Uupumukseni ja sanani sinulle työhönpalaaja

Rakkautta & Mamarkiaa

Tasan vuosi sitten palasin töihin kahden vuoden äitiysloman, hoitovapaan ja opintovapaan jälkeen. Osasin odottaa sitä, että arki muuttuu täysin. Olisi jatkuva kiire ja hyvin todennäköisesti tuntisin jonkinlaista riittämättömyyttä kaikessa mitä tekisin. Nautin ajasta kotona, mutta toisaalta määrätietoisuuteni nauttii työstä kodin ulkopuolella. Tiesin myös, että aika oli oikea. Se puoli vuotta opintovapaalla, jolla olin pidentänyt kotona oloa Fridan kanssa, oli tärkeä lisäaika meille molemmille. Jotenkin hassusti ajattelin, että kaikki kiva loppuu, kun työt ja päiväkoti alkaa, mutta huomasin jo heti alkuun, ettei se ollutkaan ihan niin. 

On todella yleistä, ja siis aivan normaalia, että parinkin vuoden tauon jälkeen paluu työelämään vaatii ponnisteluja. Kun elämäntilanne on muuttunut täysin, ei vanhoihin työrooleihin sujahdetakaan ihan tuosta vaan. Tästä ei juuri puhuta. Naisia kohdellaan työpaikoilla kaltoin jo muutenkin niin paljon, ettei kukaan halua enää lisätä vettä myllyyn kertomalla, että "hei, vaatiikin vähän aikaa tottua, kun jokainen osa-alue elämässäni haluaa multa kaikkea koko ajan". Että "oottakaa hetki, kyllä mä kohta oon ihan entiseni". Puhumattakaan siitä, ettei lapsi välttämättä sujahda päiväkotiin kuin kala veteen, ja tottuminen voi viedä fyysisesti voimia niin lapselta kuin siten myös aikuiselta. Tarve todistaa, ettei mikään ole muuttunut, eikä äitiysloma ole pehmentänyt aivoja on suuri. Silti kaikki on muuttunut, mutta ei välttämättä lainkaan huonompaan suuntaan töidenkään kannalta. Ei tarvitse tulla entiselleen. Ei, jos se tarkoittaa ilmaisia ylitöitä ja jatkuvaa kireyttä. Opin tekemään työtäni järkevästi. Valitsin merkityksellisimmät ja tuloksellisimmat asiat, noudatin työaikoja ja hyödynsin etätyötä kun halusin maksimoida ilta-ajan lapsen kanssa. Vaikka enhän tätä tietenkään heti oppinut.

 

 

Itselläni pelkästään työelämään tottuminen uudessa elämäntilanteessa ei riittänyt, vaan jouduin taistelemaan tieni takaisin. Ei siis mikään ihme, etten tuntenut itseäni tervetulleeksi. Tämän tosin ymmärsin vasta työpsykologin vastaanotolla. Talvi tuntui siltä, kuin olisin räpeltänyt hukkumista vastaan. Tai kuin niissä unissa, joissa juokset, mutta et pääse mihinkään. Olin totaalisen lukossa enkä tajunnut edes sitä kuinka paljon se näkyi myös ulos. Lopulta se musersi minulta uskon omaan ammattitaitooni ja vei sängyn pohjalle. Tosin vain iltaisin ja viikonloppuisin, sillä työt piti hoitaa. Ärsytti, etten pystynyt käyttämään edes sitä pientä vapaa-aikaani perheeni kanssa nauttien. Omana itsenäni. Saatoin itkeä illat sitä, mitä joku työkaveri, tai yleensä vielä jonkun tiimin esimies oli sanonut, tai edes katsonut minua. Tuntui, kuin rinnalleni olisi asetettu valtava paino. Kävelin töihin kyyneleet silmissä ja töissä en aina saanut henkeä. Ehkä olin niin jumissa, että unohdin hengittää. Kuvittelin tiettyjen ihmisten toivovan, etten ikinä sanoisi mitään palaverissa, koska olen niin tyhmä, minulla on huonoja ideoita, enkä kuuluisi paikkaani. Sepä se, uupuneena kaikesta tulee henkilökohtaista. Tämänkin opin työpsykologilta. Analysoin missä tilanteissa, ja miksi tunsin riittämättömyyttä ja huonoutta, sekä sitä mikä niissä oli totuudenmukaista ja mikä vain tunnetta. Hävetti ja vähän naurattikin, että sain työuupumuksen puolessa vuodessa. Tilanteeni ei kuitenkaan ehtinyt mennä pahaksi, sillä hain apua nopeasti. Se, että joku kuunteli ja vakautti ajatukset käynnisti eheytymisen. Se, että joku sanoo, etten ole huono, vaan olen saanut huonoa kohtelua, ja antaa sitten muutamia vinkkejä päästä asiassa eteenpäin. En ollut kuvitellut pahaa oloa, en ollut sopeutumaton kummajainen, vaan olin oikeutettu siihen. Jokaiselle tilanteessani olisi käynyt niin, kuin minulle kävi. 

Psykologini oli ihan hauska. Tuumittiin viimeisellä kerralla yhdessä, että miksi ihmeessä minun pitäisi tehdä töitä niin, että jatkuvasti ylittäisin itseni ja pyrkisin saamaan lisää vastuuta. Että näin oli ihan hyvä, ja kyllähän parhaansa tekeminen riittää.

 

 

Tsemppiä kaikille, jotka palaavat nyt syksyn myötä työelämään. Jos se tuntuu vaikealta, muista, että se on normaalia. Jos se tuntuu tosi vaikealta, niin varaa aika työpsykologille. Tee se ennen, kuin suunnittelet vaihtavasti työtäsi vain sen vuoksi että kuvittelet, ettei rooliisi voi sovittaa vanhemmuutta. Jos työyhteisössäsi ei ole perheellisiä, muistuta palaveriajoista ja yhdenvertaisuuslaista. Muista itse, että olet tosi hyvä, vaikka oletkin vanhempi. Äläkä yritä tehdä enempää kuin pystyt.

 

 

Lue myös: 

#Uraoivallus: Valitse taistelusi

Pahoja ajatuksia

Salamapäätös opiskelevaksi kotiäidiksi

Opintovapaa hoitovapaan sijaan? Lue tämä!

 

 

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN'

Kommentit

LoviisaS
KOTISMI

Ihana teksti ja itselleni juuri sopivaan ajankohtaan. <3 Paluu töihin häämöttää ja aamukampa harvenee. Uusi elämäntilanne jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Miljoona kysymystä pyörii päässä päivittäin. Kuinka työn ja kodin pyörittämisen yhdistäminen onnistuu? Mistä voimat kaikkeen? Sopeutuuko lapsi päivähoitoon? Toistaiseksi tunteet on vielä ihan hallittavissa. Yritän myös muistuttaa itselleni, että olen hyvä äiti vaikka käynkin töissä. Ennen lasta en olisi voinut uskoa, kuinka omatunto voi kalvaa näinkin arkisesta asiasta kuin töihin paluusta. 

-KOTISMI-

MARI L
Rakkautta & Mamarkiaa

Tsemppiä sinne! Aika moni onneksi onnistuu sen yhdistämään. Se helpotti itseäni ainakin. Alun jälkeen varmasti helpottaa. <3

Kiitos kun kirjoitit, ihanaa kuulla että samaistuit tekstiin. Aina niin jännää julkaista sydän auki näitä tekstejä.  <3

Toimitus
Toimitus

Tärkeä muistutus ihan jokaiselle! Kiitos, nostimme tämän Lilyn etusivulle viikon puheenaiheeksi. <3

T. Toimitus

MARI L
Rakkautta & Mamarkiaa

Kiitos! <3

Riikaa (Ei varmistettu)

Moi! Mitä tarkoitat tällä: "Jos työyhteisössäsi ei ole perheellisiä, muistuta palaveriajoista ja yhdenvertaisuuslaista."?

MARI L
Rakkautta & Mamarkiaa

Hei! 

Sitä, ettei työntekijää saa syrjiä sen vuoksi, että hänellä on huollettavia. Tämä pätee esimerkiksi työtehtäviin ja niiden jakamiseen, eli lakien noudattamista. Tätä ei välttämättä tehdä tahallaan, mutta jos työyhteisössä ei ole aiemmin ollut perheellisiä, jotka joutuvat noudattamaan päiväkotien aukioloaikoja tai vaikka halukkaita lyhentämään työviikkoa, työyhteisön tulee muuttaa ajattelutapojaan ja käytäntöjään. 

Esimerkiksi perheelliset otetaan huomioon sillä, ettei palavereja oleteta sovittavaksi klo 16.00 jälkeen. Itse jouduin muistuttamaan asiasta vain kerran, ja se sai heti ymmärtävän vastaanoton. Ei oltu vain tajuttu, kun aiemmin kaikki ovat pystyneet joustamaan. Joskus toki joustan myös itse, jos asia kysytään hyvissä ajoin ja pystyn järjestämään päiväkodista noudon muuten. 

Riikaa (Ei varmistettu)

Kiitos! Tämä selvensi.

Silke

Hyvä teksti! Töihin palattua sitä todella huomaa, kuinka elämä ja oma persoona on muuttunut eikä mikään ole ennallaan.

Haluan jakaa positiivisen kokemuksen ihan vastapainoksi ja todisteeksi siitä, ettei töihin paluu vanhempainvapaalta ole aina yhtä piinaa. Palasin vajaa vuosi sitten töihin vuoden paussin jälkeen. Työpaikkani usein tylsine rutiinitehtävineen ei ole mikään unelmien täyttymys, eikä ollut sitä myöskään ennen äidiksi tuloani. Nyt äitiysloman jälkeen kuitenkin olen saanut työtehtävistä enemmän irti ja oivaltanut enemmän asioita kuin ennen sitä. Olen tyytyväisempi tylsään toimistoarkeeni, koska työ ja sen ilot ja surut eivät ole enää elämäni keskiössä. Esimieheni ei ymmärrä mitään lapsiperhearjesta, mutta koska kollegoillanikin on perheet, pystymme tsemppaamaan toisiamme ja antamaan toisillemme joustoa. 

MARI L
Rakkautta & Mamarkiaa

Kuulostaa tosi hyvältä. Kiva kun toit tämänkin pointin. :)

On totta, että työhönkin on saanut ihan eri perspektiiviä vanhempainvapaan jälkeen ja siitä on saanut ammennettua hyviä oppeja. Itselläni oli uupumukseen johtavia asioita, joita en voi enempää paljastaa, mutta harmi sinänsä, sillä tuskin ilman niitä näitä tuntemuksia ei olisi tullut. Mutta kaikella on tarkoituksensa, hyviä oppeja itsestä ja elämästä. :)

Kommentoi