Olen tarkoituksella järjestänyt päiviini tekemistä äitiysloman ja hoitovapaan ajan. Nautin omasta rauhasta ja kotona olosta, mutta en osaa olla toimettomana. Lapsen kanssa toimettomuus ei ole yleensä ongelma, mutta siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä) samaa rataa kulkevat päivät lisäävät helposti yksinäisyyden ja voimattomuuden tunnetta. Eikä muuten auta sekään, että ympäristön tutut paikat kääntävät selkänsä, kun liikkuu lapsen kanssa.

Olen onnekas, että minulla on ollut samaan aikaan lapsen kanssa kotoilevia ystäviä. Olen löytänyt myös uusia ystäviä. Oikeastaan, kodin ulkopuolella mikään ei torju yksinäisyyttä niin hyvin, kuin vertaistuki. He, joiden kanssa kääntää haahuilevat päivät kuplivan iloisiksi ja epäilykset varmuudeksi.

Tarvitsen silti myös päiviä, jolloin ei ole mitään sovittua. Ahdistun, jos en voi hengähtää välillä ilman aikatauluja. Vaikka pidän sellaisten päivien vapaudesta, ne usein täyttyivätkin paniikinomaisesta lötköilystä ja saamattomuuden ärsytyksestä. Ei ole niin helppoa lähteä yksin. Etenkään silloin, kun lapsi oli vielä sellainen mötkylä, jolta ei saanut juuri mihinkään vastakaikua. 

Ajatus siitä, että kaikilla on omat menonsa estää tarttumasta puhelimeen. Todellisuudessa silti monesta kotoilevasta tutusta tuli läheisiä vauvavuoden aikana. Tuntikin seuraisaa vaunuttelua antoi voimaa. 

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia, jotta ylläpitäisin ymmärrettävän tekstin tuottamista ja paluu töihin helpottuisi. Toivoin myös niin saavani, kuin antavani vertaistukea. Blogin myötä sain itselleni jotain omaa. Välineen, jossa voi välittömästi nähdä oman työnsä jäljen ja yhteisön, joka vähensi yksinäisyyttä. On kiva kuulua johonkin, vaikka työpalaverit vaihtuivat kakkavaippoihin. ”Eikä tässä vielä kaikki”, sanoisi TV Shopin mainos. Olen löytänyt täältä oikeita ystäviä seuraksi, inspiraatioksi ja tueksi. 

Jos lähtötilanne olisi ollut erilainen, tai ystäväni olisivat jättäneet viestit laittamatta, viettäisin suurimman osan päivistä haahuillen yksin. Olen nimittäin juuri se, joka epäilee muiden halua viettää aikaa kanssani, ja siksi erakoidun helposti. Arkuus ja jo pelkästään voimavarat väsyneenä saattavat estää menemästä erilaisiin ryhmiin tapaamaan muita vanhempia. 

Eniten yksinäisyyttä olen silti kokenut arjen pyörittämisessä. Kuten Marja Hintikka kirjoitti kolumnissaan, äitien ainoaksi tueksi jää usein puolisot, jotka tekevätkin juuri pisintä päivää. Kun aamusta iltaan on yksin lapsen kanssa, käy hommat kotona yksinäisiksi. Vaikka ystävän kanssa olisikin päivällä lounastettu.

Leikitään valokuvausta!

Marja Hintikka Livessä tänään: Lapsi teki minusta yksinäisen