Mindfulnessia vanhemmille, osa 1
Lapsi kasvattaa myös vanhempaa, ja välillä olen huomannut olevani uusien tilanteiden äärellä. Kohdannut tunteita, ajatuksia ja toimintamalleja itsessäni, joita haluan tutkia tarkemmin. Tiedostaa enemmän ja muuttaa sisäänrakennettua, automaattista toimintaa. Suorittaminen ja asioiden kontrollointi elää minussa edelleen, vaikka olenkin jo vuosia tehnyt niiden pehmentämisen eteen töitä. Vanhemmuus koettelee toisinaan juuri niitä herkkiä kohtia. Sain mahdollisuuden osallistua Ipanaisessa järjestettyyn Mindfulnessia vanhemmille -kurssille. Neljä 1,5 tunnin tapaamista ei toki tee kenestäkään mindfulness-mestaria, mutta se avasi tietä uuteen ymmärrykseen. Matka tulee varmasti näkymään myös täällä blogissa jatkossa, mutta keräsin kurssin aikana ja pian sen jälkeen läpikäymiäni tunteita, ajatuksia ja vinkkejä yhteen.
Mindfulness vanhemmuudessa on sitä, että on oikeasti läsnä. Lapsiperhearki vaatii usein suunnitelmallisuutta, ja kallistuu helposti suorittamiseksi ja ennakoimiseksi. Ajatukset ja teot keskittyvät helposti johonkin muuhun, kuin käsillä olevaan hetkeen. Mietin usein millainen olen Fridalle, kun aamupäivällä teemme lähtöä päivän ulkoiluun tai lounastreffeille. Valmistelenko pelkästään lähtöä ja järjestelen aamun sotkuja, vai pysähdynkö tarpeeksi usein myös piirtämään munakoisoa, maistamaan leikkikeitoksia, tai katsomaan, kuuntelemaan ja koskettamaan arvostavasti. Välillä päässä kohisee kuin ampiaispesässä, kun ajatukset kamppailevat huomiostaan. Kuinka erotella ajatuksista ne, jotka koskevat vain tätä hetkeä. Ja tunnistaa ne, jotka ovat vain ajatuksia, eikä totuuksia. Mindfulness on sitä. että hyväksytään asiat sellaisina kuin ne ovat. Nyt on näin.
Vanhemmuuteen voi ammentaa lisää rauhallisuutta ja johdonmukaisuutta mindfulnessin avulla, sekä edistää turvallisen kiintymyssuhteen syntymistä tietoisuuden ja hyväksynnän kautta. Lapsen tarpeiden huomioiminen ja oman käyttäytymisen säätely ovat avainasemassa.
Kuinka kehittää tunnetaitoja hankalissa tilanteissa? On tärkeää tunnistaa hetki, jolloin hermo alkaa mennä, ja kehittää tapa pysäyttää ylireagointi. Se välitön reagointi, automaattiohjaus, johon keho on tottunut. Oman käyttäytymisen hallinta mahdollistaa järkevämmät valinnat tilanteen selvittämiseen. Vanhemmuudessa, ja etenkin turvallista kiintymyssuhdetta rakentavassa vanhemmuudessa, puhutaan lapsen tunteiden sanoittamisesta. Minun sukupolveni (puhumattakaan vanhempieni sukupolvi) ei ole tottunut sanoittamaan tunteitaan, ja siksi koen omienkin tunteiden tunnistamisen ja hyväksymisen joskus vaikeaksi. Voi olla aika haastavaa sanoittaa lapsen tunteita, jos ei osaa tehdä sitä itsekään. Huutaminen ja kovat äänet saavat minut säikyksi ja käpertymään kuoreeni, sillä en ole tottunut sellaiseen omassa lapsuudessani. Huutaminen on siis itselleni ihan äärimmäinen vaihtoehto, mutta johonkin turhautuminen ja suuttumus pitää purkaa. Ihan kaikilla kuitenkin keittää joskus yli, ja nekin tunteet ovat ok. On eri asia käydäänkö tilannetta läpi myöhemmin. Lapsellekin tulee aina selittää tapahtunut ja pyytää anteeksi. Omat tunteet pitää myös selvittää. Mihin oikeasti reagoin ja miksi? Mitä tapani reagoida kertoo minusta tai tarpeistani?
Onnen eväitä, myönteisten tunteiden lisääminen. Onnellisuuden malli rakentuu kotoa, ja iso osa riippuu asenteesta. Myönteisen näkökulman ottamista on siksi hyvä harjoitella. Lapsi ottaa mallia vanhemman onnesta ja tavasta käsitellä asioita. Onnen rakennuspalikoita voi opettaa jo varhain. Lisäksi kiitollisuutta aiheuttavia asioita voi harjoitella sanomaan joka päivä. Olin jo ajatellut haluavani rakentaa rutiinin päivän kiitollisuuden aiheista, kun Frida kasvaa isommaksi. Kurssilla tajusin, että voisin aloittaa sen jo nyt. Vaikka Frida ei osaa vielä ilmaista asioita, voin tehdä sitä hänen kanssaan jo nyt. Ja Allun. Huomioin onnea ja kiitollisuutta päivittäin, mutta en välttämättä sano niitä ääneen.
Myötätunto itseä kohtaan on välttämätöntä. Itsensä kritisoiminen, puutteissa ja epäonnistumissa vellominen eivät lisää kenenkään hyvinvointia. Vanhemmuudessa kohtaa jatkuvasti asioita, joista voi tuntea syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Lapselle tulee antaa esimerkkiä siitä, että virheet ovat sallittuja ja epätäydellisyys on osa elämää. Siksi on väliä soimaako itseään epäonnistuttuaan. Puhutteleeko itseään eri tavalla, kuin puhuttelee hyvää ystävää epäonnen tai erehdyksen hetkellä. Nykyään osaan nauraa itselleni paljon paremmin, kuin vielä muutama vuosi sitten. Silti mokatessani ensimmäisten ajatusten joukossa on, mitä muutkin ajattelevat ja olenpa nyt huono. Miksi ihmeessä haluaisin opettaa lapselleni yhtä tuhoavaa itsekritiikkiä?
Kurssin vetäjänä toimi Heli Mäkelä. Helin tekstejä ja harjoitteita voi löytää hänen Kasvun Taika -yrityksensä sivuilta. Ipanaisen kurssikalenterista löytyy erilaisia luentoja ja kursseja vanhemmuuteen liittyen.
Osallistumiseni Mindfulnessia vanhemmille -kurssille oli yhteistyössä Ipanaisen kanssa.