Loppu – La Fin

the_end.jpg

Makoilen aurinkotuolissa, katselen koivunlatvoja ja taivaalla jyliseviä laskeutuvia lentokoneita. Hätistän paljasta pintaa kärkkyviä hyttysiä loitommalle. Silmät painuvat välillä kiinni.

Olen Suomessa ja on epätodellinen olo. Olinko oikeasti kolme kuukautta Ranskassa? Tapahtuiko kaikki oikeasti? Meinaan vaipua kevyeen horrokseen, kun aidan takana naapurin pihalla terassin ovi aukeaa.

– Älä sä aina syytä mua. Pidä nyt kerrankin nainen pääsi kiinni kun mä puhun. Mua vituttaa, VITUTTAA se, että sä käännät puheen aina muhun! Nyt puhuttiin lapsista ja siitä, että Niko ei siivonnut huonettaan…

Humalan sävyttämä ja kirosanojen maustama monologi jatkuu ja jatkuu. Kuuntelen paikallani hievahtamatta. En voi lähteä poiskaan antamatta itseäni ilmi.

Naapuri solvaa vaimoaan monin sanankääntein ja huutaa tämän olevan alkoholisssti. Miehen oma ässä suhahtaa kylläkin normaalia voimakkaammin.

Kotimaista inhorealismia parhaillaan. Olen jo täysin hereillä ja kotiinpaluumasennus hiipii tajuntaan. Ranska tuntuu enää kaukaiselta, ihanalta unelta. Ajattelen: enää 16 päivää. Ehkä mä jaksan.

 

* * *

 

Tarkoitukseni oli alun perin osoittaa, että ranskalaiset miehet ovat maailman parhaita. Eniten halusin osoittaa sen itselleni, sillä uskoni suomalaisiin miehiin alkoi olla mennyttä. Yllä oleva kohtaus todisti jälleen kerran, kuinka kunnioittavasti suomalaiset miehet osaavat naisia kohdella. Ranskassa en törmännyt kertaakaan moiseen käytökseen. Suomessa kuulen vastaavaa päivittäin.

En tarkoita sitä, etteikö tästä maasta löytyisi kerrassaan mainioita miehiä. Olen tavannut heitä, mutta suurin osa heistä on ollut varattuja – tietenkin. Tulin vain siihen tulokseen, että suomalaismiehet eivät ole sopivia minulle.

Kun entinen pomoni, 25-vuotias simpsakka blondi, kertoi, että kun kerran on päässyt Suomesta pois ja tutustunut vierasmaalaisiin miehiin, eivät suomalaiset enää kiinnosta. Silloin nauroin väitteelle ja ajattelin: kuinka ylimielistä! Enää ei naurata, vaan olen valmis viemään viestiä eteenpäin. Nyt kerron miksi. (Mietin vain, miten sen kerron kuulostamatta liian itserakkaalta tai ylimieliseltä.)

Kaverini ovat kyselleet minulta, miten minulla on Ranskassa voinut olla tällainen flaksi. Enpä olisi uskonut sitä itsekään, mutta ehkä enemmän kyse on siitä, että me suomalaiset naiset elämme passiivisten ja – kliseevaroitus – ujojen suomalaismiesten ympäröimänä. Ehkä olemme tottuneet ja tyytyneet liian vähään.

Kokemukseni mukaan ulkomaalaiset miehet, olivat he sitten Brasiliasta, Ranskasta tai Intiasta, uskaltavat lähestyä meitä naisia paljon helpommin kun suomalaiset lajitoverinsa. Sosiaalisuus on luontaista ja juttu luistaa, ilman nousuhumalaakin.

Toinen tekijä, joka varmasti vaikutti flaksiin, oli se, että tapasin päivittäin uusia ihmisiä. Suomessa on niin helppoa juuttua tuttuihin ympyröihin! Käydä luennoilla samojen koulukavereiden kanssa, marssia samalle työpaikalle samojen työkavereiden joukossa, käydä samassa ruokakaupassa ja kantabaarissa.

Tietysti ulkomaillakin voisi koteloitua turvallisesti omiin pieniin ympyröihin. Itse tein toisin: aina kun tarjoutui tilaisuus lähteä uuden porukan mukana kotibileisiin, road tripille tai ihan mihin tahansa, käytin sen hyväkseni. Maailmassa on rapeat kuusi miljardia ihmistä ja olisi suoranaista resurssien tuhlausta olla tutustumatta mahdollisimman moneen.

Ranskalaisten miesten kohdalla ei ehkä olekaan kyse ylivertaisuudesta vaan sopivuudesta. En tiedä, miksi juuri fransmannien mentaliteetti miellyttää minua, mutta nuo puheliaat, hauskat, intohimoiset, hieman ylimieliset ja tietenkin komeat miehet ovat mieleeni. (Juu, erityisesti yksi niistä.)

Joten sinkkuelämään kyllästyneille ja miehen perään haikaileville sanon: älkää jääkö paikoillenne, vaan lähtekää ulos, ehkä jopa ulkomaille. Parempaa on tarjolla. Ja voin kertoa, että itsenäisille, fiksuille ja näteille suomalaisnaisille riittää kysyntää.

Että kuulkaas nyt suomalaiset miehet: skarpatkaa vähän. Muuten ne muut tulee ja vie teidän naiset 😉

 

* * *

 

Näppäilen luottokorttini numerosarjan ruudulle ja painan Vahvista -nappia. Klikkaus tarkoittaa sitä, että vietän juhannuksen Pariisissa Fabricen kanssa. Fabrice on kysynyt kaverinsa kämppää lainaksi ja aion viettää kaksi viikkoa ranskalaisen mieheni kanssa Pariisissa ja eri puolilla rakastamaani maata.

Sitten: pari viikkoa yksin Suomessa ja Fabrice toivottavasti lentää tänne pohjoiseen. Sitten: Fabrice muuttaa vuodeksi Norjaan opiskelemaan. Sitten: se nähdään.

Ennen nukkumaan menoa ranskalainen kännykkäni piippaa tekstiviestin merkiksi.

” Tiedän, että on myöhä ja Suomessa vielä myöhäisempi. Tiedän, että se maksaa paljon. Mutta halusin lähettää sinulle tämän viestin, koska kaipaan sinua todella paljon… Nuku hyvin. Bisous.

Enää yhdeksän päivää. Kyllä mä jaksan.

 

* * *

 

Kiitos kaikille lukijoille, seuraajille ja kommentoijille. On ollut hauska jakaa kokemukseni kanssanne. Tikli kiittää ja Ranskalainen mies hiljenee. Oikeassa elämässä tarina jatkuu.

suhteet rakkaus hopsoa
Kommentit (4)
  1. Hih Siina, nyt mäkin voin sanoa, että tiedän tunteen 🙂 Because we’re worth it jne.

    Saan jokaisen tekstiviestin perässä muistutuksen siitä, että Ranskassa on joku, joka ikävöi mua. Eikä tarvitse pelätä, että sanonta kuluu puhki (niin kuin eräiden suomalaisten miesten mielestä)… Ranskassa mä näin liikuttavia eläkeläispariskuntia (siis ihan koppuraselkäisia mummoja ja pappoja), jotka käveli käsi kädessä ja keski-ikäisiä pariskuntia, jotka makoili puistoissa sylikkäin, mutta kertaakaan ei tehny mieli sanoa, että hankkikaa huone. Tai okei, kerran ehkä.

    Mutta hui, 108 päivää onkin paaaaljon ja etenkin kun on rakastunu, sen tuntuu vuosilta. Tsemppiä odotukseen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos tulee tilaisuus luikahtaa jo aikaisemmin merten taa!

    Vierailijat: jos Pariisissa sattuis tapahtumaan jotain yltiö-mielenkiintoista, niin saatan ehkä vielä jonkun postauksen kirjoittaa, mutta kyllä tämä muuten alkaa olla tässä. Bileistäkin kannattaa lähteä silloin, kun tekisi vielä hetkeksi mieli jäädä 🙂

  2. Hei, yhdeksän päivää, sen seisoo vaikka päällään. T: ikävässä riutuva ja rämpivä Siina, jäljellä 108 päivää

    P.S. Kun on tottunut suomalaisiin miehiin ja niiden käytökseen eikä muusta tiedä, sitä luulee, että tällaista se sitten varmaan on. Sitten ku näkee jotain muuta, tajuaa, että on koko ajan oikeasti ansainnut jotain parempaa.

    Itse ainakin olen älynnyt, että olen julkisten rakkaudenosoitusten (ei mitään get a room-tyyppistä kiehnäämistä vaan pusu siellä täällä ja kädestä pitäminen), kauniiksi kehumisen ja jokapäiväisen rakastan sinua-lauseen arvoinen. Eikä mikään näistä ole mitenkään päälle liimatun oloista, vaikka jenkkimiehestä puhunkin. Ja sitten mies selittää (selvinpäin) äidille, kuinka hyvä kokki olen ja muutenkin niin ihana nainen kaikin puolin, ja minä mietin vieressä, että missä näitä oikein kasvaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *