Viikonloppu kuvina
Viikonloppuisin me elellään hyvin samantyyppisellä rytmillä kuin arkenakin. Viikonloppuisin meillä vaan on eniten herkkuja vielä jäljellä, kun kaupassa on käyty torstaina.
Perjantaisin esivalmistellaan lauantain siivouspäivää varten järjestelemällä paikkoja ja pesemällä pyykkiä. Lauantaille jää sitten se puunaaminen ja pyyhkiminen.
Aamun piirrettytunnin jälkeen ulkoillaan meidän lähipuistoalueilla. Näillä jalkakäytävillä on ruuhkaisinta iltapäivisin kolmen jälkeen ja näin ollen lounasta edeltävän tunnin ajan meillä on hyvin tilaa liikkua.
Minun kesä on jo alkanut, sillä ulkona on tarennut parikin kertaa jo t-paidassa. Aimén kesä sen sijaan on reilusti lyhyempi, sillä se alkaa vasta sitten, kun on paahtavan kuuma ja pelkkä ulos astuminen laittaa hien pintaan. Sellainen helle saa minut melkein lamaantumaan, enkä jaksaisi liikkua mihinkään. Saisimmekohan muuten tänä kesänä aikaiseksi monen vuoden kesän bucket listalla olleen piknikin.
Puiston reunalla näkyi jotakin värikästä ja se osoittautui leijaksi, jonka narut olivat tuhannen sykkyrällä. Leijan pakkaus löytyi matkan varrelta, joten aika uudesta yksilöstä vaikutti olevan kyse.
Selviteltiin naruja ja onneksemme leija sai tuultakin alleen. Joko leija oli täysi susi tai oudot tuulen puuskat lennättivät sitä aivan miten sattuu. Muutaman sekunnin sinkoiltuaan leija paiskautui täysillä maahan. Silloin tajusimme miksi sen kohtaloksi oli aiemmin koitunut puiston reuna tuhannen sykkyrälle.
Samikset 🙂
Kuten useat muutkin karanteenilaiset, myös minä, olen leiponut harva se päivä. Tein vegaanihaaste.fi -sivuston ohjeella tällaista omena-pekaanipähkinäkakkua, mikä oli aivan taivaallisen mehukasta ja karamellisoidut pekaanipähkinät antoivat ihanaa rouskuvaa tekstuuria sen pintaan. Omenapalat lisättiin jo taikinan sekaan, jolloin kakun pohjasta tuli aivan super mehevä.
Se, että vaihtaa yöpaidan päivävaatteisiin on jo tosi hyvin, mutta se, että vaihtaa hupparin mekkoon, on jo ihan next level juttuja. Tää Unoqlon telttamekko on super mukava päällä ja aivan fiksun näköinenkin.
Vegaanihaaste.fi – sivustolta keräsin myös hurjan määrän ruokaohjeita, joihin ostin tarvikkeet valmiiksi kaappiin. Menun kirjoitin pienelle liitutaululle, josta sitten viivaan yli ne, jotka on jo tehty. Näin sain itse taas uudenlaista intoa tehdä ruokaa ja mahdollisesti myös lisättyä uusia lemppareita perheen ruokavaihtoehtoihin niiden. Paljon on nyt ollut lautasilla pastaa, joista tämä avokadopasta oli selvästi kaikkien suosikki.
Sipsuteltiin joku tovi sitten Neelan kans toisten kasvoja puuterisiveltimellä. Siitä siirryttiin seuraavien leveleiden hommiin ja nyt hän sai tupsutella valkoista glitter-luomiväriä kasvoihini. ”Ooh, bjyyytiful”, hän sanoi. Söppänä.
Nyt eletään parasta puhalluskukkasesonkia ja tämä on tuonut meidän kävelyretkille sekä viihdykettä, että hidastetta. Neela on oppinut missä kohti on paljon nokkosia, eikä sieltä kannata poimia puhallettavaa. Ilmeisesti ollaan myös varoitettu yhdestä puiston reunasta, kun sinne asteltuamme Aimén kanssa, Neela huutaa laidalta, että ”there’s poo-poo there, remember?”ja asettaa kädet vyötäisilleen, eikä aio ottaa askeltakaan meitä kohti.
Cashew-tomaattipasta oli aivan super hyvää ja tämä jää ehdottomasti meidän ruokalistoille. Miksiköhän muuten oman lapsen syömisen tuijottaminen on niin miellyttävää? Yleensä tuijottelun huomattuaan hän ilmoittaa täpäkästi, että ”Don’t look at me like that” ja pisteenä iin päälle asettaa taas kätensä vyötäisille ja kurtistaa kulmakarvojaan.
Minusta nämä Neelan vesivärimaalaukset on aivan sairaan hienoja. Tästä tuli kivasti yhteensopiva kokoelma.
Tein itselleni yhden koronatilauksen. Hauduttelin ajatusta viikkokausia, ennen tilausta ja kyllä odotus kannatti. Tätä 1000 palaista Lumikki-palapeliä tein neljä päivää. Ei sillä, että ihan kaikki tekeminen tarvisi olla aina jotenkin produktiivista, mutta oikeita palasia etsiessä pystyi hyvin keskittyä kuuntelemaan äänikirjaa samalla. Lauantaina taustalla pyöri kevään kiinnostavin musiikkiohjelma, Masked singer.
