suudeltiin lisää. Tuntui kuin olisin ollut jossain romanttisessa transsissa, enkä voinut ymmärtää sitä, miten hyvin meidän kehomme sulautuivat kerran toisensa jälkeen yhteen. Tuntui, kuin muuta maailmaa ei enää olisi ollut olemassakaan. Oli vain me.

Sitten tuli seuraava aamu. Hymykuoppamiehen kainalosta oli maailman ihaninta myös herätä, ja muistan vahvasti sen tunteen, kuinka aamiaispuuroa keitellessäni hän tuli pikkuisessa keittiössäni taakseni, ujutti kätensä vyötäisilleni ja puristi minut hänen lähelleen. Siinä hetkessä oli kaikki. Tiesin kuitenkin jo siinä vaiheessa, että seuraavaan tapaamiseemme menisi pitkään. Hymykuoppamies oli juuri lähdössä reppureissaamaan kesäksi Aasiaan, joten seuraava tapaaminen lyötiin lukkoon hieman arastellen kahden kuukauden päähän. Meidän molempien mielessä taisi kaikesta ihanasta taianomaisuudesta huolimatta kyteä pieniä, tosin hyvinkin realistisia pelkoja: tulisiko sitä seuraavaa tapaamista ollenkaan? Riittikö viimeisen 20 tunnin magia pitämään meidät molemmat siinä ajatuksessa, niin tulisi vielä käymään, kokonaiset kaksi seuraavaa kuukautta?

Seuraavan kahden kuukauden aikana mun mielessä kävi lukuisia ja taas lukuisia erilaisia ajatuksia hymykuoppamiehen suhteen. Kannattiko vaiko eikö, pitäisikö vaiko eikö. Toisaalta tiesin sisimmässäni sen, että jos hän vain Suomeen palatessaan olisi halukas tapaamaan, en miettisi hetkeäkään. Toisaalta toisinaan hain itselleni jonkinlaista harhautusta, koska en kokenut henkisesti kestäväni sitä, jos itse vain odottelisin Suomessa vain tajutakseni, että odotan turhaan. Laitoimme pitkälti päivittäin viestejä, ja niistä jokainen sai aina minut hymyilemään riemuidiootin lailla kuin ekaa kertaa ihastunut teinityttö. Odotin ja odotin. Päivät tuntuivat liikkuvan aivan liian hitaasti, vaikka jokainen niistä aina toikin minut lähemmäs kahden kuukauden loppumista. 

Odottelun aikana tuli ilmi myös eräs iso asia: hymykuoppamies pääsi kuin pääsikin Tukholmaan kouluun. Olin oikeastaan odottanut sitä kokoajan, tiesin että hän pääsisi. Toki se kuitenkin toi vielä lisää kysymyksiä ja epäilyksiä ilmaan: hän muuttaisi nyt pysyvästi toiseen maahan, monen tunnin päähän. Oliko tässä järkeä? Vai särkisinkö vain sydäntäni tietäen tulevan lopputuloksen, jos näkisin häntä vielä uudelleen? Muistan erään kerran, kun olen kävellyt baarista kotiin keskellä yötä. Kuuntelin musiikkia ja itkin, mietin etten voi antaa niin tapahtua. En voi asettaa itseäni siihen asemaan. Pelotti, pelotti hyvin paljon. Kunnes ehkä viikkoa myöhemmin puhelimeeni tuli viesti, kun tuo kahden kuukauden ajanjakso alkoi olla lopuillaan. Viesti siitä, että kahden viikon päästä hän olisi Helsinki-Vantaalla, ja seuraavan vuorokauden siitä varaisi mielellään minulle. Jos vain tahdoin. Kuten aikaisemmin olin epäillyt että näin tulisi käymään, en epäröinyt innostunutta vastaustani hetkeäkään.

Jos olin ensimmäisellä tapaamisellamme jännittänyt, toisella kertaa se oli vielä jotakuinkin potenssiin kymmenen, vaikkakine erilaista jännitystä. Ehkä suurin kysymys mun mielessäni oli se, että mitä jos me molemmat pistettäisiin tälle tapaamiselle ihan luonnottomat odotukset? Mitä jos meidän eka tapaamisemme olikin vain huikeaa uutuudenviehätystä, joka nyt rapisisi liian korkealle pistettyjen odotuksien mukana maahan heti alkuunsa. Mitä jos olimme odottaneet tätä hetkeä vain todetaksemme, että olimme romantisoineet sitä ihan turhaan? Minuutit tuntuivat tunneilta, kun seisoin saapuvien aulassa jännittyneenä. Ihmisiä alkoi virtaamaan ovista ulos, ja tunsin jokaisen sydämeni lyönnin koko kehollani. Vihdoin ovista käveli tuttu hahmo, jonka suu levisi heti hymyyn minut nähtyään. Ja ne hymykuopat. Ryntäsimme toisiamme vastaan, ja suutelimme kerran, ehkä kolmesti tai viidesti. Lähdimme kävelemään bussille päin hänen käsi lanteillani, ja tunsin oloni vain niin kokonaisvaltaisen onnelliseksi, vaikka välillä kävelyrytmimme sotkeutuikin ja näytimme hassuilta. Sillä ei ollut väliä. Millään muulla kuin hänellä ei ollut väliä.

Jos ensimmäinen tapaamisemme oli ollut taianomainen, tuo toinen kohtaaminen ja sen jälkeen yhdessä vietetty vuorokausi oli vielä jostain ihan toiselta leveliltä, toisesta universumista. Katsottiin mun luona mun lempileffaa, keskeyttäen sitä aina välillä, kun tuli oleellisempaa tekemistä. Nautittiin toistemme läsnäolosta ja läheisyydestä, ihan vaan siitä että se toinen oli nyt siinä. Kuunneltiin akustisia versioita rakkauslauluista, naurettiin, suudeltiin. Hän piti mua lähellään, suuteli mun niskaa ja kertoi olevansa onnellinen siitä, että ollaan tavattu. Pidettiin mörkö nimeltä Tukholma kaapissa, eikä välitetty siitä ollenkaan. Keskityttiin vain ja ainoastaan toisiimme, ja nauttimaan siitä, mitä meillä oli. Se oli unohtumatonta.

Seuraava aamu tuli taas liian pian. Myöhäiseksi venähtäneen aamupalahetken jälkeen hymykuoppamiehen oli jo taas lähdettävä. Saatoin hänet bussiterminaaliin saakka, ja suutelimme vielä hyvästiksi noin sata kertaa. Tiesin, että hän oli tullut Suomeen vain viikoksi hoitamaan muuttonsa. Tiesin myös sen, että tuolle viikolle meillä oli molemmilla muita velvotteita ja menoja, sekä vielä lisänä se fakta, että hymykuoppamies asui vielä sen hetken toisella paikkakunnalla. Jätettiin seuraava tapaaminen siis auki, mikä ei yhtään helpottanut hyvästien jättämistä.

Lähes viikko tuosta tapaamisesta perjantai-iltana viestin. Tiesin, että hymykuoppamiehen lento olisi seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin. Hän sanoi, että oli ostanut extempore junaliput, ja oli jo matkalla. Minun luokseni. Että hän ei kuulemma voisi lähteä vielä näkemättä minua kerran, sanomatta kunnolla hyvästejä. Sydämeni oli pakahtua helpotuksesta, koska se oli ainoa asia, mitä niin palavasti sillä hetkellä elämässäni halusin. Tuntia myöhemmin seisoin rautatieasemalla vastaanottamassa ihmisen, jonka kanssa pääsin viettämään vielä yhden ikimuistoisen illan, yön ja aamun. Kumpikaan ei tainnut nukkua muutamaa tuntia enempää, koska tällä kertaa yön ihanuudessa oli läsnä myös tieto siitä, että kohta hän lähtee. Silti se ei vähentänyt yhteisen ajan hohtoa yhtään. Lähinnä sai mut puristamaan ton ihmisen mun lähelle vielä tiukemmin. 

Seuraavana aamuna lähdettiin yhdessä lentokentälle. Samassa paikassa, missä oltiin noin viikkoa aikaisemmin kohdattu riemukkaan jälleennäkemisen merkeissä, annettiin nyt hyvästit. Varmaan meistä molemmat tiesi ainakin osittain ja jollain tasolla, että se oli nyt tässä. Minä en ainkaan missään mielessä kokenut itseäni kaukosuhdemateriaaliksi, varsinkaan tässä vaiheessa, kun olimme vielä alkuihastuksen maailman kauneimmilla asteilla. Silti meistä kumpikaan ei halunnut myöntää, tai edes ollenkaan ajatella sitä, että tässä oltiin varmaan viimeistä kertaa kasvokkain. Hän lähti turvatarkastukseen, minä kotimatkalle bussille. Kuuntelin samoja biisejä, mitä me olimme kuunnelleet illalla ja yöllä. Kyyneleet tulvivat silmiini automaattisesti, enkä edes yrittänyt pidätellä tai peitellä. Kotona kaaduin sänkyyni, lakanani tuoksuivat vielä ihan hymykuoppamieheltä. Hän oli jo laittanut viestiä, itkin lisää. Maailman kaunein kohtaaminen. 

Hetki yritettiin pitää yhteyttä, mutta se punainen lanka vain oheni ja alkoi katkeilla. Hetken päästä meillä molemmilla oli jo jotain uutta. Silti hän jäi takaraivooni vahvemmin, kuin melkein kuukaan muu. Vielä vuodenkin jälkeen mietin, miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisimmekin jatkaneet edes samassa maassa, välimatkan mutta hyvin inhimillisen sellaisen päässä toisistamme. Toisaalta, juuri tuolla tavalla se jäi mulle lempeänä opetuksena ja muistutuksena mieleeni siitä, että maailmasta löytyy myös niitä ihmisiä, jotka kutittelevat vatsanpohjassa perhosten lailla, ja joiden kohtelu ei satuta. Kuka tietää, jos olisimmekin jatkaneet samaa polkua, ja pilanneet kaiken kuukaudessa, tai kahdessa. Tai vuodessa. Vaikka mieleeni jäi pyörimään pitkäksi aikaa vahva mitä jos, se oli silti maailman kaunein ja ihanin sellainen. Olin niin kiitollinen hetkistä, jotka saimme jakaa yhdessä, vaikka silloin tuntuikin siltä, että niitä oli aivan liian vähän. Mutta, onneksi oli edes ne muutama. 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Mä oon halunnut elämässäni myös niitä kevyempiä juttuja. En ole ikinä ollut se nainen, joka haluaa deittailla kuukausikaupalla ennenkuin "päästää" miehen makuuhuoneeseensa. Ei mua ole ikinä vaivannut se, että joidenkin kanssa se kemia nyt vain on jäänyt siihen fyysiselle levelille. Niin käy joskus. Silti, mussa on kaikkina niinä vuosina myös palanut syvällä sisällä roihu, mihin mä oon etsinyt välillä ahkerammin, väillä laiskemmin tyydytystä

Rakkaudennälkä. Palo siitä, että joku ottaisi ja rakastaisi. Näyttäisi, että haluaa mut juuri tällaisena ja kokonaan. Varsinkin toisinaan, sitä on ollut hankala myöntää myös mulle itselleni. En oo halunnut myöntää sitä totuutta, että mä haluan todellakin sitä rakkautta. Tapailujutut on kaatuneet omiin mahdottomuuksiinsa yksi toisensa jälkeen, jättäen mut jälkeensä lojumaan lattialla mytyssä, itkien. Sydän verillä miettien, että mä en enää ikinä päästä ketään lähelle. Roihu mun sisällä laantuu ehkä hieman, ehkä hetkeksi kun vaiennan sitä kyynelillä. Sitten tulee taas seuraava aamu, ja sitäseuraava, kaataen lisää bensaa liekkeihin. Ja sitten taas mennään.

Mä en edes itse todellakaan tiedä mistä mä aina revin sen energian. Kun koet pettymyksiä pettymyksien perään, sitä toisaalta luulisi että masentuu, kyynistyy eikä jaksa enää yrittää. Toki mukaan on mahtunut niitä muutamia hyviäkin yksilöitä, jotka ehkä juurikin tuo tarpeeksi sitä kipinää ja toivoa siitä, että ehkä vielä löytyy joku joka ei satuta. Välillä se tosin tuntuu toivottomalta. Vaikka itsekin sisimmillään tiedän, etten vain ole vielä törmännyt yhteenkään ihmiseen, jonka kanssa olisin onnellinen, se meinaa toisinaan unohtua. Unohtua sen tieltä, kun jokainen jota olet tapaillut tuntuu löytävän sen pitkäaikaisen seurustelukumppaninsa juurikin sun jälkeen. Man, that hurts though.

Mä oon aina ollut aika tunteellinen ihminen. Okei ton mä sanoin väärin - tosi tunteellinen ihminen. Mä tunnen vahvasti kaikki kolhut ja naarmut, mutta myös toisaalta pieninkin toivon pilke ja ilo saa mut suoristamaan mun selän ja jatkamaan taas eteenpäin ainakin jossain määrin tyytyväisenä. Ehkä senkin takia mulla on ollut niin suuri palo saada sitä jotain suurta: rakkautta. Isoja tunteita joista kaikki puhuu, joita kokea ja joita vaalia.

Sen takia musta tuntuu, että mulla on aina ollut pohjaton rakkaudennälkä. 

 

 

 

Ladataan...
Rakkaudennälkä

Varmaan meidän jokaisen elämässä on eri vaiheissa erilaisia ihmissuhteita, erilaisia ihmisiä, ja niihin erilaisiin ihmisiin muodostuu erilaisia siteitä. Useimmin siitä toisesta osaa sanoa sen, että soveltuuko paremmin friendzonelle vai voisiko tässä olla rahkeita jonnekkin romanttiselle puolelle. mutta ei aina. Joskus se on alusta loppuun epäselvää, silläkin lailla, että kummallakaan ei välttämättä ole edes sen suuremmin intoa yrittää selvittä, että miten sen haluttaisiin olevan.

Sanotaan tätä tapausta nyt vaikka vähän lällysti nallekarhuksi, koska se mulle tulee ensimmäisenä mieleen kyseisen ihmisen olemuksesta ja läsnäolosta mun elämässäni. Me kohdattiin yhteisten tuttujen kautta baarissa, ja ensihetkistä lähtien meillä luisti keskustelu todella vaivattomasti. Mun mielenkiinnon oli siinä vaiheessa kuitenkin kiinnittänyt toinen ihminen, joten mun ajatukseni tän ihmisen suhteen oli aluksi vain tutustumisessa silleen ystävä-tutava-levelillä. Nallekarhu sai mut kuitenkin nauramaan ensihetkistä lähtien, joten viihdyin seurassa, eikä mua ollenkaan haitannut, että vietettiin iso osa illasta kahdestaan jutellen. Silti täytyy myöntää että mä yllätyin täysin, kun yhtenä hetkenä tunsin tyypin käden asettuvan mun selän taa, hakien hetken sopivaa paikkaa ja pysähtyen sitten mun vyötäisille. Hetkonen. Muistan miettineeni hetken siinä että mitäs tässä nyt, mitenkäs tämä tälleen. Yleensä kuitenkin jos joku sellainen, jolta ei ollenkaan halua läheisyyttä alkaa sitä hakemaan, tulee vastareaktio selkäytimestä aika suoraan. Tässä tilanteessa mun ei tehnyt mieli ollenkaan kiemurrella pakoon, vaan jäin siihen. Ehkä yksi mun hämmennystä lisänneistä tekijöistä oli se, että Nallekarhu oli hyvin erityyppinen ihminen millaisiin olin ennen kiinnittänyt huomiota ja ihastunut. "Mennäänkö tanssimaan" hän kuiskasi mun korvaan, ja seuraavissa hetkissä meidän kohtalo oli ainakin johonkin suuntaan sinetöity. 

Mä tykkään itse olla naisellinen nainen, joten jossain määrin luontevasti usein vaadin miehestä myös sitä, että hän on sitten miehekäs mies. Hartialeveyttä ja munaa, niin henkisesti kuin muillakin tavoilla. Ei pelkästään semmosta naistennaurattajameininkiä, vaan nimenomaan sitä, että mies osaa myös itse tehdä aloitteita, ja uskaltaa tavoitella. Nallekarhun kanssa kun siirryttiin yhdessä tanssilattialle, tilanne meni aika nopeasti luonnollisesti läheiseksi. Sitä mä en kyllä ikinä unohda, miten hän nosti mut siellä tanssilattian reunalla seinälle, ja suuteli niin, ettei kenellekkään jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ja tossa hetkessä kyllä - mä olin myyty. Jos olin aiemmin vähän epäröinyt, että riittääkö meidän kemiat mihinkään muuhun kuin friendzonelle, kaikki epäröinnit olivat nyt tiessään ja tiesin sen, että mä lähden tän tyypin matkaan tänä yönä. En voisi olla lähtemättä.

Vähän ennen meidän tapaamista mun elämässä oli tapahtunut isoja muutoksia. Isot muutokset johti siihen, että olin vähän hukassa kaikista suunnista. En tiennyt, mitä elämässäni miesten suhteen juuri silloin halusin, en tiennyt mitä etsin. Olin vielä niin nuori ja näiden asioden suhteen kuitenkin suht aloittelija, etten oikein tainnut tietää edes mitä voisin haluta. Tästä syystä ja toki tapaamisillan kulun ja päättymisen takia Nallekarhun tapaamisen jälkeen jätettiin homma ilmaan, ja ehkä molemmat ajatteli asian olleen vähän semmoinen yhden illan hupi. Että moikataan jos nähään vielä, mutta ei mitään sen kummempia.

Samoissa porukoissa pyöriminen johti kuitenkin siihen, että törmättiin uudelleenkin muutamaa kuukautta myöhemmin. Mulla oli siinä samana iltana ollut sutinaa vähän toisen ihmisen kanssa, mutta hetkeksi palatessani toisten ystävieni luo, joiden porukassa Nallekarhu oli myös viettämässä iltaa, eräs mun ystävistä kuiskasi mun korvaan jotain, mikä yllätti "Se taitaa vähän olla mustasukkainen". Hämmennyin täysin. Miksi, miten, mitä? Toisaalta tiesin, ettät tyyppi oli aivan ihana, mutta silti mun ajatuksissani se oli jo jätetty jossain määrin sinne yhenillanjutun tasolle. Hetket kului, tilanteet eteni, ja yhtäkkiä tajusin, että Nallekarhun käsi oli mun reidellä. Muutama hetki myöhemmin oltiinkin jo tanssilattialla taas yhdessä lähekkäin. Joo no, se toinen juttu sitten vähän kaatui siihen, yllättäen.

Siitä illasta lähtien ollaan pidetty yhteyttä aktiivisesti. Välillä monta kertaa päivässä, välillä, tosin aika harvoin, on mennyt jopa päiviä, kun ei olla sanottu toisillemme mitään. Nallekarhusta tuli yhtäkkiä omalla tavallaan yksi mun läheisimmistä ystävistä, mutta se ei kuitenkaan varsinkaan aikanaan tosiaankaan ollut pelkkää ystävyyttä. Oli lukuisia hetkiä kun molemmat mietti omilla tahoillaan että hei, mikä homma. Pari kertaa siitä yritettiin myös jotain puhua, mutta eihän siihen selkoa saatu oikein koskaan. Toisaalta, ehkei aina tarvitsekaan. Ei kaikkien ihmisten tarvi aina olla niitä elämän suurimpia rakkauksia tai kaikista kipeimpiä opetuksia. Joskus yksinkertaisesti ihanaa on se, että joku on siinä, sun tukena, ja sä voit luottaa siihen, mutta sun ei kuitenkaan toisaalta tarvitse stressata tai miettiä että mitä jos tää homma kusee ja jättää tyhjän päälle, koska se ei ollut sellaista. Okei, toisaalta se oli myös ehkä sitä, että oli joku siinä vierellä, joku siinä tarjolla niin pitkään, kun itse etsi jotain kunnolla säväyttävää. Ei, en mä vieläkään oikein tiedä mitä se oli. 

Meillä oli pitkiäkin kausia, kun oltiin ihan täysin sillä friendzonella. Pysyttiin kartalla ainakin suunnilleen toistemme elämästä, jaettiin kuulumisia ja haettiin toisistamme tukea jos harmitti. Aina jos jommalla kummalla oli jotain deittisäpinää, käytettiin näistä henkilöistä kuin sanattoman sopimuksen solmimisen kautta termiä "yks kaveri". En oikeastaan tiedä edes miksi, tai kumpi syy siinä painoi enemmän: se, että halusi suojella toista siitä, ettei loukkaa vai se, ettei halunnut vielä sulkea raollaan olevaa ovea meidän väliltä kunnolla myöntämällä rehellisesti, että tässä on nyt jotain muutakin. Vaikka pidettiin paljon yhteyttä, ei nähty paljoa, eikä kumpikaan tuntenut olevansa tilivelvollinen toisilleen. Toisaalta mua huvittaa myöntää, että tämän ihmisen kanssa mulla on varmaan ollut syvin ja pitkäkestoisin läheinen ystävyyssuhde vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Muutamaan otteeseen aiemminkin mulla on ollut joku läheinen miespuolinen ystävä, mutta ne kaatui aina aika nopeasti siinä vaiheessa, kun toiselle tuli tunteita. Nyt niitä tavallaan kuitenkin oli jollain levelillä molemmilla, joten se ei ehkä ollut niin ongelma. Ainakaan suurimman osan ajasta.

Yhden tällaisen pidemmän friendzone-kauden päättymisen muistan kaikista parhaiten. Tilanteeseen liittyi (jälleen kerran) juhlintaa ja alkoholia, ja kohdattiin tosi pitkästä aikaa niissä merkeissä ihan kasvokkain. Tai ei vielä kohdattu, mutta molemmat tiesivät, että oltiin samassa paikassa nyt samaan aikaan. Viattomia viestejä lensi suuntaan tai toiseen, molemmat pysytteli omissa porukoissaan. Sitten jossain vaiheessa mä itse päätin (ja ihmisenä joka tuskin ikinä on tehnyt mitään aloitteita koska oon ärsyttävä ihminen heh tää oli aika iso asia) että nyt. Laitoin Nallekarhulle, että pitäiskö meidän nähä, ja vastaus lennähti takaisin vain hieman nopeammin, kuin itse mies oli yhtäkkiä mun edessä. Siinä tilanteessa ei tarvittu sen kummempia sanoja tai ihmettelyjä, vaan sulin niille käsivarsille, niiden syleilylle ja hänen suudelmilleen sanomatta sanaakaan. Tuntui, kuin olisi tullut kotiin. Seuraavana aamuna herätessä vierekkäin en muista tarkalleen mistä tai mikä sen kertoi, mutta Nallekarhusta huokui niin vahvasti onnellisuus ja tyytyväisyys siitä, että mä olin siinä.

Tuosta yöstä lähti semmoinen vaihe, kun me käytiin lähimpänä sitä, että meistä olisi voinut tulla jotakin. Molemmilla heräsi tunteet tosi vahvasti, ja yhteenkuuluvuuden fiiliksiltä ei voitu välttyä. Me vähän kierreltiin, kaarreltiin ja mietittiin. Mitä tässä nyt on, mitä me halutaan että on. Mutta jotain ainakin ihan varmasti tässä on. Mulla alkoi varsinkin olla aika semmonen now or never -fiilis. Jos tää ei nyt tästä lähde, se ei lähde koskaan. Maalailin ruusuisia haavekuvia, vaan välillä ravistaakseni itseni hereille todellisuuteen. 

Me käytiin niin lähellä. Me molemmat tunnettiin se, mikä hellyys, välittäminen ja ihastuminen meidän välillä voimistui ja leimusi jokaisesta pienestäkin hipaisusta. Miten jokainen sen toisen lähettämä viesti toi hymyn huulille ja pieniä perhosia vatsanpohjaan. Miten tuntui siltä, että juuri tältä tän pitääkin tuntua. Miten me molemmat taidettiin miettiä sitä, että ei toisen ihmisen lähellä voi tuntua näin hemmetin hyvältä ilman, että siinä on jotain mihin kannattaa keskittyä ja mitä vaalia, kunnes...

Kylmää. Taas vähän kylmää. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että Nallekarhun mielestä käytiin liian lähellä, ja hän otti muutaman askeleen taaksepäin, mä kirosin ja pitkään. Oltiin menty yli jonkun tietyn rajan, että olisin enää osannut korjata ryhtiäni ja lähteä kävelemään joko taas sillä aurinkoisella friendzonella, tai sitten vain kokonaan irti ja eri suuntaan. Mä kyllä yritin. Jätin vastaamatta viesteihin, selasin sitä tinderiä ja hain harhautusta. Koin, etten voinut enää omalle sydämelleni tehdä sitä, että jatkaisin tällä polulla eteenpäin. Mua harmitti, suututti, ja tunsin itseni vähän loukatuksi. Miksei se haluakkaan olla mun kanssa? Samaan aikaan pyörittelin päässäni kysymystä siitä, että halusinko mä tosissani olla sen kanssa.

Tiesin jo silloin jollain tasolla, että Nallekarhun kanssa seurustelu ei ainakaan olisi ollut vaivatonta. Mulla oli vahva tunne siitä, että me oltiin muutamissa asioissa vähän eri levelillä, ja vaikka kyseessä oli maailman suloisin ja luotettavin ihminen, en silti tosissani uskonut siihen, että meillä olisi ollut joku aurinkoinen tulevaisuus. Silti, en voinut sille mitään, että varsinkin kun jokainen juttu "yhen kaverin" kanssa aina kariutui, löysin itseni kömpimästä takaisin tutuksi ja turvalliseksi tulleseen kainaloon ja elättelemästä toisinaan ajatuksia ja haaveita siitä, että mitäs jos me oltaisiinkin vaan me. Ja sitten taas toisessa hetkessä jätän vastaamatta viesteihin, ja päätän itsepäisesti unohtaa hänet - ja jaksan pysyä päätöksessäni sen max kaksi päivää. Tuntui ettei hommalle saatu kunnon alkua, mutta ei myöskään kunnon loppua. Toisen vieressä, kainalossa ja sängyssä oli aina niin hyvä, tuttavallisen turvallinen ja hyvä olo, mutta sitä ei silti osattu tai haluttu koskaan viedä sen pidemmälle.

Mulle se jäi ehkä ikuiseksi mysteeriksi, mitä meillä oli. Mikä se oli, mikä sitoi meitä yhteen välillä niin tiiviisti, mutta veti aina irralleen, erilleen ennenkuin ehdittiin liimaantua toisiimme kunnolla. Välillä selitin sen itselleni sillä, että oltiin liian hyvin ystäviä, että oltaisiin haluttu riskeerata sitä kunnolla pyrkimällä kohti parisuhdetta: mitä jos homma olisikin levinnyt käsiin, eikä sitten oltaisi voitu pelastaa edes sitä ystävyyttä? Tai ehkä se oli vain molemminpuolinen vaisto siitä, ettei juttu tulisi kuitenkaan oikeasti toimimaan, joten pyrittiin vain nauttimaan siitä mitä oli, ja pitämään kiinni ystävyydestä. Jokatapauksessa, mun ja Nallekarhun stoori oli juurikin se, mikä mulle tuli ensimmäisenä mieleen kun mietin, että haluan ensimmäiseksi alkaa kirjoittaa postaussarjaa mun elämäni miehistä. Nallekarhu on ollut niistä yksi olennaisin, ehdottomasti. 

Pages