Kipukroonikon kimpaantuminen

Olen ollut pari viikkoa kirjoittamatta blogiin, koska olisi mukava kirjoittaa positiiviseen sävyyn kivoja asioita. Havaintoja siitä kuinka elämä muuttuu paremmaksi kun vaan oikein kovasti tahtoo. Nyt kuitenkin tuossa aamulla kiputurhautumistani itkeskellessäni päätin, että kun saan riittävän määrän lääkettä vaikuttamaan käsien toimivuutta edistäväksi niin kiristän rannetuet ja yritän purkaa tätä vyyhtiä kirjoittamalla.

Minä olen kipukroonikko. Tuki- ja liikuntaelimistön kivut ovat jatkuneet nyt kymmenen vuoden ajan koko ajan enemmän elämää rajoittavina. Neuropaattinen kipu ja laaja hermojuurioireisto ovat ne viralliset selittävät termit. Sitten on kolhua, traumaa ja kulumaa. Pikkusen tos oireyhtymää, rannekanavaoireyhtymää, luisumaa ja kaularankavammaa ja mitä näitä nyt oli. Lopputulos on siis se, että minuun koskee kovasti (perkeleesti) päivittäin. 

Olen tullut todella taitavaksi peittämään kivut. Minä olen toiminnallinen ihminen ja elämässä on todella paljon asioita joita tykkään ja haluan tehdä. En kivun sallimissa rajoissa vaan tehdä kivusta huolimatta. Syön päivittäin kourallisen lääkkeitä (ei muuten mahdu yhteen kouraan) jotta voisin elää mahdollisimman normaalia elämää. Tehdä asioita joita rakastan. Haluan tehdä ja toimia.

Jos saisin valita minkä tahansa tekemisen niin ratsastaisin. Todella usein joudun kuitenkin myöntämään tappioni. Saatan laittaa hevosen valmiiksi mennäkseni ratsastamaan ja kun pääsen selkään niin joudun kyynelten läpi tunnustamaan, että ei tule mitään.  Minulla on kotipihassa oikein mukavia ratsuhevosia ja puitteet harrastamiselle. Joudun kuitenkin usein nöyrtymään kivun hallitessa elämää. Kun pääsen hevosen selkään niin ensimmäiset askeleet iskevät aina salamanlailla sähköiskuja läpi kehon. Yleensä nämä sähköiskut turtuu hevosen liikkeen pakottaessa kehon liikkeelle sellaiseksi jomottavaksi vihlonnaksi ja pystyn jatkamaan. Ja toisinaan taas en pysty. Jos pystyn niin hevosen kanssa toimisessa syntynyt dopamiini/oksitosiiniryöppy kantaa pitkälle. Siksi minä ratsastan vaikka sattuu. 

Minä olen reipas. Minulle on kunnia-asia että mahdollisimman harva ihminen tietää eri tilanteissa kuinka kovasti minuun koskee. Olen julkisesti reipas ja kuittaan toimintakykyni rajoitteita hurtilla huumorilla. Jos näytän, että en pysty niin se tarkoittaa luovuttamista ja minähän en ole luovuttaja. Asiat voisi aina olla todella paljon huonomminkin.

Rakastan ja arvostan työtäni. Oikeasti. Tiedän, että osaan kouluttajana ja valmentajana asioita joiden kautta voin auttaa muita heidän tavoitteissaan. Ja haluan auttaa. Haluan tehdä töitä. Vuosi sitten jouduin kipujen takia olemaan kuukauden sairauslomalla ja en missään nimessä haluaisi olla se epäluotettava työntekijä joka saattaa milloin vaan jäädä ”saikuttamaan”. En halua olla se jonka varaan ei voi laskea kun koskaan ei tiedä. Sen kuuleminen satuttaa tunnollista motivoitunutta työminääni aivan jäätävän paljon. Mutta missä menee se raja kun täytyy nostaa kädet ylös ja olla se epäluotettava paskiainen joka kaataa oman epäkuntoisuutensa työkavereidensa niskaan. Minulla on mahtavat ammattilaiset työkavereina. Meillä on pieni tehotiimi jossa ei ole kertakaikkiaan yhtään särkymävaraa ilman, että se ylikuormittaa toisten työmäärän kohtuuttomaksi. Nykytilanteessa tuuraaja ei ole vaihtoehto taloudellisesti ja me kaikki tiedetään se. En siis missään tapauksessa halua olla poissa. Ja oikeasti, se käytännön työ on antoisaa, motivoivaa, innostavaa ja yleensä pääsen opiskelijoiden keskellä kipujeni yläpuolelle ja motivaatio edetä yhdessä kantaa päivän.

Viimeisen kuukauden ajan on kuitenkin tilanne ollut se, että mahdollisimman kevyelläkin työmäärällä minä olen aivan toimintakyvytön kaikkina muina ajankohtina paitsi asiakkaiden tai opiskelijoiden edessä. Vaikka diagnoosi on neuropatia niin se aiheuttaa henkilökohtaisessa elämässä lisämausteina psykopatiaa ja sosiopatiaa. Olen itkuinen ja turhautunut kun en saa pidettyä kotia siistinä, en jaksa viettää aikaa lasteni tai eläinteni kanssa, koska kipuaallot aiheuttavat kaikkea näköhöiriöistä huimaukseen ja kaatuiluun. Yleensä kesytän kipuja ennen autolla ajoa tai ratsastusta tai jotain muuta aktiviteettia puolisen tuntia tens-laitteella joka antaa eri rytmeissä sähkövirtaa joka vaikuttaa sinne hermoihin turruttavasti. Jos olen lähdössä lasten kanssa ulos niin valmistaudun tuntia ennen ottamalla lisäkipulääkitystä varmistaakseni pukemisen ja ulospääsyn onnistumisen. Kipu on siis ihan aikuisten oikeasti invalidisoivaa vaikka minulta ei puutu jalkaa eikä missään näy kipsiä. Olen koko ajan mustelmilla kun kolhin itseäni kun raajat ei toimi niinkuin oletan niiden toimivan. Saatan kaatua autolla ajon jälkeen tasaisella pihalla ja tiputtelen käsistäni asioita koko ajan tunnottomuuden vaihtuessa salamannopeasti otteen irroittavaan sähköiskuun. Kun ei pysty makaamaan, ei istumaan, ei seisomaan eikä kävelemään niin mieleen hiipii hetkittäin aito paniikki koko olemassaolosta. 

Ei auta, että minulla olisi aikaa tehdä kun ei kivuiltaan pysty. Koko ajan on laskelmoitava mikä on tärkeysjärjestyksessä pakollisin. Lapset. Puhtaat vaatteet ja ruoka heille. Halia ja syliä joka tosin yleensä päättyy siihen, että joudun komentamaan lapset kauemmaksi, koska koskee. Kipu aiheuttaa ääniyliherkkyyttä ja kaikenlaista ärsykeherkkyyttä. Normaalin työpäivän seisomisten ja kävelyiden jälkeen en tahdo kestää edes valoja tai normaaleja ääniä. Pahinta on se kun pitäisi saada unen päästä kiinni, silloin ne kivut oikeasti vasta iskee. Käytän korvanapeista tulevaa kehomeditaatiota, kivunhallintaan tarkoitettuja mindfulnes äänitteitä jne että pystyisin makaamaan paikallani kunnes uni vaan joskus tulee. Ja sitten herään siihen, että raajat puutuu ja kipu jäytää. Liikkeessä olo on kaikesta kivuliaisuudestaan huolimatta se kaikkein helpoin osa tätä kokonaisuutta ja alan jo oikeasti pelkäämään iltojen hetkeä jolloin pitäisi pystyä olemaan paikallaan. 

Mietin joka päivä, että miten pitkään se terveempi ja toimintakykyisempi puolisoni jaksaa tätä tilannetta. Hän joutuu ottamaan koppia koko perheestä huolehtimisesta, minun eläimistä huolehtimisesta, kaikista fyysisistä töistä huolehtimisesta. Ymmärrän, ettei sympatiapisteitä ulkoisesti terveenoloiselle vaimolle heru pitkien päivien ohessa kun joutuu luopumaan omista jutuistaan kannatellakseen tätä katastrofia. Joka päivä mietityttää, että miten ihmeessä tästä suosta taas noustaan. Optimistina yritän hokea, että viime vuonnakin kevät ja kelien lämpeneminen helpotti vähän. Niin sen täytyy olla tänäkin vuonna. 

Olen avoimesti ottanut käyttöön monenlaiset kivunhoitoa tukevat harjoitteet sekä keholle, että mielelle. Olen ymmärtänyt sen eläinten ja tietoisen läsnäolon merkityksen kivun hallinnassa. Opettelen suhtautumaan kipuun lempeästi osana minua ja havaitsemaan kivun tunteena ja päästämään siitä tunteesta irti. Kipuhan on vain tunne ja tunteita voi aina ohjata. Mutta entäs kun se elämä on yhtä hemmetin kivunhallintaa ja sen ehdoilla keikkumista. Koskaan et tiedä mihin huomenna pystyt. Ja aina jos pääset tekemään jotain kivaa niin kipu kostaa kyllä. 

Kevättä odotellessa, Piia

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys

Vieraskynäilyä: Puoli kiloa on melkein kottikärryllinen

Tulin tänne Piian blogiin riesaksi, eli vieraskynäksi, vaikka en kuulu tänne. Tai ainakin pitkään ajattelin, että sana ”elämäntaparemontti” on ylipainoisille varattu.

Nyt ajattelen, että ylipaino on vain yksi oire siitä, että elämäntavat ovat pielessä. Oma kroppani on täysin ”läskiresistentti”, ja olen lapsesta asti roikkunut alipainon rajoilla. Selittänyt kouluterveydenhoitajalle, että syön kyllä. Syönkin, paljon. Ja huonosti.

Elän tietynlaisessa rinnakkaistodellisuudessa Piian kanssa. Tai ainakin molempien elämässä vaikuttavat samat elementit: koti, lapset, työ, hevoset, koirat, yrittäjyys, kiire. Minä olen ratkaissut arjessani esimerkiksi ruokailukysymykset vähintään yhtä huonosti kuin Piiakin, mutta minussa se ei muka näy, koska olen normaalipainoinen. No kyllähän se näkyy! Se näkyy esimerkiksi väsymyksenä. Se näkyy ihon ja hiusten kunnossa. Se näkyy kertakaikkisesti naamasta.

Olen ollut väsynyt. Mikään määrä unta ei ole riittänyt karkottamaan jatkuvaa aivosumua. Suurin stressinaiheeni ei ole ollut arjen aikatauluttaminen, vaan se, että jaksanko minä? Jaksanko minä tämän päivän, moneltako pääsen nukkumaan, minä haluan vain nukkumaan. Ja jos jaksan tämän päivän, miten jaksan koko viikon, kuukauden, vuoden? Mitä jos minä vaan lopun kesken?

Uneliaisuuden lisäksi tämä kroppa, joka ulkoisesti näyttää lihaksikkaalta ja jäntevältä, on ollut tukossa, väsynyt ja jäykkä. Jouduin pari vuotta sitten löysäämään tahtiani muutamaksi viikoksi, kun mursin jalkani. Sen jälkeen on tuntunut, etten saa enää konetta käymään samalla tavalla, kuin ennen onnettomuutta.

Kunto katosi. Tuon muutaman viikon aikana, kun en tehnyt päivittäisiä tallihommia, kunto katosi johonkin. Eikä se vain tule takaisin, vaikka olen odottanut. Ei minulla sitten nuoruusvuosieni mitään rautaista juoksukuntoa ole ollut, mutta sellainen, että jaksan tehdä fyysistä työtä väsymättä. Yhtäkkiä ei sitäkään.

Jalan toipuminen niin hyväksi kuin se on nyt kesti lopulta melkein kaksi vuotta. Olen liikkunut sillä aluksi varovasti, sitten väkisin ja väärin. Koko kroppahan siinä menee kieroon ja pilalle. Jos en olisi naimisissa urheiluhierojan kanssa, en tiedä miten tämä torni enää olisi pystyssä.

Koska tietenkään en olisi käynyt missään muualla hierojalla. Tietenkään en ole myöskään käynyt fysioterapiassa, vaikka tapaturmavakuutus olisi sen maksanut. Tietenkään minä en mene mihinkään vain itseni takia, kuormittamaan jotain vierasta ihmistä omilla ongelmillani. Koska minulla ei ole aikaa siihen, ja on tässä nyt tärkeämpiäkin asioita, kuten ponin hammaslääkäri.

Tästä voit maalata kuvan minusta silmiesi eteen. Olen neljäkymmentä. Minua nukuttaa. Minun on vaikea saada aamuisin sukkia jalkaani. Minun on hyvin, hyvin vaikea innostua mistään, pääasiassa, koska minua nukuttaa, ja toiseksi koska pelkään, etten jaksa. Yritän säästellä voimiani, että jaksaisin hoitaa välttämättömimmät: työn, lapset.

Että jaksaisin hoitaa kaiken ulkopuolellani. Tämä on ollut minun rikokseni itseäni kohtaan. En ole hoitanut itseäni. Oireeni eivät ole olleet minulle tarpeeksi selvä merkki siitä, että pitäisi. Tässä kohtaa väitän, että jos minulla olisi kymmeniä kiloja ylipainoa, olisin varmaan tiedostanut koko ajan, että en voi hyvin, täytyisi tehdä jotain.

Puoli kiloa kasviksia päivässä on muuten ihan helvetin paljon. Siitä lähdin kuitenkin liikkeelle. Pidän kasviksista, hedelmistä ja marjoista ihan hurjasti. Jotenkin ne vaan on siitä huolimatta helppo sivuuttaa sekä kaupassa että jääkaapissa, varsinkin, kun on kiire. No aina on kiire, jos sen asenteen omaksuu.

Aloin miettiä, että on varmasti ollut päiviä, ehkä useita peräkkäisiäkin, etten ole syönyt yhden yhtä vihannesta, hedelmää, marjaa. Olen syönyt makaronilaatikkoa, leipää, juustoa, kahvia, maitoa. Ehkä kaurapuuroa. Paprika on nahistunut jääkaappiin ja lapset ovat syöneet kaikki hedelmät pöydältä. Koska minä en ole jaksanut pestä enkä kuoria.

On aikankin ollut viikonloppuja, kun lapset ovat olleet isällään ja olen elänyt kirjaimellisesti ruisleivällä ja suklaalla. Ehkä muutama siideri vielä siihen sekaan. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Puoli kiloa päivässä. Siinä on tekemistä. Ei siis niiden syömisessä, vaan siinä, että muistat otaa tarpeeksi vihreää ja oranssia kaupasta, ja muistat myös lisätä niitä ruokiin. Joku sanoo, ettei puoli kiloa riitä, mutta minulle se kyllä riittää, koska se on melkein puoli kiloa enemmän kuin ennen.

Aloitin joogan. Kuulostaa juhlalliselta. Todellisuudessa olen käynyt nyt kaksi kertaa joogassa ja yhden kerran pilateksessa. Puhun kuitenki itsestäni kuin tosijoogi, koska aion päättäväisesti jatkaa harrastusta. Vaikka se vie aikaa töiltä. Vaikka se vie aikaa perheeltä. Vaikka se maksaa monta kymppiä kuussa. Vaikka Tampereen keskustaan on ihan perseestä ajaa autolla. Vaikka parkkimaksukin on vitosen joka kerta.

Tajusin, että pelkästään se, että minä otan sen ajan itselleni, kulutan sen rahan itseeni, lähettää minulle itselleni tärkeän signaalin: Minä olen tärkeä. Olen jo nyt sanonut ”ei” minulta pyydetyille palveluksille. Sanonut, etten voi, koska minulla on joogatunti. Minulla on joogatunti. Minulla. Minä teen palveluksen itselleni, tämän yhden kerran viikossa, parhaassa kaksi. Minä olen sen arvoinen.

Inhoan ryhmäliikuntaa. Siitä, miten paljon ja miksi inhoan ryhmäliikuntaa, voisi kirjoittaa toisen postauksen tai peräti kokonaisen kirjan. Jooga tuntuu silti mahtavalta. Pidän ilmapiiristä. Pidän pitkistä, hitaista asanoista, joihin ehdin mukaan. Pidän erityisesti loppurentoutuksista. Siirtyminen kotoa kokonaan eri maailmaan ja käyminen jossain unen rajamailla totisesti poistaa stressiä ja katkaisee päivän ihanalla tavalla. Pilates on tuskallista, mutta tekee juuri sitä, mitä kroppani kaipaa. Se tuntuuu juuri niissä syvissä lihaksissa, joita tarvitsen pitämään itseäni kasassa.

Elämäntapani ovat olleet remontissa kolme viikkoa. Olkoon vaikka alkuinnostuksen aiheuttama plasebovaikutus, mutta sanon silti, että voin paremmin. Jaksan fyysisesti ja henkisesti paremmin ja haaveilen muustakin kuin nukkumisesta. (Jota muuten sitäkään ei voi tehdä tällä kropalla yhtäjaksoisesti kovin kauan, koska sitten ei meinaa enää päästä sängystä ylös, koska selkä.)

Olen huono kieltämään itseltäni asioita. Siksi olisin ihan tosi paska laihduttaja. Laiheliinin elämäntaparemontissa on se hyvä puoli, että minun tarvitsee vain lisätä asioita, ei ottaa mitään pois. Voin edelleen sallia itselleni kuohuviinin ja kermaliköörin, kunhan olen syönyt marjani ja hedelmäni. Voin sallia itselleni joogan jälkeisen suklaapatukan. Kolmen viikon aikana olen tosin tehnyt sellaisen havainnon, että minun ei tee mieli karkkia ja suklaata. Mietin, että huutaako ihmisen keho jotain? Esimerkiksi, että anna minulle vitamiineja ja hivenaineita! Ja tähän huutoon vastaa ihminen, että ai, sinä haluat jotain, no ota suklaata. Pitäisi ehkä kuunnella tarkemmin.

Mietin tosi paljon muutakin ja saatan palata mietteitäni jakamaan, mikäli laihan ihmisen ajatukset ketään kiinnostavat. Ja mikäli ehdin, koska minähän käyn nyt säännöllisesti joogassa. Minä. 

Veera

                     

Hyvinvointi Hyvä olo Liikunta Mieli