Monikielinen perhe
Itsehän olen syntynyt Suomessa ja puhunut koko ikäni suomenkieltä, how simple is that. Sukulaisia minulla asuu sekä Briteissä että Jenkeissä, joten serkkujen kanssa olen sitten päässyt kokeilemaan ensimmäisiä kertoja, miltä tuntuu käyttää koulussa opittua kieltä oikeassa elämässä. Ruotsin kieltä rakastin koulussa ja rakastan edelleen, vaan kovin vähän sitä enää ymmärrän, saati sitten puhun. Irlannissa asuessani engannin kieli on tullut erittäin vahvasti jokapäiväiseen elämääni, totta kai. Töissä kaikki muu paitsi puhelut ja oman tiimiläisten keskeiset keskustelut käydään englanniksi. Kauppalistan ja joitain muistiinpanojani kirjoitan englanniksi ja myös unissani puhun useammin englantia kuin suomea.
Rakas Aimé, tyttäreni isä, sen sijaan on todella onnekkaassa asemassa, sillä häneltä taittuu sujuvasti ainakin neljä eri kieltä. Hänen lapsuuden kodissaan puhuttiin lingalaa ja ranskaa, joita kuulemani perusteella puhutaan sekoituksena hänen ja hänen äitinsä välisissä puheluissa. Parhaiten Aiméllä taittuu kuitenkin saksan kieli, sillä hän on kasvanut ja elänyt suurimman osan elämästään Itävallassa. Aimén äiti puolestaan puhuu sujuvasti lingalan lisäksi swahilia, jota hän ei kuitenkaan ole poikansa kanssa puhunut, mutta jota hän kuitenkin haluisi meidän Neelalle opettaa.
Siitä huolimatta, että Aimé on oppinut muutaman sanan suomea ja minä saksaa, on meidän keskinäinen kommunikointikieli englanti. Jos olisin blogini lukija, niin miettisin, että miltähän se tuntuu olla parisuhteessa englanniksi, niin vastaisin siihen että ei se hassumpaa ole. Me keskustellaan paljon, ja sillä tavalla väärinymmärryksiä ei pääse syntymään. Jos joku englanninkielinen sana on molemmilla hukassa, niin yleensä se on hyvin samankaltainen suomessa ja saksassa. Esimerkiksi eilen yhtä ohjelmaa katsoessamme Aimé halusi sanoa, että eräs henkilö oli vahingoniloinen, ja selitti englanniksi, että saksaksi sanottaisiin ”damage joy”. Kääntäessäni nuo sanat suoraan suomeksi, kävi se heti järkeen, koska noista sanoista se suomenkielessäkin koostuu. Nyt vasta kääntäjästä tarkistettuani kävi ilmi, että se on englanniksi glee.
Aimé on toki sanonut, että pitäisin häntä vielä entistä hauskempana, jos ymmärtäisin saksan kieltä. Tottahan se on, että omalla äidinkielellään sitä ilmaisee itseään monipuolisemmin ja kyllähän se pienesti harmittaa, ettei sitä puolta pääse itsestään jakamaan toisen kanssa aivan täysin. Mutta koska se on ollut näin alusta asti, niin en edes ajattele sitä minkäänlaisena puutteena. Aimé toki hallitsee enkun kielen himpun verran minua paremmin ja näin ollen saattaa turhautua, jos minulla ulosanti tökkii. Tällaisissa tilanteissa lohdutan häntä, että aivan samalla lailla se tökkii välillä suomenkielelläkin. Ystäväni tietävätkin, että olen maailman hitain kertomaan tarinoita. Unohtelen sanoja, poikkean sivuraiteille ja lopulta unohdan koko pointin. Kanssakulkijoiltani vaaditaan siis kärsivällisyyttä (tämäkin sana oli muutaman sekunnin hukassa, sillä päässäni alkoi pyörimään Take that yhtyeen Patience-biisi).
Meidän rakas pikkuneiti, yksivuotias Neela, hänhän se vasta onnekas onkin, mitä kieliasioihin tulee. Hänellä on mahdollisuus oppia vaikka kuinka monta kieltä, mikäli halua ja intoa on. Ilman niitäkin hän tulee huomaamattaan oppimaan ainakin kolmea kieltä. Se toki vaatii hieman panostusta meiltä vanhemmilta. Olen kuullut, että on erityisen tärkeää puhua vain yhtä kieltä lapsen kanssa, yksi vanhempi – yksi kieli. Haluan, että Neela oppii suomen kielen, sillä se on minulle se vahvin ja paras kieli hänelle opettaa. Aimén vastuulla on puhua neidille saksaa. Uskon, että englanti tulee olemaan silti kaikista eniten vahvoilla, sillä sitä neiti kuulee sekä päivähoidossa että kotona puhuttavan.
Olemme hankkineet ja saaneet muutamia suomen- ja saksankielisiä lastenkirjoja, joita parhaamme mukaan luemme neidille. Aimén kanssa hän katsoo saksankielisiä lastenohjelmia ja minun kanssa suomenkielisiä. Neidin lemppari taitaa olla Kaapo. Sitä näytänkin mielelläni, sillä vuoropuhelut ovat yksinkertaisia ja Kaapo on aivan super reipas poika, josta on hyvä kaikkien lasten ottaa esimerkkiä. Muumejakin aina silloin tällöin katsotaan, mutta ehkäpä ne alkavat kiinnostaa vasta vähän myöhemmin.
Onhan se vähän hassua puhua neidille suomea sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka sitä ei ymmärrä. Joskus onkin vain pakko ja kohteliainta puhua englantia, mutta niitä tilanteita on aika vähän. Ja tuleehan joskus meidän perheen yhteinen kieli olemaan englanti, sillä ei vaikeahan se on jutella kaikki yhdessä jos aina vain kaksi ymmärtää kerralla.
Huomaan, että on kuitenkin helpointa pitäytyä suomenkielessä, kun niin on tehnyt alusta pitäen. Esimerkiksi leikkipuistossa höpötän Neelalle suomeksi, sillä ei kenenkään muun tarvitse sitä ymmärtää, mutta esimerkiksi päivähoidossa saatan sanoa jotain englanniksi ihan vain kohteliaisuussyistä. Eräskin päivä neiti oli laitettu sellaiseen ihme hökötykseen seisomaan, joka näyttää kävelylaitteelta, mutta ei kuitenkaan liiku mihinkään. Tämä oli ilmeisesti tehty turvallisuussyistä, sillä neiti on hyvin ehtiväinen, jos hänet päästää päiväkodin takapihalle puuhastelemaan. Ihmettelin siis Neelalle englanniksi, että onko hänellä jokin rangaistus meneillään, kun siihen on hänet pistetty. Näin hienovaraisesti yritin vihjaista hoitotätien kuullen, etten oikein pidä tästä kyseisestä laitoksesta.
Kannattaa vaan tosiaan pitää kiinni siitä, että kaikki tiettyjen kielten ihmiset puhuvat vain ja ainostaan sitä kieltä lapselle. Meidän kaksikielisillä alkoi tulla sanoja siinä 15kk iässä molemmilla kielillä, mutta siinä 2,5v iässä hiffasivat kenelle puhutaan mitäkin kieltä. Itse olen ollut super tiukka, että sen koommin en ole antanut minulle puhuttavan väärää kieltä ja senpä vuoksi kaikki mun kolme lasta puhuu tosi hyvää suomea. Lukeminen tietenkin ykkösenä lisää sanastoa. Mä olen myös aina häpeilemättä puhun lapsille suomeksi kaikissa tilanteissa ja vasta nyt, kun ovat koululaisia ja esim. koulukaveri kylässä, satan kollektiivisesti puhua englantia. Mieletön rikkaus lapsille monikielisyys ja aivan upeaa seurattavaa meille vanhemmille!