Teksti on kirjoitettu tammikuun puolivälissä, jolloin muutto oli jo ihan lähellä, mutta halusimme pitää sen vielä pienemmän piirin tiedossa. 

Muutama vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että me täältä ei-kenenkään-maasta Irlannista, muuttaisimme pois. Onhan tämä minulle ja Aimélle maa, johon päätimme molemmat muuttaa vuonna 2014, kumpikin tahoillaan. Täällä me tapasimme ja täällä syntyi tyttäremme. Ei kummankaan meidän kotimaa oli meille tasavertainen paikka elää. Pystyimme olla yhdessä ne ulkomaalaiset, mutta kuitenkin ymmärtää ympärillä puhuttua kieltä. Voitiin yhdessä ihastua maan kulttuuriin ja yhdessä ihmetellä kaikkea täällä. Yhdessä sopeutua ja opetella perhe-elämää, jonka käytännöistä ei kummallakaan ollut omakohtaista kokemusta.

Jo useamman vuoden olemme lämmitelleet ajatusta täältä lähtemisestä. Haluamme lähelle perhettä, lähelle tukiverkostoa. Haluamme tarjota Neelalle ja myös itsellemme turvallisuutta ja pysyvyyttä. Alkuun olimme lähdössä Wieniin Aimén perheen lähelle ja vielä vuosi sitten Helsinkiin. Kuitenkin vuoden aikana olemme päätyneet siihen ratkaisuun, että muutetaan Rovaniemelle. Siellä asuu molemmat vanhempani sekä hyviä ystäviä. Sieltä silloin lähdin tänne Dubliniin. Tuntuu ihanalta, että meitä jo vähän odotetaan saapuvaksi. Itse asiassa tosi yllättävän moni jännittää tätä muuttoasiaa meidän puolesta.

Vaikka kyse on minun entisestä kotikaupungista, ei muutto silti tunnu takaisin paluulta. Toki valmis tukiverkosto siellä odottaakin, mutta kaikki muu aloitettava aivan alusta; uudet työpaikat, uusi koti, uusi päiväkoti, uudet harrastukset ja uusia tuttavuuksia. Lähdin sinkkuna ja tulen takaisin perheellisenä. Ei ole mitään entisen elämän uomaa, johon sujauttaa itseni vaan on löydettävä se uusi oma paikka kaupungissa. On varmasti paljon asioita, jotka ovat pysyneet entisellään kuuden vuoden ajan ja joista tulee kotoisa olo, mutta myös asioita, jotka on muuttuneet poissaoloni aikana. Vaikka Irlannissa kuvittelen olevani tosi suomalainen, voi minuunkin iskeä pieni kulttuurishokki.

Vaikka Rovaniemi minulle tutumpi paikka onkin, oli yhtä tärkeää, että myös Aimélle se tuntui hyvältä ratkaisulta. Itseasiassa hän on ollut koko muuttoajatuksen liikkeelle paneva voima. Minusta se tuntuu tosi ihanalta, sillä en haluaisi ketään ikäänkuin raahata perässäni minnekään ja sitten toivoa, että hän on siellä onnellinen. Taisin jopa silloin pidättää hieman hengitystä, kun hän heitti ilmoille ajatuksen siitä, että muutto Irlannista Suomeen ei olisi ihan kamala ajatus sittenkään. Jotenkin ajattelin, että jos nyt liikahdankaan, saattaa mieli muuttua, joten parempi ottaa asia neutraalisti vastaan. Sisälläni oli totta kai pienet bileet. Aimé on aina ollut enempi maaseudun kuin kaupungin ihmisiä, eikä malta odottaa, että pääsee vielä joskus leikkaamaan oman pihan nurmikkoa ja tehdä lumitöitä. Yksi huolenaihe hänelle on ollut sopivan työn löytäminen. Toki taitava parturikin on vielä hakusessa.

Lähdön lähetessä sitä alkaa jo odottamaan sitä, että on päässyt jo perille ja päässyt toteuttamaan niitä suunnitelmia, joista on haaveillut jo useamman vuoden. Nämä viimeiset viikot menee kuin joulua odottaessa, eli päiviä laskien, eikä sitä oikein malttaisi enää keskittyä mihinkään. En malta odottaa sitä kaikkea mitä Suomella on meille tarjota. Voidaan hankkia ikiomia huonekaluja, jotka saamme itse valita, päästään Neelan kanssa pulkkamäkeen ja saadaan Aimén kanssa kahdenkeskistä aikaa myös kodin ulkopuolella useammin. On ollut ikävä lumista talvea ja valoisaa kesää.

Irlanti on antanut meille paljon hyvää ja opettanut paljon. Vaan aika on.

Ystävälläni on nerokas uudenvuodenlupaus, nimittäin päivittäinen 30min mielenvirkistysulkoilu. Joka päivä on siis lähdettävä ulos ja oltava siellä vähintään se 30min. Tämän kuullessani inspiroiduin itsekin  ja olin ihan että miten hyvä idea ja helppoakin. Tämä vaatii vain sen pienen ponnistuksen pukea päivävaatteet päälle ja astua ovesta ulos. Ei sen suurempia odotuksia. Olinhan jo koko syksyn vienyt neitiä kouluun aamuisin ja se tuntui tosi kivalta; virkistävä pikku ulkoilu heti aamun alkajaisiksi.

Vaan vähämpä tiesin. Tuli tammikuu, joululoma päättyi, mutta eipä pakattukaan reppuun eväsrasiaa ja lähdetty aamuisin koululle. Kiinni pitävät ne vielä, kun vähän harmillinen tuo virustilanne täällä taas.

Niin että eipä se olekaan niin itsestäänselvää sellainen reipas päivävaatteiden pukeminen ja lähtö ulko-ovesta silloin kun ei ole sellaista pakollista menoa. Itsestäni puhun, varmasti on tämä helpompaa Neelalle. Työläppäri avautuu, ennen kuin silmät on avautuneet ihan täysin ja toisella kädellä keitetään aamupuuroa. Neelakin haluaa osallistua ja hakee jo tuoliaan korokkeeksi, jotta voi sitten heittää hiutaleet mukista kattilaan. Siinä sitä aamutouhua suoritetaan töiden ohella ja yhtäkkiä onkin jo lounasaika.

Työtehtävät, väritystehtävät, tarrojen liimailu ja sen sellainen vie jotenkin aivan mennessään ja onkin jo taas iltapäivä ja aika päättää työpäivä. Mietin, että olkoot se ulos lähdön aika, kun ei sitä onnistu tiristämään sinne työpäivän taukoihin. Sillä kellonlyömällä, kun työaika päättyy, puetaan päälle ja lähdetään ulos. Johan tätä voi rutiiniksi kutsua, kun jo neljä kertaa tällä viikolla se on onnistunut. Pienellä itsensä pakotuksella se on onnistunut, mutta niinhän niitä uusia rutiineja alkuun luodaankin. Yhdistetään se uusi juttu johonkin jo olemassa olevaan, tässä tapauksessa työpäivän päättymiseen.

Lähtöä ei passaa viivästyttää ollenkaan, sillä muuten sitä alkaa keksiä kaikenlaisia tiskaushommia ja muita skrollausjuttuja. Toinen hyvä syy pikaiselle lähdölle on se, että päivänvaloa riittää juuri ulkoilun verran, jos ihan heti lähtee.

Eilen tämä iltapäivän valo oli aivan mielettömän upea. Näitä kuvia ei ole muokattu yhtään. Tai no yhtä vähän kiersin, kun oli horisontti aivan vinossa. Mutta tätä kauneutta meidän lähipuisto tarjosi, ihan ilmaiseksi, eikä mikään rajoituskaan tähän ulkoiluun päässyt yltämään.

Kierretään puiston lenkki pidempää kautta leikkipuistoon ja leikkien jälkeen sitten lyhempää kautta kotiin. Tässä parina päivänä tarjolla on ollut isoja vesilätäköitä, joiden läpi innokas pikku pyöräilijä ehti mennä useat kerrat ees ja taas. Mietin, että onneksi tultiin taas. Hyvä me!