Voiksä olla?

Mulla ei oo koskaan ollut parasta kaveria. Ystäviä, kavereita ja tuttuja jonkin verran, mutta ei sitä parasta ystävää, jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä ja purkaa sydäntään tai olla vaikka täysin hiljaa.

Pienenä olin sairaalloisen ujo. Roikuin varmasti kiinni äidissäni koko ajan, vaikka en tuosta ajasta mitään oikeastaan muistakaan. Muistan itkeneeni äidin perään. Asuttiin korvessa, naapurissa ei ollut lapsia ja 14 vuotta vanhempi isoveljenikin muutti kotoa, kun olin alle kouluikäinen. Ainoa kaverini, paras ystäväni oli hoitopaikan samanikäinen tyttö. Oltiin aina yhdessä, ne kuuluisat paita ja peppu. Sitten iski se synkkyys, vanhemmat erosivat, olin pelokas ekaluokkalainen. Siirryin uuteen kouluun ja uudelle paikkakunnalle. Olin ujo ja hiljainen. Aloin syömään suruuni ja lihoin. Sain kavereita, mutta en yhtään sydänystävää. En uskaltanut luottaa kehenkään, enkä uskonut, että kukaan minusta voisi pitää.

Sama ajattelu on säilynyt aikuisiälle saakka. Minulla on lukioaikaisia ystäviä, joiden kanssa olen tekemisissä silloin tällöin. En kuitenkaan uskalla soittaa heille vain rupatellakseni, sillä ajattelen, että heillä on kuitenkin muuta tekemistä, eikä aikaa minulle. En myöskään aikuisiällä ole saanut kovin montaa uutta ystävää. Opiskeluajoilta minulla on muutama hyvä kaveri, ystäväkin ehkä, mutta en heillekään ole paljastanut itseäni kokonaan. Olen myös työpaikalla, jossa ei oikeastaan ”harrasteta” ystävyyssuhteita.  Teemme työmme, pidämme toisistamme, mutta emme vietä aikaa vapaa-ajalla toistemme kanssa.

Pitkään en oikein tiennyt kuka olen. Edelleen yritän tutustua myös itse itseeni ja hyväksymään itseni. Lähempänä teini-iän loppupuolta tajusin, että minussa on jotain erilaista. En koskaan ollut kiinnostunut pojista, mutta en myöskään tajunnut tykkääväni tytöistä. En ihastunut kehenkään, tai en ainakaan tajunnut sitä ihastukseksi. Ihailin aina tiettyjä tyttöjä ja mietin, että heissä on jotain mielenkiintoista ja halusin tutustua heihin, mutta en tajunnut olevani ihastunut. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin korviani myöten rakastunut pariinkin tyttöön. Myös julkkisrakkauteni olivat aina naisia. Muut rakastuivat Leonardo DiCaprioon, minä tykkäsin salaa Kate Winsletistä ja esitin ihastusta Leonardoon. Sillä enhän voinut olla erilainen. 

Olen pysynyt kuoressani siitä pikkutytöstä lähtien, joka jäi yksin. En koskaan kertonut kenellekään ajatuksiani itsestäni. Peitin suruni hymyn taakse ja hämmennykseni rauhallisen ulkokuoreni alle. Kukaan ei oikeastaan vieläkään tiedä minusta mitään. Puhun joskus paljon sanomatta mitään. En avaa suruani muuten, kuin kirjoittamalla. En kerro ahdistuksestani, enkä aina iloistanikaan. Haluaisin aloittaa tyhjältä pöydältä. Haluaisin uusia ihmisiä elämääni, joiden kanssa voin olla oma itseni. Joille voin kertoa kaiken ja olla häpeämättä mitään. Haluan uuden mahdollisuuden. Mutta mistä sellaisen saa?

 

p.s. Älä piiloudu!

 

Kommentit (3)
  1. Eerika, kiitos!<3 Niinhän se on, varsinkin, kun on koko elämänsä ollut siinä uskossa, että ei mulla niin väliä oo ja ajelehtinut siinä muiden halujen ja tekojen mukana, mutta nyt mä alan olla sitä mieltä, että on mullakin väliä. 🙂 

    jermia, Mulla on tällä hetkellä niin typerät työajat, että tasaisin väliajoin kokoontuviin harrastusryhmiin mulla ei ole yksinkertaisesti mahdollisuutta, joten olen senkin sulkenut pois ajatuksista. Ja jotenkin aina jään ryhmissäkin vähän orpona yksin, mutta se on varmaan oma vika, kun aina ajattelen, että en kehtaa tuppautua tai, että ei ne musta kuitenkaan tykkää. Uudella asenteella pitäis varmaan porukoihin itsensä työntää!  Tsemppiä ystävähakuun sinullekin! 🙂

  2. Minulla aikalailla samanlainen tilanne. Ne vähätkin kaverit ja ystävät jäivät taakse muutettuani Tampereelle. Täällä ei ole ketään kelle avautua. Töissäkin ollaan ihan hyvää pataa keskenämme, mutta se ei ulotu vapaa-ajalle. 

    Aikuisiällä uusien ystävyyssuhteiden hankkiminen voi olla haastavaa, muttei mahdotonta. Ehkä jostain harrastusryhmästä voisit löytää samanlaisia ajatuksia omaavan ihmisen? 

    Itsekin tosiaan ystävähaku päällä kokoajan…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *