Äitienpäivä kaikilla tunteilla

Äitienpäivä on unohdettu. Olen vähän itsekin sen unohtanut, kun nousen sängystä samana päivänä neljä viikkoa täyttävän kuopuksen kanssa. Kello lähenee puolta kymmentä, olen siis todella nukkunut pitkään. Mies vie pyykkitupaan kolmatta koneellista pyykkiä, ja esikoinen leikkii olohuoneessa. Menen keittämään puuroa ja muistan Äitienpäivän. Olen viikolla muutamassakin julkaisussa lukenut sen olevan yksi vuoden tärkeimmistä päivistä. Missä se pitäisi näkyä?

Keskustelemme aamupalaa tehdessä aamupäivän ohjelmasta. Totean, ettei kaikki paikat ehkä ole tänään auki, kun on Äitienpäivä. Mies tajuaa ja ryntää onnittelemaan. Esikoinen kieltäytyy onnittelemasta. ”Äidillä ei saa olla päivää.” Päätämme, että hänkin saa olla äiti ja voimme yhdessä juhlia. Halausta ei silti heru.

Lähdemme ulkoilemaan. Raitis ilma tekee hyvää ja löydämme uudelta asuinalueelta pari hyvää lenkkireittiä. Jatkossa on huomattavasti helpompi lähteä ulkoilemaan, kun tietää minne lähtee. Tunnistan, että kivasta ulkoilusta huolimatta olo on vähän outo. Levoton ja jotenkin harmaa.

Sovitaan, että mennään kahvilaan myöhemmin iltapäivällä, jotta saadaan juhlahetki tähän Äitienpäivään.

Keskustelemme esikoisen kanssa siitä, että hän ehtii nukkua ihan pienet, tunnin mittaiset päiväunet, ennen kuin lähdemme jumppaharrastukseen. Herätykset aiheuttaa aina kiukun, joten yritämme parantaa lähtövalmiuksia kertomalla tulevasta herätyksestä. ”Me tullaan herättämään ja sitten lähdetään jumpalle ja sen jälkeen yhdessä kahvilaan Äitienpäivän kunniaksi.”

Herätys tehdään lempeästi, lapsen lempilaululla. Makuuhuoneesta kuuluu jatkuva ei-huuto. Kiukkuhan se sieltä tuli. ”Ei jumppaan. Ei kahville. Eiii!”

Yritämme selittää, että jos emme nyt valmistaudu, jumppa jää kokonaan välistä. Kolme ja puolivuotiaalle on mahdoton selittää ajankulua. Sitä että asioille on tiettyjä aikaikkunoita ja sitten tilaisuus sulkeutuu. Rauhallista lähestymistä seuraa raivokasta huutoa, johon on liian helppo vastata omalla turhautumisella. ”Mene sitten takaisin nukkumaan, jumpalle ei tänään mennä ja äiti lähtee yksin kahvilaan.”

Hemmetti, juuri kaikista vuoden päivistä tänään en kykene olemaan myötätuntoinen lapselleni. Äitienpäivänä. Jos äitiys olisi pelkkä titteli, se otettaisiin minulta nyt heti pois.Menetän harvoin malttini, mutta jestas siitä tulee paha mieli. En huuda, mutta yhtä huonosti marttyyrius ja luovuttaminen auttavat lasta tai aikuistakaan vaikeassa tilanteessa. Kiukku hiertää myös aikuisten välissä. Koko tilanne oli niin ennalta-arvattavissa ja juuri siksi se vyöryi ylle turhautumisena. Ja pelkästään aikuisten syytä, aamu oli liian pitkä ja tultiin liian myöhään päiväunille. Olisi pitänyt lähestyä lasta, mennä kyykkyyn, keskustella rauhallisesti ja sopia miten toimitaan. Myötätuntoisesti ja kannustavasti, kuten normaalisti teemme.

Kun lapsi vihdoin tajuaa menettävänsä jumppatunnin, sen alkuun on enää vartti. Isä heltyy vielä yrittämään, vaikka matkaan menee vähintään se sama vartti. Nopea pukeutuminen ja lähtö, mutta minä jään vauvan kanssa kotiin. Sovitaan, että tulemme bussilla perästä. Sitten menisimme kahvilaan. Lähtiessä molemmat aikuiset toivovat, että jumppasalin ovi olisi lukossa ja lapsi saisi opetuksen.

Kotona itken loputtomia kyyneleitä. Itken paitsi epäonnistumistani lapsen kiukun kohtaamisessa, myös mystistä pahaa mieltäni. Itkemättömiä itkuja. En juurikaan tunnista itkeväni pettymystä siitä, ettei aamuni ollut instagramissa toistuva kuva aamupaloineen ja lahjoineen. Pesen kasvoilta ne vähätkin meikit, jotka olin aamulla jaksanut laittaa. Naama on itkemisestä niin punainen, etten voi laittaa uutta meikkiä, ennen kuin väri on laskeutunut. Vauva nukkuu edelleen. Imuroin, jotta tekisin jotain hyödyllistä odotellessani. Mieleen tulee jossakin suomalaisessa elokuvassa sanottu ”kun kaikki menee päin honkia, leivo pannukakku”.

Lopulta, tuntia myöhemmin, lähden vauvan kanssa kauppakeskukseen, jossa lapsen jumppa on. Metrolaiturilla odottaa mies ja esikoinen, joka puristaa selän takana pitkää kukkapakettia. Hän ojentaa sen ja halaa. ”Äiti anna anteeksi.” Käyn itkemään. Kolmevuotiaani osaa pyytää paremmin anteeksi, kuin minä. Kai jotain olen osannut tehdä oikein. Pyydän myös anteeksi. Isä ja tytär ovat jo käsitelleet mitä kotona tapahtui.

Kahvilat ja ravintolat alkavat mennä kiinni. Haetaan take awayta, syödään kotona ja mennään nukkumaan. Kerrotaan rakastavamme. Sitten syödään miehen kanssa vielä vähän suklaata.

Huolimatta siitä, alkaako se ruusuilla ja leivoksilla, vai unohduksella, Äitienpäivä on ihan samanlainen päivä, kuin muutkin. Kaikilla tunteilla.

En tiedä mikä osuus oli vastasynnyttäneen hormoneilla tai toisen lapsen myötä kasvaneella riittämättömyyden tunteella, mutta siitä olen varma, ettei se olisi kolahtanut ihan niin kovaa ilman somea. Kieltämättä Äitienpäivä toisti itseään instagram feedissä. Äitiyden vaaleanpunaista ylistystä. Kun illalla olisin vihdoin voinut laittaa someen omat pinkit neilikkani onnellisuutta pursuavalla kuvatekstillä, en jaksanut enää laittaa mitään. Sen sijaan kirjoitin tämän tekstin. Tätä se äitiys on. Hirvittävän vaikeaa ja maailman parasta.

Ja mitä omaan Äitienpäivääni tulee, mieleen tulee jossakin ulkomaalaisessa elokuvassa sanottu ”Olen onnellinen. En koko päivää joka päivä, mutta joka päivä olen onnellinen”.

Kommentit (8)
  1. Niin tuttua ja tätä päivää itselläni, että ihan alkoi itkettää <3

    1. <3
      Armollisuutta meille!

  2. Hei!
    Löysin tänään blogiisi ekaa kertaa, ihania tekstejä ja liikutuksen kyyneleitä! Erityisesti tämä kosketti ja tuntui tutulta, tuo vaikea tunne lapsen syntymän jälkeen, äitienpäivä-ähky instagramissa… jatkan vielä vanhojen tekstien selailua ja odotan kovasti uusia!

    1. Ihanaa, että löysit! Kiitos! Itselle on ollut tärkeää tuoda esiin samaistuttavia asioita, antaa ja saada vertaistukea. <3

      Kannattaa seurata myös instagramia, siellä on helpompi jakaa pienempiä juttuja ja arkea enemmän. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *