Istumme lähes aution parkkipaikan reunalla katulampun valossa. Yritän jutella rennosti, mutta sekoan sanoissa jatkuvasti. Teen idioottimaisia virheitä, mutta en pysty ranskallani parempaan. Dydi nauraa, muttei pahantahtoisesti. Hän sanoo, että virheet ovat söpöjä, eikä hän halua korjailla niitä.

– Lisää viiniä? Dydi kysyy.

– Joo, mutta ihan vähän, vastaan.

Tajuan, että rosé-pullo on jo pohjillaan ja että stoppi olisi pitänyt laittaa jo pari muovimukillista sitten.

– Kauan olet ollut Ranskassa? Dydi kysyy.

– Puolitoista kuukautta. Ja lähden kesäkuun alussa, vastaan.

– Aaaa… Harmi, harmi.

– Äh, älä viitsi, naurahdan.

– Sulla on todella nätit silmät,  Dydi sanoo.

En enää keksi sanottavaa ja hymyilen vastaukseksi. Dydi laskee viinimukin maahan, laittaa kätensä polvelleni ja nojaa lähemmäs. Hymyilen ja suljen silmät.

* * *

Hieman myöhemmin ymmärsin laittaa ajoissa stopin kehityskululle, joka olisi selvästi vienyt tiedätte-kyllä-mihin. Miksi ihmeessä, joku saattaa nyt ajatella. No, minähän en ole sellainen tyttö, joka antaa miehen viedä luokseen ensimmäisillä treffeillä. Joku on ehkä saattanutkin huomata, että olen toivoton romantikko.

Toivoton siksi, että en ole enää ihan varma siitä, onko romanssi koskaan todellista. Romanssissa on nimittäin aina pientä liioittelun makua. Parkkipaikka, 2,5 euron viinipullo ja melko suora toiminta on vain rehellistä. Ehkä sellaista pitäisi jopa arvostaa.

Mutta jopa vaaleanpunaisen viinihuurun läpi ymmärsin, että tämä juttu on virhe. Olisi. VIRHE. Ja sellainen virhe, jota ei ehkä kannata tehdä. En tiedä Dydistä juuri mitään.

Sen tiedän, että hän asuu naapurissani. Okei. Hän työskentelee myyjänä vaateliikkeessä. Hyvä. Hän laulaa r’n’b -bändissä. Jee. (Mainittakoon, että ainoana romanttisena eleenä treffeillä Dydi esitti yhden bändinsä kappaleista kaverinsa kanssa, joka piipahti nopeasti parkkipaikalla polttamassa tupakan.)

Dydi ajaa autoa ilman korttia. Dydi polttaa pilveä. Kenties samaan aikaan, ajattelen, mutten kehtaa kysyä. Enkä luultavasti ole ensimmäinen naapurintyttö, jonka ovelle hän ilmestyy viinipullo kourassaan, sen verran varmat olivat otteet. Tiedän, että olen enemmän arvoinen. Tai noh, ainakin toivon niin.

Ensimmäiset päivät sinkkuna monen parisuhteiluvuoden jälkeen voi olla hämmentäviä. Olen huomannut, että en osaa arvostaa itseäni tarpeeksi. Omaa itseä on rakentanut sen varaan, että ”jos kelpaan tuolle, kai mä olen ihan okei”. Sitten kun vihdoin on yksin, onkin opeteltava arvostamaan oman itsensä seuraa. Jos ei opi, ajautuu vain uusiin laastarisuhteisiin. Sitten voikin unohtaa itsensä taas hetkeksi.

Mutta kuten ystäväni Alberto, suuri ajattelija, sanoi: ”The best way to fall in love is to try not to.”

* * *

Kun tekosyyn avulla olen poistunut kuumenevasta tilanteesta Dydin kanssa (”Apua, mun pitää olla kymmenen minuutin päästä toisella puolella kaupunkia”), tunnen tarpeelliseksi vältellä Dydiä seuraavan viikon ajan. Pakoilu sujuu hyvin viikon ajan, kunnes Dydi tulee vastaan residenssimme ala-aulassa.

– Ça va? Dydi kysyy.

– Oui, Ça va. Et toi? 

– Hyvin menee.

– Joo. No mut nähdään taas.

– Joo, nähdään.

En voi itselleni mitään vaan hymyilen typerästi. On nolo olo. Kun olen kääntymässä käytävälle katson vielä taakseni. Dydikin katsoo takaisin ja virnistää.

Ps. Kuvassa olevan sananlaskun suorahko suomennos: Joka liikaa halailee pitää huonosti kiinni. Ehkä idea välittyy kuvista…? :DJos jollakulla on hyvä suomenkielinen vastine, kertokaa ihmeessä!