Yli-innokas auttaja ja muita kanssamatkustajia

bussipysäkki.JPG

Kolmen päivän flunssailun ja neljän seinän sisällä oleskelun jälkeen oli päästävä tuulettumaan. Minnekäs muualle kuin minun terapiakeskukseen, eli lähimmälle ostarille.

Olen jo nykyään henkisesti varautunut siihen, että meidän pysäkiltä bussiin noustessa, on pieni mahdollisuus, että siellä on jo yhdet vaunut ja joudun taittamaan omamme kasaan. Tällä kertaa onni suosi, ja olimme ensimmäiset vaunujen kanssa. Pysäkiltä bussiin noustessa muuan reipas kansalainen auttoi minua nostamaan vaunuja bussiin, siitä huolimatta, että kynnys oli alle 10cm korkea ja olisin siitä aivan hyvin selvinnyt itsekin etupyöriä nostamalla. Mies oli jopa niin reipas, että nosti vaunuja heti kunnolla ilmaan, jolloin minunkin oli niin tehtävä, jottei neiti sieltä kellahda nenälleen. Kiittelin kovasti, sillä niin on tapana. 

Muutama pysäkinväli myöhemmin tämä sama reipas herrasmies syöksyi auttamaan toista rattaiden kanssa liikkuvaa äitiä. Hän nosti rattaissa olevan pojan syliin ja piteli häntä lujasti niin kauan kunnes äiti oli saanut laitettua rattaat kasaan ja pääsi pojan kanssa istumaan. Kohtelias mies palasi istumapaikalleen ja tämä sylissä pidetty poika jäi seisomaan äitinsä jalkojen juureen ilman istumapaikkaa. Poika oli iältään varmasti yli viiden. Avun tarpeettomuudesta huolimatta reipas kanssamatkustaja jatkoi matkaasta hyvillä mielin, uskon.

Ostarilla söimme neidin kanssa vähän lounasta ja kiertelimme kauppoja sen suuremmin mitään ostelematta. Teki hyvää olla siellä ihmisten ilmoilla, vaikkakin vähän omissa ajatuksissa.

Neidin päiväuniaika oli lähestymässä ja menimme bussipysäkille palataksemme kotiin. Pysäkillä olevassa bussissa oli jo yhdet vaunut ja minä jäin erään toisen äiti-ihmisen kanssa odottelemaan seuraavaa. Juttelimme siinä niitä näitä odotellessa ja sormet ristissä, että saapuva bussi olisi niitä uusia malleja, jotka ottavat sisäänsä jopa kahdet vaunut kerralla. Toinen äiti jäi nukkuvine lapsineen pyörätuolipaikalle ja me neidin kanssa siihen, jossa on oikein rattaiden kuva. Ei aikaakaan kun muuan vanha ja parrakas mummo koputteli olkapäätäni ja sanoi minun olevan vanhusten paikalla. Rattaiden kuva siinä kyllä oli, mutta tappelu ei ollut nyt vaihtoehto. Kaikessa hiljaisuudessa käännyin takaisin kohti menosuuntaa, mummo edelleen jupisten korvani juuressa. Onneksi hän löysi myöhemmin jotain muuta valitettavaa ja jätti minut sitten rauhaan. 

Pari pysäkkiä myöhemmin pyörätuolissa istuva nainen pyrkii bussiin. Toiset vaunut on taitettava kokoon ja minä uhraudun, sillä minun lapseni on vielä hereillä. Toinen äiti pitelee neitiä kun taittelen rattaita kasaan liikkuvassa bussissa. Bugaboot ovat siitä harmilliset tähän hommaan, että niiden taittaminen on mahdotonta lapsi kainalossa ja yhdellä kädellä. Ne myös ovat taittuessa kaksiosaiset ja vievät aika paljon tilaa taitettuna siellä ahtaassa bussissa. 

Siirrymme neidin kanssa istumaan bussin takaosaan vapaalle paikalle. Edessä istuva nainen pitelee kättään stop-nappitangolla ja neiti nappaa hänen sormestaan kiinni. Kiusallisuus alkaa. Tummaihoinen nainen kääntyy katsomaan syyllistä ja huomaa lapsella olevan itseään muistuttavia piirteitä. Hän kysyy, onko lapsen isä tummaihoinen. Nyökkään. Neiti pitää naisen sormesta kiinni edelleen ja nainen alkaa lirkutella hänelle. Naureskellen koitan irroittaa neidin kättä naisen sormesta, mutta siihen tarvittaisiin enempi voimaa ja se olisi ehkä hieman epäkohteliasta. Koitan vitsailla jotain, että ”jumissa ollaan nyt sitten, hehheh”. Neiti edelleen tiukasti kiinni kanssamatkustajan sormessa. Onko epäkohteliaampaa antaa sen olla vai alkaa irroittamaan sitä väkisin. Tovi myöhemmin nainen kutsuu neidin istumaan syliinsä. Hetken neiti siinä viihtyykin, mutta alkaa pian itkeskellä väsymystään. Otan hänet takaisin syliini. 

Koti lähestyy ja rattaat on saatava kasaan. Neiti alkaa taas itkeä kun istutan hänet tämän saman naisen syliin, jossa hän aiemminkin oli. Kasaan vaunuja, tasapainoilen ja väistelen pois jääviä matkustajia. Vaunut ovat vihdoin kasassa, nappaan itkevän neidin kyytiin ja nousen pois bussista säälivien katseiden saattelemana. Huh!

Neiti nukahtaa saman tien kun pääsemme kotiovesta sisään. Rötkähdän sohvalle. Ihana olla kotona, josta niin innoissani lähdin paria tuntia aiemmin. Peace!

 

 

Kommentit (2)
  1. Siis mikä bussireissu teillä olikaan, ihan mahoton! Huippu postaus 😀

    1. Mahotonpa justiin, sitä se oli! 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *