Se loppuu näin:

On syntymäpäiväni. Makaan kyljelläni lattialla, katson tyhjyyteen ja kyyneleet valuvat toiselle poskelle vieden ripsivärin mukanaan. Fabrice istuu sohvalla olohuoneessa. Kaikki on pysähdyksissä ja ympärillä on täysin hiljaista.

En ole nukkunut viime yönä, enkä ole syönyt mitään, sillä minulla ei ole nälkä. Oikeastaan minulla on niin paha olo, että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä.

Olisi parempi lähteä heti, mutta en voi, sillä lentoni on vasta seuraavana päivänä. Toisaalta en haluaisi lähteä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.

* * *

Aiempi matka ranskalaisen miehen luo oli mennyt hyvin. Olimme olleet Fabricen kanssa intensiivisesti yhdessä ja lähtiessäni myöhästyin junasta, koska olimme hyvästelleet liian pitkään.

Ennen viimeistä matkaani olimme viestitelleet päivittäin ja kummallakin oli toista ikävä, tai ainakin uskon niin.

Kun sitten taas matkustin junalla Ranskan läpi, maisemia katsellessani huomasin, että taianomainen tunne oli väistynyt. Satumaasta oli tullut arkinen. Se ei ollut ainoa asia.

Jälleennäkeminen tuntui hyvältä. Kiersimme festivaaleilla, jotka olivat vallanneet Fabricen kotikaupungin ja tapasin Fabricen ystäviä. Paikallisen sanomalehden toimittaja haastatteli minua siitä, miten koin festivaalit ulkomaalaisena ja kuinka pystyin seuraamaan ranskankielisiä esityksiä.

Aina se ei ollutkaan helppoa. Aloin tuntea itseni hieman ulkopuoliseksi, enkä pelkästään kielikysymyksen takia. Kun Fabrice suukotteli olkapäätäni, en voinut vastata hellittelyyn. Se olisi tuntunut teennäiseltä.

Otin ikävät tunteet puheeksi.  Fabrice myönsi, että jokin on muuttunut. Ettei hän osaa sitä selittää, mutta hän ei enää välittänyt minusta niin kuin ennen.

Sanat tarttuivat kurkkuun ja ääni vapisi, kun yritin selvitellä syitä. Ymmärsin, että mitään ei ollut tehtävissä. Sanoin, että pidän hänestä yhä ja että tulen kaipaamaan häntä. Että hän oli unelmani ranskalaisesta miehestä, mutta nyt oli aika herätä unesta.

Sen jälkeen juttelimme kaksi tuntia avoimemmin ja syvemmin kuin koskaan ennen. Puhuminen auttoi hieman kuristavaan tunteeseen. Silti, Fabrice ei enää ollut poikaystäväni.

Fabrice sanoi, että on pahoillaan.  Hän sanoi, että taustalla saattaa vaikuttaa se, että hän ei halua sitoutua ennen Norjaan lähtemistä vakavasti, eikä suunnitella elämäänsä kovin pitkälle. Hän haluaa elää hetkessä ja nauttia siitä. Sanoin, että ymmärsin, turhankin hyvin.

Kuitenkin, kun valot oli jo sammutettu, Fabrice sanoi:

– Voinko kysyä yhtä henkilökohtaista asiaa?

– Mitä?

– Miksi mä nyt haluan suudella sua?

Kävi klassisesti.

Yöllä en kuitenkaan nukkunut ja aamulla olo oli tyhjä ja turtunut. Syntymäpäiväni kului sumussa. Seuraavana aamuna hyvästelin Fabricen viimeisen kerran. En katsonut taakseni. Kun laskeuduin narisevia puuportaita rappukäytävässä ja kuulin oven kolahtavan perässä, annoin kyynelten taas tulla.

Kun istuin huippunopeassa junassa ja myöhemmin lentokoneessa, Ranska alkoi tuntua taas kaukaiselta unelta. Ranskassa vallitsi toinen todellisuus ja olin nyt palaamassa omaani, siihen oikeaan.

Sen pituinen se.

* * *

Lentokentällä Suomessa odottaa kuitenkin yllätys. Ranskan kännykkäni piippaa ja ihmettelen, kuka minulle enää lähettäisi viestejä vanhaan numerooni.

Viesti on söpöltä toimittajapojalta, joka haastatteli minua festivaalien aikana.

”Hi there! Listen. It’s true, I don’t know you. But I’d like to. And yes I KNOW you have a boyfriend and don’t want you to think that I’m trying to chat you up. I just think that it could be nice to communicate a little bit with you, ’cause you seem to be a nice person, interesting, pretty and cultured. If my memory is good, you’re leavin on today, so here’s my e-mail. If, one day, you wanna write me, I would be glad. Bon voyage! -Martin”

Nappaan kassini hihnalta ja marssin varovainen hymy huulillani bussipysäkille paahteiseen iltapäivään.

Makoilen aurinkotuolissa, katselen koivunlatvoja ja taivaalla jyliseviä laskeutuvia lentokoneita. Hätistän paljasta pintaa kärkkyviä hyttysiä loitommalle. Silmät painuvat välillä kiinni.

Olen Suomessa ja on epätodellinen olo. Olinko oikeasti kolme kuukautta Ranskassa? Tapahtuiko kaikki oikeasti? Meinaan vaipua kevyeen horrokseen, kun aidan takana naapurin pihalla terassin ovi aukeaa.

– Älä sä aina syytä mua. Pidä nyt kerrankin nainen pääsi kiinni kun mä puhun. Mua vituttaa, VITUTTAA se, että sä käännät puheen aina muhun! Nyt puhuttiin lapsista ja siitä, että Niko ei siivonnut huonettaan…

Humalan sävyttämä ja kirosanojen maustama monologi jatkuu ja jatkuu. Kuuntelen paikallani hievahtamatta. En voi lähteä poiskaan antamatta itseäni ilmi.

Naapuri solvaa vaimoaan monin sanankääntein ja huutaa tämän olevan alkoholisssti. Miehen oma ässä suhahtaa kylläkin normaalia voimakkaammin.

Kotimaista inhorealismia parhaillaan. Olen jo täysin hereillä ja kotiinpaluumasennus hiipii tajuntaan. Ranska tuntuu enää kaukaiselta, ihanalta unelta. Ajattelen: enää 16 päivää. Ehkä mä jaksan.

* * *

Tarkoitukseni oli alun perin osoittaa, että ranskalaiset miehet ovat maailman parhaita. Eniten halusin osoittaa sen itselleni, sillä uskoni suomalaisiin miehiin alkoi olla mennyttä. Yllä oleva kohtaus todisti jälleen kerran, kuinka kunnioittavasti suomalaiset miehet osaavat naisia kohdella. Ranskassa en törmännyt kertaakaan moiseen käytökseen. Suomessa kuulen vastaavaa päivittäin.

En tarkoita sitä, etteikö tästä maasta löytyisi kerrassaan mainioita miehiä. Olen tavannut heitä, mutta suurin osa heistä on ollut varattuja – tietenkin. Tulin vain siihen tulokseen, että suomalaismiehet eivät ole sopivia minulle.

Kun entinen pomoni, 25-vuotias simpsakka blondi, kertoi, että kun kerran on päässyt Suomesta pois ja tutustunut vierasmaalaisiin miehiin, eivät suomalaiset enää kiinnosta. Silloin nauroin väitteelle ja ajattelin: kuinka ylimielistä! Enää ei naurata, vaan olen valmis viemään viestiä eteenpäin. Nyt kerron miksi. (Mietin vain, miten sen kerron kuulostamatta liian itserakkaalta tai ylimieliseltä.)

Kaverini ovat kyselleet minulta, miten minulla on Ranskassa voinut olla tällainen flaksi. Enpä olisi uskonut sitä itsekään, mutta ehkä enemmän kyse on siitä, että me suomalaiset naiset elämme passiivisten ja – kliseevaroitus – ujojen suomalaismiesten ympäröimänä. Ehkä olemme tottuneet ja tyytyneet liian vähään.

Kokemukseni mukaan ulkomaalaiset miehet, olivat he sitten Brasiliasta, Ranskasta tai Intiasta, uskaltavat lähestyä meitä naisia paljon helpommin kun suomalaiset lajitoverinsa. Sosiaalisuus on luontaista ja juttu luistaa, ilman nousuhumalaakin.

Toinen tekijä, joka varmasti vaikutti flaksiin, oli se, että tapasin päivittäin uusia ihmisiä. Suomessa on niin helppoa juuttua tuttuihin ympyröihin! Käydä luennoilla samojen koulukavereiden kanssa, marssia samalle työpaikalle samojen työkavereiden joukossa, käydä samassa ruokakaupassa ja kantabaarissa.

Tietysti ulkomaillakin voisi koteloitua turvallisesti omiin pieniin ympyröihin. Itse tein toisin: aina kun tarjoutui tilaisuus lähteä uuden porukan mukana kotibileisiin, road tripille tai ihan mihin tahansa, käytin sen hyväkseni. Maailmassa on rapeat kuusi miljardia ihmistä ja olisi suoranaista resurssien tuhlausta olla tutustumatta mahdollisimman moneen.

Ranskalaisten miesten kohdalla ei ehkä olekaan kyse ylivertaisuudesta vaan sopivuudesta. En tiedä, miksi juuri fransmannien mentaliteetti miellyttää minua, mutta nuo puheliaat, hauskat, intohimoiset, hieman ylimieliset ja tietenkin komeat miehet ovat mieleeni. (Juu, erityisesti yksi niistä.)

Joten sinkkuelämään kyllästyneille ja miehen perään haikaileville sanon: älkää jääkö paikoillenne, vaan lähtekää ulos, ehkä jopa ulkomaille. Parempaa on tarjolla. Ja voin kertoa, että itsenäisille, fiksuille ja näteille suomalaisnaisille riittää kysyntää.

Että kuulkaas nyt suomalaiset miehet: skarpatkaa vähän. Muuten ne muut tulee ja vie teidän naiset 😉

* * *

Näppäilen luottokorttini numerosarjan ruudulle ja painan Vahvista -nappia. Klikkaus tarkoittaa sitä, että vietän juhannuksen Pariisissa Fabricen kanssa. Fabrice on kysynyt kaverinsa kämppää lainaksi ja aion viettää kaksi viikkoa ranskalaisen mieheni kanssa Pariisissa ja eri puolilla rakastamaani maata.

Sitten: pari viikkoa yksin Suomessa ja Fabrice toivottavasti lentää tänne pohjoiseen. Sitten: Fabrice muuttaa vuodeksi Norjaan opiskelemaan. Sitten: se nähdään.

Ennen nukkumaan menoa ranskalainen kännykkäni piippaa tekstiviestin merkiksi.

” Tiedän, että on myöhä ja Suomessa vielä myöhäisempi. Tiedän, että se maksaa paljon. Mutta halusin lähettää sinulle tämän viestin, koska kaipaan sinua todella paljon… Nuku hyvin. Bisous.”

Enää yhdeksän päivää. Kyllä mä jaksan.

* * *

Kiitos kaikille lukijoille, seuraajille ja kommentoijille. On ollut hauska jakaa kokemukseni kanssanne. Tikli kiittää ja Ranskalainen mies hiljenee. Oikeassa elämässä tarina jatkuu.