Kävelen edestakaisin Arnoldsin donitsivitriinin luona ja pohdin kuumeisesti mikä donitsin ottaisin. Loppujen lopuksi päädyn donitsiin, jonka nimi on Coffee Bergen. Sen päällinen on sellaista maitokahvin väristä nougatin tyyppistä taivaallista herkkua. -Siinäpä yksi esimerkki monista, monista unistani, joita vieroitusoireissani olen nähnyt. Näin pahasti olen koukussa, riippuvainen, addikti. Olen sokeriaddikti. 

Tässä on nyt pari viikkoa mennyt ilman herkkuja, ilman leipää, pastaa, riisiä ym. hiilihydraattipitoisia syömisiä. Kärsin aivan kamalista vieroitusoireista: minua paleltaa koko ajan, välillä ihan tärisen, hermoni ovat riekaleina ja päätäni särkee usein ja kovaa. Viime viikonloppuna päätäni särki koko päivän. Olin Saanan kanssa ulkona melkein kaksi tuntia siinä toivossa, että pääkipu hellittäisi raittiissa ilmassa. Eipä hellittänyt. Ei hellittänyt Panadolin eikä Buranankaan jälkeen. Kunnes söin kaksi kuivattua taatelia ja muutamien minuuttien kuluttua pääkivusta ei ollut enää tietoakaan. 

Eräänä iltana sain lähes hysteerisen kohtauksen siitä, kun en jouluna syönyt yhtään Toffifeetä ja minulla teki niitä nyt mieli ihan hirveästi:

”Jykä, mie ne kestä, miks me ei syöty jouluna yhtään Toffifeetä? Arvaa haluttaako mulla niitä nyt ihan sikana? En kestä! Mitä mie teen?”

”No, mut mehän syötiin kaikkia muita herkkuja jouluna.”

”Sama se sille, mutta me ei syöty yhtään TOFFIFEETÄ, ymmärrätkö? Mie en saa nyt sitä ajatusta pois päästä. Tää on ihan tuskaa.”

”Ota pala tummaa suklaata kaapista, jos se vähän helpottais oloa?”

”Ai sitä PASKAA! Ei se oo yhtään sama asia. Ihan sama, ku käskisit vetämään ruisleivän ilman voita naamaan. Ei se oo sama.”

”Sit sulla on tasan kaks vaihtoehtoo: joko sä vaan kestät, tai sit vedät kamppeet niskaan ja painut Siwalle ja ostat sitä.”

”Njääh, emmie voi sitä lähtiä ostamaan. Pakko vaan kärsiä, ei voi mittään.”

Tällaista tahtojen taistelua elämä on pari viikkoa ollut, ja ihan armotonta mielikuvasyömistä. Meidän iltojemme iloksi on kehkeytynyt ”kuivaveto”. Kuivavedolla tarkoitan juurikin tuota mielikuvasyömistä ja siitä keskustelua. Se alkaa yleensä kysymyksellä: ”Mitä herkkua söisit nyt kaikista maailman herkuista?”. Siitä jatketaan vuoron perään pohdintaa herkusta, sen koostumuksesta, suutuntumasta, määrästä ja syöntityylistä. Teemme siis ihan samaa, kuin kuka tahansa addikti tekee: alkoholisti puhuu mielellään viinasta ja juomisesta, narkomaani taas huumeista ja kaman vedosta, peliriippuvainen peleistä ja pelaamisesta, liikuntariippuvainen treenaamisesta ym, ym.

Eilen me pidimme herkkupäivän. Kun päivällä ostin ihanan, suuren, rähmäisen toscapullan kahvilasta, tunsin ihan kamalaa katumusta jo heti kun sain pullalautasen käteeni tiskiltä. Söin kuitenkin, mutta en kyennyt syömään kuin puolet. Tuli huono olo. Toki huono olo saattoi johtua jo pelkästään siitä vehnän syömisestäkin, sillä sitäkään en ole pariin viikkoon syönyt, mutta eniten kuitenkin tunsin suurta epäonnistumista. Epäonnistumista siitä, että tilaisuuden (luvan) tullen, sorruin heti. Sitä paitsi, se pulla ei edes maistunut kovin hyvälle. Ei niin hyvälle, kuin kuvittelin sen maistuvan. 

Me olimme sopineet Jykän kanssa, että tuon vähän irtokarkkeja mukanani kaupungilta. Olimme suunnitelleet katsovamme leffan ja herkuttelevamme pikkuisen. Kävin ostamassa irtokarkkeja. Valitsin muutamat namit tarkkaan ja harkiten. Pussi oli paljon, paljon pienempi kuin normaali perjantaipussimme. Kun leffa alkoi, tungin kitusiini noin kymmenen karkkia ja olin ihan täynnä. Lisäksi pettymysvitutus oli aika infernaalinen. Sammuin sokeripöhnässä sohvalle jo ennen leffan puoltaväliä.

Kannattiko?

Tavallaan kyllä kannatti, koska tänään ei ole tehnyt mieli Toffifeetä, rähmäpullaa, eikä muutakaan makeaa. Minulla ei myöskään tee yhtään mieli tuottaa enää itselleni samaa pettymysten putkea, jonka eilen koin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Seuraava herkkupäivä on tuolla jossain, tai sitten ei ole. Saapa nähdä mitä silloin syön. Syönkö palan tummaa suklaata, laatikollisen Toffifeetä, vai porkkanan.

Ööö, tuskin kuitenkaan porkkanaa…

Pitää myös kuitenkin muistaa olla armollinen itselleen ja antaa anteeksi. Retkahdukset sitä paitsi ovat yksi osa irtaantumisprosessia. Täytyy vain muistaa myös, että retkahdus on retkahdus, jolla on alku ja pikainen loppu. Mikäli retkahdus jatkuu viikkoja, kyseessä on taas aktiivikäyttö.