Uupumukseni ja sanani sinulle työhönpalaaja
Tasan vuosi sitten palasin töihin kahden vuoden äitiysloman, hoitovapaan ja opintovapaan jälkeen. Osasin odottaa sitä, että arki muuttuu täysin. Olisi jatkuva kiire ja hyvin todennäköisesti tuntisin jonkinlaista riittämättömyyttä kaikessa mitä tekisin. Nautin ajasta kotona, mutta toisaalta määrätietoisuuteni nauttii työstä kodin ulkopuolella. Tiesin myös, että aika oli oikea. Se puoli vuotta opintovapaalla, jolla olin pidentänyt kotona oloa Fridan kanssa, oli tärkeä lisäaika meille molemmille. Jotenkin hassusti ajattelin, että kaikki kiva loppuu, kun työt ja päiväkoti alkaa, mutta huomasin jo heti alkuun, ettei se ollutkaan ihan niin.
On todella yleistä, ja siis aivan normaalia, että parinkin vuoden tauon jälkeen paluu työelämään vaatii ponnisteluja. Kun elämäntilanne on muuttunut täysin, ei vanhoihin työrooleihin sujahdetakaan ihan tuosta vaan. Tästä ei juuri puhuta. Naisia kohdellaan työpaikoilla kaltoin jo muutenkin niin paljon, ettei kukaan halua enää lisätä vettä myllyyn kertomalla, että ”hei, vaatiikin vähän aikaa tottua, kun jokainen osa-alue elämässäni haluaa multa kaikkea koko ajan”. Että ”oottakaa hetki, kyllä mä kohta oon ihan entiseni”. Puhumattakaan siitä, ettei lapsi välttämättä sujahda päiväkotiin kuin kala veteen, ja tottuminen voi viedä fyysisesti voimia niin lapselta kuin siten myös aikuiselta. Tarve todistaa, ettei mikään ole muuttunut, eikä äitiysloma ole pehmentänyt aivoja on suuri. Silti kaikki on muuttunut, mutta ei välttämättä lainkaan huonompaan suuntaan töidenkään kannalta. Ei tarvitse tulla entiselleen. Ei, jos se tarkoittaa ilmaisia ylitöitä ja jatkuvaa kireyttä. Opin tekemään työtäni järkevästi. Valitsin merkityksellisimmät ja tuloksellisimmat asiat, noudatin työaikoja ja hyödynsin etätyötä kun halusin maksimoida ilta-ajan lapsen kanssa. Vaikka enhän tätä tietenkään heti oppinut.
Itselläni pelkästään työelämään tottuminen uudessa elämäntilanteessa ei riittänyt, vaan jouduin taistelemaan tieni takaisin. Ei siis mikään ihme, etten tuntenut itseäni tervetulleeksi. Tämän tosin ymmärsin vasta työpsykologin vastaanotolla. Talvi tuntui siltä, kuin olisin räpeltänyt hukkumista vastaan. Tai kuin niissä unissa, joissa juokset, mutta et pääse mihinkään. Olin totaalisen lukossa enkä tajunnut edes sitä kuinka paljon se näkyi myös ulos. Lopulta se musersi minulta uskon omaan ammattitaitooni ja vei sängyn pohjalle. Tosin vain iltaisin ja viikonloppuisin, sillä työt piti hoitaa. Ärsytti, etten pystynyt käyttämään edes sitä pientä vapaa-aikaani perheeni kanssa nauttien. Omana itsenäni. Saatoin itkeä illat sitä, mitä joku työkaveri, tai yleensä vielä jonkun tiimin esimies oli sanonut, tai edes katsonut minua. Tuntui, kuin rinnalleni olisi asetettu valtava paino. Kävelin töihin kyyneleet silmissä ja töissä en aina saanut henkeä. Ehkä olin niin jumissa, että unohdin hengittää. Kuvittelin tiettyjen ihmisten toivovan, etten ikinä sanoisi mitään palaverissa, koska olen niin tyhmä, minulla on huonoja ideoita, enkä kuuluisi paikkaani. Sepä se, uupuneena kaikesta tulee henkilökohtaista. Tämänkin opin työpsykologilta. Analysoin missä tilanteissa, ja miksi tunsin riittämättömyyttä ja huonoutta, sekä sitä mikä niissä oli totuudenmukaista ja mikä vain tunnetta. Hävetti ja vähän naurattikin, että sain työuupumuksen puolessa vuodessa. Tilanteeni ei kuitenkaan ehtinyt mennä pahaksi, sillä hain apua nopeasti. Se, että joku kuunteli ja vakautti ajatukset käynnisti eheytymisen. Se, että joku sanoo, etten ole huono, vaan olen saanut huonoa kohtelua, ja antaa sitten muutamia vinkkejä päästä asiassa eteenpäin. En ollut kuvitellut pahaa oloa, en ollut sopeutumaton kummajainen, vaan olin oikeutettu siihen. Jokaiselle tilanteessani olisi käynyt niin, kuin minulle kävi.
Psykologini oli ihan hauska. Tuumittiin viimeisellä kerralla yhdessä, että miksi ihmeessä minun pitäisi tehdä töitä niin, että jatkuvasti ylittäisin itseni ja pyrkisin saamaan lisää vastuuta. Että näin oli ihan hyvä, ja kyllähän parhaansa tekeminen riittää.
Tsemppiä kaikille, jotka palaavat nyt syksyn myötä työelämään. Jos se tuntuu vaikealta, muista, että se on normaalia. Jos se tuntuu tosi vaikealta, niin varaa aika työpsykologille. Tee se ennen, kuin suunnittelet vaihtavasti työtäsi vain sen vuoksi että kuvittelet, ettei rooliisi voi sovittaa vanhemmuutta. Jos työyhteisössäsi ei ole perheellisiä, muistuta palaveriajoista ja yhdenvertaisuuslaista. Muista itse, että olet tosi hyvä, vaikka oletkin vanhempi. Äläkä yritä tehdä enempää kuin pystyt.
Lue myös:
#Uraoivallus: Valitse taistelusi
Salamapäätös opiskelevaksi kotiäidiksi
Opintovapaa hoitovapaan sijaan? Lue tämä!