Ensimmäiset koulupäivät

Eihän sitä oikein vielä edes käsitä, että meidän pikkuinen aloitti koulun. Toki kyseessä on vasta Junior infant vuosi, joka vastaa varmaan sellaista viskari-juttua, luulisin. Siitä huolimatta, että koulupäivät on sellaista kivaa puuhastelua ja leikin kautta oppimista, on se silti se iso koulu, jossa hänellä on oma opettaja ja oma istumapaikka.

Koko viikon hän kysyi kuinka monta yötä nukutaan, että mennään kouluun. Katsottiin sitä opettajan lähettämää videota reitistä ulko-ovelta luokkaan. Vain kerran katsottiin, eikä missään tapauksessa enää uudestaan. Edellisenä iltana käytiin opettelemassa koulureitti, mutta vasta neljäntenä päivänä alkoi hän kääntymään oikeaan suuntaan lukuisista risteyksistä ja kadun kulmista, jotka kouluun vie.

Eväsrasiaan pakkasin juustovoileipää, viinirypäleen puolikkaita ja päärynän palasia. Vesipullo, eväsrasia ja vaihtovaatteet pakattiin reppuun. Repun selkään laittaessaan hän ilmoitti, että ”it’s not heavy,”vaikka aika painava se minusta oli. Reippaasti hän nousi potkupyöränsä selkään ja lähdettiin ensimmäiselle koulumatkalle.

Me maskeilla varustetut vanhemmat ja jännittyneet pikku koululaiset jonotimme pääoven ulkopuolella kahden metrin välein merkityillä palluroilla ja kukin lapsi vuorollaan kertoi oman nimensä opettajalle, joka niitä kävi tiedustelemassa. Neiti ei puhunut jonottamisen aikana meille sanaakaan. Enkä minäkään puhunut enää sen jälkeen, kun hän oli käänytynyt pois päin kysellessäni jotain turhanpäiväisyyksiä. Tilanne vaati rauhaa ja tilaa omille ajatuksille.

Sinne hän tepasteli reippaasti sisään, aivan kuin olisi tuttukin juttu. Ei kääntynyt heiluttelemaan. Ehkä hyvä, sillä meillä molemmilla vanhemmalla oli jo tippa linssissä. Myönsimme kyyneleet vasta lähempänä kotiovea luullen kummankin olleen ainoa, jota tilanne herkisti.

Ei pystynyt yhtään keskittyä työn tekoon. Varmistelin vähän väliä onko koulun sovellukseen saapunut ilmoituksia. Ei ollut. Kaksi tuntia meni nopeasti ja haimme neidin. Vanhemmat kertoivat vuoronperään ketä oli tullut hakemaan ja sieltä niitä lapsosia sitten vapautettiin yksi kerrallaan. Neela jäi ovensuulle esittelemään värittämäänsä supersankaria, heilutti opelle moikat ja riensi syliin. Tarrankin hän oli saanut. Siinä luki ”Excellent”. Priimaa pukkaa jo heti ensimmäisenä päivänä.

Kotiin tullessaan hän kertoi, että koulussa ei ollut Vanessaa, Oliviaa, Mattia ja Kurtia, niin kuin päiväkodissa. Lupasimme hänen saavan varmasti pian uusia ystäviä koulusta, ja niin hän ilmoittikin heti toisen koulupäivän jälkeen, että ”I have a best friend”.

Ensimmäisen koulupäivän iltana hän lauleskeli kylpyammeesta ”if you’re happy and you know it brush you teeth” josta eri vaiheet laulaen vielä lopulta sängystään ”if you’re happy and you know it go to sleep, krooh pyyh, krooh pyyh…”. Jotenkin aivan uskomatonta, että kaikki pystyi mennä niin hyvin koulun alkamisen kanssa.

Kun täällä päin on sellaista Takki päälle ja menoks -kansaa, niin sellaista asiaa ehdin viikonloppuna ääneen pohtia, että mitäs sitten, kun vettä sataa taivaan täydeltä ja pyöräillä pitäisi kouluun kaikkien kura-asioiden vuoraamana, jotta vielä koulussa olisi kuivat sisävaatteet päällä. Koulussa ei ole kuraeteistä, saati käytävillä naulakoita, että mihinkähän niitä sateen ja vesilätäköiden kastelemia ulkovaatteita siellä sitten oikein ripustellaan. Että pitääkö niitä kurahousuja ja kumppareita alkaa riisumaan siinä koulun ulkopuolella ja ottaa ne ylimääräiset vaatteet mukaan kotiin, jotta hänelle jäljelle jää vain takki, niin kuin muillakin luokkakavereilla. Tätäkään ei tarvinnut sen koommin enää pohdiskella, kun jo tänä aamuna ne kaikki kura-alkuiset vaatekappaleet oli puettava päälle, sillä vettä satoi taivaan täydeltä. Sellaisenaan hän sinne kouluun asteli ja kerroin opettajalle repusta löytyvistä lenkkareista ja samoin kuravarustein hän sieltä ulos sitten asteli. Se taisikin olla ainoa viime päivien huoleni koulun suhteen, eikä sekään näköjään edes aiheellinen.

Silloin neljä vuotta sitten, kun sen pari-viikkoisen Neela-vauvan kanssa kävimme kouluun ilmottautumassa, en osannut yhtään kuvitella, että tämä päivä oikeasti vielä koittaa. Että hän nyt oikeasti käy tuota uudenkarheaa lähialueen koulua. Jotenkin olin kuvitellut meidän asuvan jo jossain muualla tänä päivänä ja että kouluun ilmoittautuminen olisi ollut vain sellainen varmuuden vuoksi -juttu vain. Aivan utopistiselta tuntui ajatus siitä, että pakkaisin omalle lapselleni kouluun voileipiä evääksi ja jättäisin tuon pienen ihmisen sinne opiskelemaan. Jopa vielä pari viikkoa sitten koko kouluarki oli joku sellainen usvainen, epätodennäköinen ajatus vain.

Kaksi ensimmäistä koulupäivää olivat onneksi viikonloppua vasten ja pari levähdyspäivää heti perään olivat neidille tarpeen. Uni tulee aikaisin, vaikka koulupäivät ovatkin vielä hyvin lyhyitä nämä ensimmäiset viikot. Uudet asiat vievät energiaa, vaikka ne mieluisia ovatkin. Kotiin päästyään Neela kysyykin aina, että mennäänkö sinne kouluun taas uudestaan ja kuinka monta yötä täytyy vielä nukkua.

perhe vanhemmuus lapset ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Ihanan hyvin alkanut Neelan koulutaival! Ja ei todellakaan ihme, että tippa pyrki linssiin. Onhan noi aina sellaisia uusia tärkeitä vaiheita lapselle ja vanhemmille.

    1. Niinpä, onneksi näin 🙂 On todellakin, mutta uskon, että aika pian siitä tuleekin vaan tosi normaalia, tuosta kouluarjesta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *