Siellä vauvakuplassa nimittäin. 

Ensimmäiset päivät sairaalasta paluun jälkeen olivat kummallisia. Ensimmäisen kerran omassa suihkussa käynti oli itkuinen. Päässä niin paljon ajatuksia, etten tiennyt mistä aloittaa. Oli huolehdittava aivan pienestä vauvasta, omasta synnytyksen jälkeisestä kehostaan, vitamiineista, lääkäriajoista, kipulääkkeiden ajoituksista, syntymätodistuksista ja rekisteröinnistä. 

Hetki kerrallaan oli edettävä ja hetkessä elettävä. Päivät kuluivat todella nopeasti ja yötkin menivät nukkuessa ja vain pariin kertaan imettäessä. Ei ole liioin väsymystä havaittavissa, kun on nukkunut myös päiväsaikaan vauvan kanssa. 

Pikkuinen hymyili jo kolmantena päivänään ensimmäisen kerran. Vahingossa tietenkin, mutta niin ilahduttavaa se oli silti. Kerran hän jo kääntyi kyljelleen selältään. Sekin kai vahingossa vain, sillä sitä ei tapahtunut enää toista kertaa. Nyt kahden viikon vanhana hän nousi sylissään ollessaan käsiensä varaan. Ensi viikolla voidaan varmaan jo lähteä puistoon potkimaan palloa 😉

Suuren osan päivästä hän nukkuu. Välillä täytyy syödä ja vaihtaa vaippa. Iltaisin sitten itketään ja etsitään hyvää oloa useiden vaipanvaihtojen ja imetyskertojen välillä. 

Työnjako on mennyt sujuvasti niin, että minä syötän ja Aimé vaihtaa vaipat. 

Isyysloma loppui keskiviikkona ja pari päivää yksin vauvan kanssa on sujunut mukavasti. Vielä vaatii totuttelua, mutta uskon pärjääväni. 

Vaikka olemmekin olleet yhdessä Aimén kanssa vasta puolitoista vuotta, on ollut ihana huomata kuinka sujuvasti kaikki on vauvan hoidon kanssa mennyt. 

Tänään oli suuri päivä meidän pienelle perheelle, sillä pikkuinen saatiin rekisteröityä tähän maailmaan. En tiedä, miten se Suomessa menee, mutta kuvittelisin kaiken tapahtuvan helposti ja suorastaan automaattisesti. Lapsen synnyttyä täällä Irlannissa on hänen rekisteröinnistä huolehdittava vanhempien aivan itse. 

Synnäriltä lähdettyämme emme saaneet vauvasta minkäänlaista todistusta tai muitakaan papereita. Kotikäynnillä kätilö toi mukanaan paperin, jossa oli syntymään liittyvät tiedot. Rekisteröinti ja syntymätodistuksen hankinta on siis tehtävä itse vauvan syntymästä kolmen kuukauden sisään. 

Koska emme ole naimisissa, oli meidän molempien oltava paikan päällä passeinemme. Koska tänään oli Aimén viimeinen isyyslomapäivä, oli homma suoritettava tänään alta pois. Homma jännitti minua etukäteen, sillä vauvan kanssa liikkeelle lähtö on hieman hidasta ja toimistoon oli kerettävä yhdeksään mennessä, jotta välttyi jonottamiselta. 

Herätyskello soi jo kuudelta ja oltiin kuin oltiinkin junassa matkalla keskustaan jo kahdeksalta. Vauva oli syötetty pariin otteeseen, vaipat oli kuivat ja vaatetta oli päällä tarpeeksi. Juna oli täynnä työmatkalaisia, mutta se meni suht mukavasti vauvan nukkuessa koko matkan, eikä kukaan aivastanut vaunuja päin. Sitä näkee kauhuskenaarioita nykyään kaikkialla!

Rekisteröintitoimisto oli todella vaatimattoman näköinen sekä ulkoa, että sisältä, ja kävellimmekin sen ohi kerran. Olin varautunut pitkiin jonoihin oven ulkopuolella, mutta olimmekin ainoat odottelijat. Tänne muuttaessani PPS numeroa hakiessa kun oli toimistoon kerettävä hyvissä ajoin jonottamaan, jotta ehti saada vuoronumeronsa samalle päivälle. 

Homma hoitui sutjakkaasti. Meidän tuli täyttää kolme paperia, jonka jälkeen allekirjoitimme tiedot oikeiksi ja lopuksi saimme syntymätodistuksen käteemme 20 euron hintaan. 

Meidän kotiin päin menevä juna lähti nokan edestä ja seuraava meni vasta tunnin päästä. Lähdimme siis ostamaan pientä purtavaa ja syöttämään pikkuinen.

Ihan todella kätevää, kun toisen ruoka kulkee aina mukana, eikä sitä tarvi sen kummemmin lämmitellä tai jäähdytellä. 

Evästuokion jälkeen suuntasimme kotia kohti ja junamatkalla oli tällä kertaa mukavan väljää. Yksi kumma juttu vain: Istuimme neljän paikalle, jossa eräs nainen istui ennen meitä. Kesken matkaa hän vaihtoi istumapaikkaa puoli vaunua kauemmas meistä. Näin suomalaisena ihmettelin asiaa ja mietin, että haisenkohan ihan maidolle vai olikohan syynä jokin muu… 

Lopuksi haluan vielä kertoa tarinan kadonneesta lompakosta. Eilen olimme lähdössä koko porukalla liikkeelle, kun Aimé kysyi olenko nähnyt hänen lompakkoaan. Voi elämä! No, mietimme päiviä taakse päin jotta pääsemme ongelman ytimeen. Viimeksi lompakko oli ollut mukana jalkapallotreeneissä lauantaina, mutta maksettu oli kuitenkin taskusta löytyvillä kolikoilla. Puhelu jalkapallokentän toimistoon, ei ollut siellä. Käänsimme takit ja laukut ylösalaisin, mutta tapaamiseen oli lähdettävä ja lompakkoa etsittävä myöhemmin. Illalla väsymys esti etsintäpuuhat. Tänään iltasella Aimé katsoi jotain videota koneellaan kun hän pompahti sohvalta ylös, tepasteli eteiseen ja tuli takaisin lompakon kanssa. Ihanaa! Hän oli katsonut videota, jossa joku kalamyyjä oli kertonut, kuinka käteistä tulee päivän aikana niin paljon, että paras paikka piilottaa ne on omat kengät. Hah! Siellähän se herran lompakkokin oli majaillut, jalkapallokengissä nimittäin.