Synnytyskertomus

Laskettu päivä ylittyi ilman minkäänlaisia merkkejä lähestyvästä synnytyksestä. Paljon povattua, ennen laskettua aikaa syntyvää vauvaa ei kuulunut, ja muutin arvaustani syntymäpäivästä. Heti sitten lasketun perään, kuten isosiskonsakin, eli päivä lasketun ajan jälkeen. Viikonloppuna.

Vastoin suunnitelmaani olla ennakoimatta Fridan hoitoapua, olimme päätyneet pitämään äitini kylässä jo koko viikon. Edellisenä viikonloppuna kylpyhuoneen muutostyöt olivat aiheuttaneet sellaisia supistuksia, että otimme äitini mukaan hakiessamme Fridaa mummulasta Lahdesta. Sitten ne tuntemukset loppuivat, ja mitä pidemmälle viikko eteni ja laskettu aika läheni, tuntui tyhmältä lähettää mummua enää kotiinkaan. Kun laskettu aika ylittyi ja viikonloppu ilman päiväkotia läheni päätin, että haluan enemmän rauhaa, kun synnytys käynnistyy. Ajatus siitä, että tuskailisin kipeiden supistusten kanssa liian monen silmäparin edessä tuntui ahdistavalta. Miten edes pystyisin rauhoittumaan, kun ympärillä tulisi pyörittää 3-vuotiaan päivärutiineja? Ratkaisuna tähän veimme Fridan ja äitini perjantai-iltana Lahteen.

Kävi kuten arvelin. Heräsin lauantaiaamuna kuudelta outoon oloon. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että synnytys käynnistyisi. Alavatsaan särki ja tuntui pientä painetta. Särky ja outo olo vaihtuivat parissa tunnissa selviin supistuksiin. Allu heräsi ja sanoin innostuneen päättäväisenä, että vauva syntyy tänään. Pidin itsestäänselvänä, että jos yhtä selkeillä supistuksilla alkanut esikoisenkin synnytys kesti kaikkineen alle 14 tuntia, saamme nytkin vauvan syliin iltaan mennessä.

Päivä tuntui hassulta. Jotain oli pakko tehdä, mutta odotuksen ja jännityksen vuoksi oli vaikea keskittyä. Lähdimme kävelylle puolen päivän aikaan. Minä napsuttelin TENS-laitetta ja Allu supistuslaskuria. K-market Musta Pekassa ajattelin tajuavatko ihmiset, että käynnistelen synnytystä, kun nojailin banaanihyllyyn. Kotona patistelin Allua remonttihommiin, sillä olihan tässä tavallaan täydellinen päivä viimeistellä keskeneräisiä asioita kun asunnossa ei ollut lapsia. Ymmärrettävistä syistä Allu ei kuitenkaan ryhtynyt maalaus hommiin, vaikka sitäkin ehdotin. Sen sijaan sahasimme yhteisvoimin keittiön sokkelin. Allu sahasi ja minä pidin kiinni sahattavasta. Välillä napsutin TENSiä ja kellotin supistuksia.

Supistukset olivat pitkiä ja melko säännöllisiä. Minuutin supistuksia 7-15 minuutin välein.  Välit lyhenivät vasta viiden aikaan iltapäivällä. Tässä kohtaa olin hieman pettynyt. Toinen raskaus ja tämä menee enemmän yli lasketun ja synnytyskin kestää pidempään. Eihän se niin pitäisi mennä.

Olin jatkuvasti liikkeessä, joko jumppapallon päällä tai heijalin itseäni seisten. Yli minuutin supistuksia 5-9 minuutin välein. Remonttihommat oli tehty, papu-makaronilaatikko kypsyi uunissa ja Netflix tarjosi muuta ajateltavaa. Söimme kahdeksalta, mutta oma ruokahalu oli jo heikko. Supistukset tulivat kokoajan kipeämmiksi. Nojasin olohuoneen senkkiin ja laskin tapetissa olevia kuvioita. Yli minuutin supistuksia 2-6 minuutin välein.

Soitin Naistenklinikalle 21.30. Sieltä sanottiin, että voisin tulla heti jos siltä tuntuu. Sanoin, että yritän olla vielä jonkin aikaa kotona. Kätilö kysyi edellisestä synnytyksestä ja tunnistin luottamusta siihen, että tietäisin oman oloni ja rajani. Puhelusta tuli lämmin olo, tervetuloa synnyttämään. Kärvistelin kotona alle tunnin.

Taksi tuli 22.20 ja meidät kirjattiin Naistenklinikalle 23.10. Supistukset olivat kätilön mukaan täydelliset, mutta kohdunkaulaa oli vielä jäljellä ja olin auki vasta 2 senttiä. 2 senttiä! Ensimmäisessä synnytyksessä olin Kätilöopistolle tullessa sentään 4 senttiä auki. Pettymys kasvoi. Kätilön mukaan synnytys oli kuitenkin selvästi käynnissä, joten kotiin ei sentään enää lähdettäisi. Menimme sairaalan pihalle kävelylle. Jaksoin kerran ovelta molempiin suuntiin. Supistuksia tuli todella usein ja ne oli niin kipeitä, että jouduin ulisemaan u-kirjainta uloshengityksellä. Laskin sälekaihtimien säleitä. Huhtikuinen yö oli viileä ja pisti tärisemään. Halusin sisään, koska kylmän jännittäminen ei helpottanut rentona pysymistä lainkaan. Noustiin portaat neljänteen kerrokseen. Yhä tihentyneillä supistuksilla laskin hissikuilun ritilän ruutuja ja kerrosopasteiden kirjaimia. Ulisin lisää.

Siirsimme tavarat synnytyssaliin. Menin suihkuun jumppapallon kanssa. Allu tuli soittamaan spotifyista musiikkia ja pitämään kätensä lähellä. Laskin käärmetatuoinnista suomuja jokaisella supistuksella. En jaksanut olla enää suihkussa ja puin sairaalavaatteet päälle. Kätilö tarkasti tilanteen. Edelleen 2 senttiä auki. Nyt sentään kohdunkaula oli lyhentynyt. Kätilö tilasi kipufentalyynin. Onneksi. Se oli viimeksikin vauhdittanut avautumista.

Olo oli helpottunut. Kohta saisin sen piikin, joka veisi kivuilta pahimman terän. Kohta helpottaisi. Luovuin TENS-avusta pitkin hampain, mutta ajattelin, että kunhan kestän vielä seuraavan supistuksen, alkaa jo helpottaa. Supistuksia tuli vielä kolme ennen kuin tunsin kipulääkkeen virtaavan kehossani. Odotin, että kipu helpottaisi. Ei helpottanut.Vähän lapsivettä valuu sänkyyn. Katsoin kelloa, se oli 1.30 yöllä. Mitä hittoa? Miksi tämä ei auta? Olin hiljaa ja otin supistuksia taukoamatta vastaan. Tunsin valtavaa painetta, mutten sanonut vieläkään mitään. Sitten kätilö kysyi onko kipu kovempaa vai pienempää nyt. En osannut asettaa kipua asteikolle, mutta sain sanotuksi että sattuu enemmän. Sitten tunnustin ihmetellen, että tekee mieli ponnistaa, vaikka olin vasta 2 senttiä auki. Kätilö tarkasti tilanteen ja totesi, että olen kokonaan auki. Avautuminen tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei ihme, että oli kivuliasta. Kätilö sanoi vievänsä lääkkeet pois ja sitten aloitettaisiin ponnistusvaihe. Supistus tuli liian pian, minun oli pakko ponnistaa. Huusin Allulle,että nyt se syntyy, paina nappia. Hälytyspainike oli sängyn toisella puolella ja Allu joutui juoksemaan jalkopään kautta painamaan. Matkalla hätääntynyt aviomies huomaa sen, minkä jo tiesin. Pää oli ulkona.

Kätilöt tulevat saliin ja meidän oma kätilö alkaa jutella vauvalle. On täysin rauhallisena, ja lepertelee kehoani makuupussina käyttävälle vauvalle (mielikuva aviomiehen kokemana). Seuraavan supistuksen odottaminen tuntuu ikuisuudelta, vaikkei se luultavasti ollut yhtään sen pidempi kuin muutkaan. Juuri ennen supistusta vauva vielä potkaisee. Sitten ponnistan hänet maailmaan. Kello oli 1.55.

Sain rinnalle suloisen poikavauvan. Kaikki meni lopulta niin nopeasti, ettei meistä kumpikaan Allun kanssa ehtinyt mukaan tilanteeseen, liikuttumaan.Onneksi saimme rauhassa ihastella uutta tyyppiä ja antaa (lopulta) nopean synnytyksen tuoman järkytyksen tasaantua. Voima, jolla vauva oli syntynyt, oli tehnyt vauvan kasvot ihan mustiksi. Ehkä Luja voisikin olla hyvä nimi, ajattelin. Samalla kätilöt tutkivat istukan ja minut. Vauva oli tullut lapsivesien mukana, eikä aiheuttanut pahempia repeämiä. Pari nirhaumaa ja yhden tikin vaativa repeämä. Tikkaaminen sattui.

Kuusi tuntia synnytyksen jälkeen pääsimme Perhepesähotelliin. Keväinen aamuaurinko paistoi, kun menimme huoneeseemme. Olo oli onnellinen, helpottunut ja rakastunut. Makasimme valkoisissa lakanoissa lakanoissa ja tuijotimme pientä ihmettä.

Hän syntyi raskausviikolla 40+2. 3578g ja 53cm ihmettä.

Synnytyksestä jäi hyvä fiilis. Se oli kivulias, mutta nopea. Petyin matkalla vertaillessani synnytyksen käynnistymistä, mutta sainkin kokea hyvin erilaiset hyvät synnytykset. Oma fyysinen olo oli jo potilashotelliin mennessä melko normaali.

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Äitienpäivä kaikilla tunteilla

Äitienpäivä on unohdettu. Olen vähän itsekin sen unohtanut, kun nousen sängystä samana päivänä neljä viikkoa täyttävän kuopuksen kanssa. Kello lähenee puolta kymmentä, olen siis todella nukkunut pitkään. Mies vie pyykkitupaan kolmatta koneellista pyykkiä, ja esikoinen leikkii olohuoneessa. Menen keittämään puuroa ja muistan Äitienpäivän. Olen viikolla muutamassakin julkaisussa lukenut sen olevan yksi vuoden tärkeimmistä päivistä. Missä se pitäisi näkyä?

Keskustelemme aamupalaa tehdessä aamupäivän ohjelmasta. Totean, ettei kaikki paikat ehkä ole tänään auki, kun on Äitienpäivä. Mies tajuaa ja ryntää onnittelemaan. Esikoinen kieltäytyy onnittelemasta. ”Äidillä ei saa olla päivää.” Päätämme, että hänkin saa olla äiti ja voimme yhdessä juhlia. Halausta ei silti heru.

Lähdemme ulkoilemaan. Raitis ilma tekee hyvää ja löydämme uudelta asuinalueelta pari hyvää lenkkireittiä. Jatkossa on huomattavasti helpompi lähteä ulkoilemaan, kun tietää minne lähtee. Tunnistan, että kivasta ulkoilusta huolimatta olo on vähän outo. Levoton ja jotenkin harmaa.

Sovitaan, että mennään kahvilaan myöhemmin iltapäivällä, jotta saadaan juhlahetki tähän Äitienpäivään.

Keskustelemme esikoisen kanssa siitä, että hän ehtii nukkua ihan pienet, tunnin mittaiset päiväunet, ennen kuin lähdemme jumppaharrastukseen. Herätykset aiheuttaa aina kiukun, joten yritämme parantaa lähtövalmiuksia kertomalla tulevasta herätyksestä. ”Me tullaan herättämään ja sitten lähdetään jumpalle ja sen jälkeen yhdessä kahvilaan Äitienpäivän kunniaksi.”

Herätys tehdään lempeästi, lapsen lempilaululla. Makuuhuoneesta kuuluu jatkuva ei-huuto. Kiukkuhan se sieltä tuli. ”Ei jumppaan. Ei kahville. Eiii!”

Yritämme selittää, että jos emme nyt valmistaudu, jumppa jää kokonaan välistä. Kolme ja puolivuotiaalle on mahdoton selittää ajankulua. Sitä että asioille on tiettyjä aikaikkunoita ja sitten tilaisuus sulkeutuu. Rauhallista lähestymistä seuraa raivokasta huutoa, johon on liian helppo vastata omalla turhautumisella. ”Mene sitten takaisin nukkumaan, jumpalle ei tänään mennä ja äiti lähtee yksin kahvilaan.”

Hemmetti, juuri kaikista vuoden päivistä tänään en kykene olemaan myötätuntoinen lapselleni. Äitienpäivänä. Jos äitiys olisi pelkkä titteli, se otettaisiin minulta nyt heti pois.Menetän harvoin malttini, mutta jestas siitä tulee paha mieli. En huuda, mutta yhtä huonosti marttyyrius ja luovuttaminen auttavat lasta tai aikuistakaan vaikeassa tilanteessa. Kiukku hiertää myös aikuisten välissä. Koko tilanne oli niin ennalta-arvattavissa ja juuri siksi se vyöryi ylle turhautumisena. Ja pelkästään aikuisten syytä, aamu oli liian pitkä ja tultiin liian myöhään päiväunille. Olisi pitänyt lähestyä lasta, mennä kyykkyyn, keskustella rauhallisesti ja sopia miten toimitaan. Myötätuntoisesti ja kannustavasti, kuten normaalisti teemme.

Kun lapsi vihdoin tajuaa menettävänsä jumppatunnin, sen alkuun on enää vartti. Isä heltyy vielä yrittämään, vaikka matkaan menee vähintään se sama vartti. Nopea pukeutuminen ja lähtö, mutta minä jään vauvan kanssa kotiin. Sovitaan, että tulemme bussilla perästä. Sitten menisimme kahvilaan. Lähtiessä molemmat aikuiset toivovat, että jumppasalin ovi olisi lukossa ja lapsi saisi opetuksen.

Kotona itken loputtomia kyyneleitä. Itken paitsi epäonnistumistani lapsen kiukun kohtaamisessa, myös mystistä pahaa mieltäni. Itkemättömiä itkuja. En juurikaan tunnista itkeväni pettymystä siitä, ettei aamuni ollut instagramissa toistuva kuva aamupaloineen ja lahjoineen. Pesen kasvoilta ne vähätkin meikit, jotka olin aamulla jaksanut laittaa. Naama on itkemisestä niin punainen, etten voi laittaa uutta meikkiä, ennen kuin väri on laskeutunut. Vauva nukkuu edelleen. Imuroin, jotta tekisin jotain hyödyllistä odotellessani. Mieleen tulee jossakin suomalaisessa elokuvassa sanottu ”kun kaikki menee päin honkia, leivo pannukakku”.

Lopulta, tuntia myöhemmin, lähden vauvan kanssa kauppakeskukseen, jossa lapsen jumppa on. Metrolaiturilla odottaa mies ja esikoinen, joka puristaa selän takana pitkää kukkapakettia. Hän ojentaa sen ja halaa. ”Äiti anna anteeksi.” Käyn itkemään. Kolmevuotiaani osaa pyytää paremmin anteeksi, kuin minä. Kai jotain olen osannut tehdä oikein. Pyydän myös anteeksi. Isä ja tytär ovat jo käsitelleet mitä kotona tapahtui.

Kahvilat ja ravintolat alkavat mennä kiinni. Haetaan take awayta, syödään kotona ja mennään nukkumaan. Kerrotaan rakastavamme. Sitten syödään miehen kanssa vielä vähän suklaata.

Huolimatta siitä, alkaako se ruusuilla ja leivoksilla, vai unohduksella, Äitienpäivä on ihan samanlainen päivä, kuin muutkin. Kaikilla tunteilla.

En tiedä mikä osuus oli vastasynnyttäneen hormoneilla tai toisen lapsen myötä kasvaneella riittämättömyyden tunteella, mutta siitä olen varma, ettei se olisi kolahtanut ihan niin kovaa ilman somea. Kieltämättä Äitienpäivä toisti itseään instagram feedissä. Äitiyden vaaleanpunaista ylistystä. Kun illalla olisin vihdoin voinut laittaa someen omat pinkit neilikkani onnellisuutta pursuavalla kuvatekstillä, en jaksanut enää laittaa mitään. Sen sijaan kirjoitin tämän tekstin. Tätä se äitiys on. Hirvittävän vaikeaa ja maailman parasta.

Ja mitä omaan Äitienpäivääni tulee, mieleen tulee jossakin ulkomaalaisessa elokuvassa sanottu ”Olen onnellinen. En koko päivää joka päivä, mutta joka päivä olen onnellinen”.

Perhe Oma elämä Mieli Vanhemmuus