Ei enää koskaan

Pitkäkin matka on aloitettava yhdellä askeleella.

Joko olen matkallani jo pitkällä, tai sitten aivan alkutaipaleella. Se riippuu aikaperspektiivistä. Se riippuu ajasta tästä eteenpäin. Haluaisin ajatella olevani jo pitkällä ja nyt kokevani vain relapsin. Siitä on tällä hetkellä noin seitsemän vuotta, kun lopetin säännöllisen terapian ja jonkun verrran sen jälkeen myös masennuslääkkeet. Koin itseni jo parantuneeksi ja hyvinvoivaksi välillä. Uskoin, että tämä sairaus kuuluu menneisyyteeni, eikä minun tarvitse enää sen kanssa taistella. Tietenkin elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta kaikenkaikkiaan se on keskimäärin ollut hallinnassani. Välillä omat voimavarat on niin heikot, ettei jaksa taistella sitä vastaan ja silloin romahtaa vanhoihin opittuihin malleihin. Tänään ajattelin, että lakkaan kohtelemasta itseäni kuin uhria. Elämä on täynnä valintoja ja minun täytyy vain olla sellainen, kuin haluan olla. Jos haluan olla hoikka ja kunnostaan huolta pitävä, niin siihen yhtälöön ei sovi ruuan kanssa mässäily. Jos haluan olla sellainen, joka aloittaa päivänsä kuntosalilta, niin silloin on laitettava kello soimaan aiemmin ja mentävä sinne. Se on niin yksinkertaista (juu, tiedän että käytäntö ei aina mene yksiin teorian kanssa).

Tänään on helppoa olla viisas, koska oli hyvä päivä. Kävin salilla ja vietin iltapäivän ystävien kanssa sekä olin luennoilla. Eniten pelottaa se, kun tahdonvoima heikkenee. Aina alussa motivaatio riittää, mutta jossain vaiheessa alkaa pikkuhiljaa taas valumaan kohti vanhaa. Minun pitää ymmärtää silloin, etten halua palata vanhaan. En koskaan. Se on kamalaa. Tunnen itseni maailman huonoimmaksi silloin, se ei vaan ole normaalia. En halua enää ikinä koskaan missään tapauksessa palata siihen. Ei enää.