Kolme ja puoli väsymyksen huurruttamaa kuukautta on hujahtanut siitä, kun Tikkanen tulla tupsahti täydentämään perhettämme. Vaikka edellisen postauksen kuva tiivistää edelleenkin olotilani, en vaihtaisi yhtään päivää kuluneista kuukausista pois. Hyväntuulisen pikkumiehen kujertelu yöllä kello 4 kuulostaa ihan yhtä ihanalta kun päivälläkin. Kello kuudesta on tullut mun kaveri, silloin aamu on jo lähellä, eikä enää tarvitse laskea tunteja siihen, että herätään ”oikeasti”. Tunnit yhdestä neljään ovat tietenkin ne pisimmät, mutta onneksi on netti, blogit, katsomot, ruudut ja nettikaupat. Ostoksista voi aina syyttää väsymystä tai teeskennellä itselleen, että oli niin unessa. 

Mutta, nyt arki on ottanut uuden suunnan ja virallinen statukseni on vaihtunut äitiyslomalaisesta opiskelijaksi ja hoitovapaalle vaihtoi Herra J. Toiveissa on siis, että kuvissakin näkyvät silmärypyt tästä vielä oikenevat. Huom! Rypyt eivät ole lähestyvän kolmenkympin ryppyjä vaan uupeloryppyjä. Toivossa on hyvä elää… mutta ainakin viimeksi valvomisen vaihtuessa pidempiin uniin, myös suurimmat rypyt silmien alta sulivat. Katsotaan.. 

Mutta, varsinaiseen asiaan. Nimittäin hiuksiin. Olen ollut viimeiset vuodet varsinainen tukkakriiseilijä. Olen hiusteni suhteen (se ei kyllä näistä kuvista välity, tiedetään) vähän yliherkkä ja monen perättäisen pettymyksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että kasvakoot nyt hetken aikaa ja katsotaan sitten, mitä tehdään. Kesällä juurikasvua on helppo pitää, mutta syksyn tullen alkaa yleensä ahdistaa. Nyt kuitenkin Tikkasen tulon myötä kulunut 3 kk on mennyt kotona kalsareissa ja jostain syystä pienen vauvan kanssa koen nyt toistamiseen tällaisen ”paluu juurille” – efektin, jolloin hiusvärien ja hajuvesien käyttö jää pois ja tekee mieli keskittyä siihen, että tuoksuu äidiltä. Nyt kuitenkin hippeily vähitellen riittää ja kampaaja-aika on, IHANAA!! jo ylihuomenna. 

Juurikasvun pitäminen on ollut yllättävä kyllä, helppoa ja mielenkiintoistakin, hiuksista on nimittäin paljastunut ihan uusia sävyjä. Synnytyksen jälkeen hiukset tummenivat  juurista tummanharmaiksi ja vähitellen niihin on ilmestynyt enemmän ja enemmän kullan ja punertavan sävyjä, joista tykkään kovasti. Minulla on pitkään ollut haaveissa kasvattaa oma väri takaisin, mutta yläkuvan tummanharmaa ei houkuttee, ymmärrettävää varmaan. Mutta nyt, jos hiukset jatkavat muuttumista ruskean ja punaisen sävyihin, niistä pitäisin kyllä kiinni. 

Jännittäväähän tämä kampaajan vaihtaminen aina on. Mutta jostain syystä mulla on nyt hyvä fiilis, että luonnollinen meininki saadaan säilytettyä ja mallikin on ehkä jo päätetty. Toki ennenkin on käynyt niin, että kun menen vain vähän tasaamaan, niin kotiin tullessa hiukset ovat tosi lyhyet ja tosi blondit. Viimeaikaisten epäonnisten kampaajakäyntien jälkeen, joista viimeisimmät megakatastrofit ovat olleet vaaleiden hiusten tummennusyritys, josta tuloksena olivat kauttaaltaan metsänvihreät hiukset, sekä viime kesäkuussa tehty leikkaus, josta piti tulla tasainen polkka, mutta lopputuloksena oli reilusti revitty epätasainen hirvitys, odotukset ovat nyt korkealla. Kuulette sitten, toteutuivatko odotukset ja jos toteutuivat niin mistä tämä hiusfriikki löysi rauhan. Toisaalta, kävipä niin tai näin, hiusten kanssa pätee sama vanha fraasi, kun keskeneräisiin tai vähän sinnepäin menneisiin remppahommiin: ”Kuule, kyllä se silmä tottuu”.

Tottuuhan se, niin myös näihin ryppyihin. 

Jes. Ihanaa sunnuntaita! 

Toivoopi blogirintamalla reipastunut 

Henna.