On tilanteinta, jolloin yksinkertaisesti pitää unohtaa ”miltä minusta nyt tuntuu” -lässytys. Tuloksia ei saavuteta haahuilemalla, tulokset syntyvät tavotteista ja päättäväisyydestä. 

Oma keinoni on kuvitella mielen irrottaminen ruumiista. Ikään kuin katselisin itseäni ulkoapäin.

Ja se toimii. Viimeisen parin päivän aikana olen joutunut käyttämään keinoa monta kertaa:

– eilisellä juoksulenkillä: tihutti vettä, kova tuuli, pimeys sekä hieman liukas asfalttipinta ei ollut kovin houkuttelevia tekijöitä pitkälle lenkille. Mieleni teki kääntyä jo viiden minuutin jälkeen takaisin kotiin ja käpertyä peiton alle. Sitten vain suljin mielestäni kaikki epämieluisat seikat ja painelin lenkin loppuun asti. Lopussa kiitos seisoo, eli olo oli aivan mahtava. Juoksin huippulenkin yli 9km tuntivauhtia.

– kandityön parissa: olen totaalisen kyllästynyt. Aihe ei jaksa kiinnostaa enää himpun vertaa ja mitä pidemmälle työ etenee, sitä pitkäpiimäisemmältä se tuntuu. Olen painanut sitä kuitenkin aamusta asti ja jatkan vielä. Näen jo mielessäni ne iloiset opintopinnat kilahtavan opintorekisteriin.

Onneksi  se ei ole aina tällaista, onneksi päivissä on aina myös iloisia hetkiä. Mutta joskus on vaan painettava.

Hyvää maanantaita!

p.s kuulisin mielelläni, millaisia keinoja muilla on käytössä selviytymään hetkistä, joissa ei vois vähempää kiinnostaa?