Talutamme pyöriä jyrkkää mäkeä ylöspäin. Lämmin huhtikuun tuuli tuo sireenin tuoksun jostain yön pimeydestä. Olemme odottaneet täydellistä hetkeä ensimmäiselle suudelmalle ja se on nyt.

Tulemme vihdoin Faurén puiston porttien kohdalle. Jyrkänteen reunalla oleva pikkuinen puisto katsoo kaupungin välkkyvien valojen ylle. Juuri lehtensä saaneet puut kahisevat tuulessa. Sillä hetkellä en haluaisi olla missään muualla.

Jätämme pyörät nojaamaan toisiinsa ja Ingo ottaa kädestäni kiinni. Tuijotamme toisiamme hetken nenäkkäin. Hätkähdän, sillä viereisen kirkon kellot lyövät kerran; kello on puoli kaksitoista. Suutelemme ensimmäisen kerran. Ja toisen. Ja kolmannen…

* * *

Viimeiset viikot ovat olleet uskomattomia. Uskomattoman ihania. Olen viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani brasilialaisen pojan kanssa. On ollut hienoa huomata, kuinka samalla tavalla voi toisen kanssa asioista ajatella.  Ingo on lähes kaikkea, mitä mieheltä voi toivoa: hauska, komea, sosiaalinen, spontaani, romanttinen ja… intohimoinen. Annan pari esimerkkiä.

Kun olin eronnut Kokista, kävin vielä kerran illallisella Christophen kanssa, sillä hän halusi puhua kanssani.

Sillä aikaa kun istuin vuohenjuustosalaatti edessäni selittämässä sitä, miksi juttu Christophen kanssa ei edelleenkään tule kysymykseen, Ingo oli laittanut puvun päälleen, hypännyt pimeän tullen polkupyöränsä selkään ja polkenut kilometrien päähän kotoaan minun luokseni, koska halusi kertoa, että pitää minusta ja että hän haluaa olla kanssani.

Ingo oli siis saapunut asunnolleni enkä ollut kotona. Alkoi sataa. Ingo pyöräili puku päällä kotiinsa.

Sairastuin flunssaan pari viikkoa sitten. Ingo halusi silti olla kanssani, eikä välittänyt siitä että yskin ja pärskin jatkuvasti. Hän ei suostunut pitämään etäisyyttä. Kun katsoimme sängylläni elokuvaa, hän sanoi: ”In sickness and in health.” Tietysti Ingokin sairastui.

Viimeisinä päivinä hän kertoi siitä, kuinka oli särkenyt sydämensä neljä vuotta sitten ja pelkäsi, että nyt käy samoin, sillä suhteellamme oli parasta ennen -päiväys. Lähtöpäiväni siis.

Mutta kuten voi arvata, kirkkaimmat tähdet palavat loppuun nopeimmin. Romanssia kesti pari viikkoa.

Viimeisenä päivänä Ingo ei enää vastaa viesteihini. Kun lopulta kun saan hänet kiinni, tunnen, että jotain on vialla. Ingo sanoo, että tulee luokseni juttelemaan. Tiedän, mitä on tulossa.

Kävimme läpi myötä- ja vastoinkäymiset, terveyden ja sairauden. Miniromanssini oli täydellinen niin kauan kuin sitä kesti. Vaikka sanoin, että aion täällä tehdä paljon virheitä, romanssi ei ollut virhe. Tekisin saman uudestaan mitään kyselemättä.

Ingo on luultavasti niitä ihmisiä, jotka ovat rakastuneet rakkauteen. Alussa on ihastumisen pakahduttava tunne, hymyilyttävä jännitys siitä, mitä on tulossa, tunne siitä, että kaikki on mahdollista ja toinen vaikuttaa täydelliseltä. Suhteen alku tietenkin aina mahtavaa ja kun elää vain lyhyissä suhteissa, saman pakahduttavan tunteen saa aina takaisin. Ingo jatkaa romanssikierrettään

Silti jään miettimään, onko intohimo vain lyhyiden romanssien etuoikeus. Voiko samaa tunteen paloa ja ihastusta pitää yllä pidempään? Jos löytää sopivan kumppanin, toivottavasti.

Meidän romanssimme päättyi, mutta tarina jatkuu.

* * *

Päivällä oveltani kuuluu koputus. Avaan oven ja käytävällä seisoo komea, nuori, sinisilmäinen ja ranskalainen mies. Hän kysyy, voisinko lainata hänelle 80 senttiä. En kysele mitään, hymyilen vain ja haen hänelle muutaman kolikon lompakostani. Hän hymyilee takaisin ja sanoo ”À la prochaine”, seuraavaan kertaan.

Myöhemmin illalla odottaessani Ingoa oveltani kuuluu taas koputus. Ovella ei olekaan vielä Ingo, vaan sama sinisilmä kuin päivällä. Hän hymyilee ja pitää rosé-viinipulloa kädessään.

– Hei, haluaisitko lähteä ulos tänään? hän kysyy ja viittaa pulloa.

– Bah, oui. Mutta minne? vastaan.

– Mennään istumaan tuonne pihalle. Tykkäätkö rosé-viinistä?

– Totta kai. Odotan yhtä henkilöä, mutta kun olen jutellut hänen kanssaan, etsin sinut. Nähdään tunnin päästä!

***
Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen 😉

– Voisitko soittaa jotain? Kysyn Keniltä.

– Eeeei, tulit liian myöhään, Ken sanoo ja naurahtaa.

– En yleensä soita silloin, kun ketään muita on kuuntelemassa. Jännitän esiintymistä, hän jatkaa.

– Okei, ymmärrän.

Kuitenkin Ken istuu hetken hiljaa sängyllään ja näyttää miettivän. Hän ottaa kitaraa kaulasta ja heilauttaa sen syliinsä. Istun lattialla vastapäätä häntä ja kuuntelen, kun reissussa kulahtaneesta kitarasta alkaa lähteä kauneimpia säveliä, joita olen pitkään aikaan kuullut.

Seuraavana päivänä Ken lähtee pois, kiertämään Pohjois-Eurooppaa. Hän aikoo käydä myös Suomessa.

Aamulla ennen lähtöään Ken tuo ison kasan astioita ja kattiloita, sillä hän ei tarvitse niitä enää.

– Ai niin, yksi juttu vielä. Haluan antaa tämän sinulle, Ken sanoo ja pitää sormissaan pientä kolikkoa, jossa on reikä keskellä.

– Se on viiden yenin kolikko. Viisi on japaniksi go. Mutta go yenilla on toinenkin merkitys ja se tarkoittaa, että haluaa nähdä toisen uudestaan, Ken sanoo ja antaa kolikon minulle.

Halaamme ja Ken heittää repun selkäänsä, ottaa kitarakassinsa ja kävelee ulos kirpeään aamuilmaan.

Viikon päästä saan postikortin Hollannista.

– Olen Amsterdamissa. Se on tosi nätti kaupunki. Täällä on paljon kukkia, joten nämä kukat ovat sinulle. Toivottavasti pidät niistä. Pidä huolta itsestäsi. Ken

***

Kuukauden Ranskassa oleskelun jälkeen olen vakuuttunut siitä, että maailma on pullollaan hyviä, ellei suorastaan erinomaisia miehiä. Tähän asti elämässäni olen noudattanut ”kaikki yhden kortin varaan” -taktiikkaa, mikä on osoittaunut jälkikäteen huonoksi vaihtoehdoksi. (Jos nyt haluat ottaa kärsivän ”Ai nytkö se vasta sen tajusi” -ilmeen: ole hyvä, sinulla on siihen oikeus.)

Uusi taktiikka olkoon siis ”yritys ja erehdys”. Jos virheistä kerran oppii, aion tehdä niitä paljon. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, sillä Ranskassa joka päivä tarjoaa uuden mahdollisuuden tehdä virheitä. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Mikä olisikaan parempi paikka ja aika seuloa erilaisia tyyppejä kuin ulkomailla, ilman velvoitetta pidemmästä suhteesta? Ennen kuvittelin, että voisin tapailla vain suomalaisia miehiä tai korkeintaan pohjoismaalaisia, koska kulttuurierot olisivat muuten liian suuria ja kommunikaatio ei toimisi. Huoh. Ennakkoluuloja, tietämättömyyttä.

Täällä olen onnistunut juttelemaan ranskaksi japanilaisen pojan kanssa ja silti pystynyt tuntemaan jonkinlaisen rajoja ylittävän yhteyden välillämme. Yhteyksiä on toki monenlaisia ja Kenin tapauksessa ”vain” ystävällinen. Nyt mennään kliseiden puolelle, mutta oikeastaan ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia kaikkialla.

***

Lopuksi haluaisin lähettää vielä terveisiä: Jean-Michel! Asemasi unelmieni miehenä on uhattuna. Ellet kohta kävele kadulla vastaan sinisine silminesi, alan uskoa, että olet vain mielikuvitukseni tuotetta.