Teininä norkoillessani ystävien kanssa erään lappeenrantalaisen kauppakeskuksen käytävällä, eräs Jumalan sanansaattaja kysyi meiltä mihin uskomme? Vastasin ponnekkaasti uskovani itseeni. Se ei miellyttänyt kysyjää, mutta mielestäni vastaus ei edelleenkään ole ihan tuulesta temmattu. Mitä ihmettä sitä tekisi, jos ei uskoisi itseensä? 

Toisinaan tarvitaan lisäksi hieman sitä, että myös joku toinen uskoo ja antaa mahdollisuuden. 

Olen miettinyt tänä vuonna todella paljon tätä ihmisiin uskomista ja investoimista, visioita ja rohkeutta. Koen eläväni murrosvaihetta, jossa tiedän tarvitsevani jotain uutta tiettyihin elämäni osa-alueisiin. Olen muistellut millaisia tilaisuuksia minulle on annettu, joskus jopa pelkästään hyvän tuntuman tai pienen näytön ansiosta.

Kun opiskelin Käsi- ja Taideteollisessa, vaatesuunnittelun opettajani pyysi minua tekemään rakennekuvat omaan mallistoonsa. Haave vaatesuunnittelijan ammatista kariutui kuitenkin lopulta siihen, ettei usko omiin kykyihin silti ollut tarpeeksi iso. 

Olen päässyt kuvittamaan pienten järjestöjen tapahtumien esitteitä ja suunnittelemaan muita visuaalisia elementtejä. Piirustus ja maalaaminen jäivät jossakin matkan varrella muiden harrastusten varjoon ja taitojen heikko ylläpito ei nykyään innosta edes aloittamaan uutta.

Joskus käy niin. Silloin haaveiden pitää muovautua uudestaan tai jäädä odottamaan rohkeutta. On myös kertoja, jolloin toisen osapuolen havaitsema potentiaali luo kauaskantoisia mahdollisuuksia.

Minut valittiin ohjaajakoulutukseen liikuntakeskuksessa, jossa treenasin säännöllisesti. Työskentelin kyseisessä keskuksessa ryhmäliikunnan ohjaajana 5 vuotta. Rakas sivutyö pysyi mukana vielä 9 vuotta sen jälkeenkin ja muutti kanssani kaikki kaupunkeihin, joissa olen asunut.

Sain mahdollisuuden edetä urallani muuttamatta asuinpaikkaani. Minuun uskottiin, ja yritys investoi kauttani viikottaisiin junamatkoihin ja hotelliöihin, sillä haluttiin oikea ihminen oikeaan paikkaan. Tehtävä kasvatti minua samalla kohti seuraavaa tehtävää.

Allu uskoi minun pystyvän löysäämään otettani tilanteiden hallintaan, ja harjoitteli kanssani tilanteisiin  heittäytymistä. Muistan vieläkin sen päivän, kun uskalsin muka-oksentaa metron portaissa. Ja Allun yllättyneen ilmeen. Sittemmin muotit ovat karisseet ympäriltäni yhä enemmän.

Olen blogin kautta saanut tehdä yhteistyötä yritysten kanssa, jotka uskovat sen ilmeeseen ja kirjoitustyylin, eli minuun. Tällä oman kirjoitustaidon ylläpitoon aloitetulla blogilla olen ollut mukana todella mielenkiintoisissa, opettavaisissa ja hauskoissa jutuissa. 

Sattumalla on elämässä paljon vaikutusta, mutta erityisen paljon niillä ihmisillä, jotka uskovat sinuun ja näkevät potentiaalin. Pitää vain tulla ensin näkyväksi, jotta nähtäisiin. Loput pitää tehdä itse, kasvaa odotusten mukaisesti ja niiden yli. Oli alku sitten sattumaa tai ei. 

Kuka on viimeksi uskonut sinuun ja antanut mahdollisuuden?

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN´