Onnellinen

Aina, kun kuulee, että jollekin läheiselle on käynyt jotain ikävää, ystävän lapsella on jokin sairaus tai lukee jostain netistä surullisia asioita, alkaa miettimään omaa elämää. Sitä, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Miettii, miten sattumanvaraista elämä on. Eikä ikinä voi tietää mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Pitäisi olla onnellinen, siitä mikä on elämässä hyvin. Ja mitä on saanut. 

Tulee mieleen ne asiat mitkä eniten vaikuttaa onnellisuuteen? Raha, rakkaus ja terveys. 

Itselläni ei ole rahaa eikä hienoja vaatteita ja uusia tavaroita. Kotikin on sisustettu sillä mitä olemme saaneet tai pikkuhiljaa hankittu. Joka kuukausi mietimme tarkkaan mitä ruokaa syömme ja mihin kaikkeen rahan pitäisi riittää.

Kuitenkin meillä on se koti. On rakkautta ja olemme terveitä. Oma lapsi, perhe ja ne muutamat rakkaat ystävät ympärillä. Lapsella on kaikki tarvittava. Turvallinen auto. Minulla alkaa taas työt syksyllä, poika menee kivaan päiväkotiin hoitoon ja mies valmistuu pian koulustaan. Meillä on ihana kummilapsikatras. 

Silti on päiviä, jotka täyttyy huolesta ja murheesta. Elämä keikkuu ilon ja surun välillä. On hetkiä, ettei millään uskalla luottaa onnen säilyvän. Raha uhkaa välillä loppua ja loppuukin kesken. Joku meistä sairastuu ja itse väsyy. Joskus vain pelkkä väsymys saa kaiken näyttämään niin synkältä, että haluaa luovuttaa. Epäilee omia kykyjään olla hyvä äiti. On ikävä menetettyä läheistä. Tulee haikea olo, kun miettii menneitä.

Tänään katselin pitkästä korvatulehduskierteestä toipunutta poikaani leikkimässä lattialla ja huomasin kuinka monta uutta taitoa hän on lyhyessä ajassa oppinut. Kuinka sinnikkäästi opettelee kävelemään ja vaikka kaatuu, nousee ylös kaatuakseen taas uudelleen. Luottavaisena hymyilee äidilleen ja jyrsii leluaan. Ei häiritse vaikka suussa ikeniä kutittaa, kun taas uusi hammas tulee. On onnessaan saadessaan ruokaa ja päästessään äidin rinnalle.

Haluan imeä tuota luottamusta ja iloa itseenikin. Nauttia niistä yksinkertaisista asioista, joita minulla on. 

Ne asiat on pieniä, mutta suuria. Mies kävi juuri hakemassa postista fiksuruoka- paketin ja kaapit täyteen ruokaa. Minulla on eräs tärkeä ystävä, jolta voin mitä tahansa kysyä milloin vain. Voin koska tahansa ottaa lapsen rattaisiin ja lähteä ulos nyt kun olemme terveitä. Voimme yhdessä rakentaa lämpimän, onnellisen ilmapiirin pienistä asioista ja elää tätä hetkeä. Ripotella sinne tänne haaveita ja yllättyä iloisesti, kun sillon tällön niistä jokin toteutuu. Luottaa elämään ja ihmisiin. Rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Tehdä niitä asioita, joista nauttii.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Yksinäinen

Mä olen joka päivä aika yksinäinen. Vietän 24/7 aikaa poikani kanssa hoitovapaalla ja ainoat ihmiskontaktit on yksveen ”tätätä äiti tissii” ja mieheni, joka opiskelee lähihoitajaksi ja on aina päivän päätteeksi puhkipoikki.

Mulla oli ennen paljon kavereita, sillon yläasteella. Sain jatkuvasti viestejä ja kyselyitä, että mitä tehtäis ja mitä kivaa keksittäis. Amiksessa ne kaverit vähän jäi ja kaveriporukka muuttui. Heti valmistumisen jälkeen muutin toiseen kaupunkiin, josta en tuntenut kuin silloisen mieheni. No eron jälkeen muutin takas kotikaupunkiin, josta en tuntenut juuri ketään. Työ onneks on ollut niin sosiaalista, että siitä riitti vapaa-ajallekin ja oli myös ihana olla hiljaa yksin kotonakin. Musta kuoriutui vähän kotihiiri ja erakko. Olin innoissaan, kun jäin äitiyslomalle töistä, sain luvan kanssa olla kotona joka päivä.

Sitten syntyi vauva ja yhtäkkiä olinkin ihan yksin pienen käärön kanssa eikä niistä ihmissuhteista mitä oli olemassa olekaan riittänyt enää täyttämään sosiaalisia tarpeita. Ystävät asuu kaikki eri kaupungeissa, perheellä on kaikilla omat kuvionsa ja itsellä raskauden jälkeen niin pelokas olo ettei saanut enää otetuksi yhteyttä keneenkään. Ajatteli, et en oo aiemminkaan pitänyt niin paljon yhteyttä, niin miksi sitten nyt muka pitäisin.

Onneksi päädyin kaupungin järjestämään vauvakerhoon ja sain sieltä pari kontaktia. Tein jopa sen rohkaisemana facebookin mammaryhmään ”etsin äitikavereita” ilmoituksen ja sitä kautta tutustuin pariin uuteen ihmiseen. Nyt on muutama whatsapp ryhmä, joissa yhdessä on aktiivista keskustelua. Eli parempaan päin menossa kai 🙂

Mutta se, että näkee paria ihmistä kerran kahteen viikkoon ei riitä. Piristää ja saa mielen huomattavasti paremmaksi, mutta myös surulliseksi siitä, miten pieneksi oma sosiaalinen elämä on kutistunut.

Kaupan kassalla haluaisin kertoa, miten hienosti jaksoin ekaa kertaa puuskuttamatta nousta jyrkän mäen. Tai lapsen korvalääkärissä kertoa kuinka me muutimme uuteen kotiin. Kassajonossa edelläni seisoo nainen kauniissa villasukissa, mutta en kehtaa sanoa sukista mitään. Olenko näin yksinäinen ja epätoivoinen? Minä. Olen. Yksin ja yksinäinen.

Sitten kaupanpihasta rattaita työntäessäni kotiinpäin, eräs iäkkäämpi nainen kävelee varovasti suojatien yli. Hymyilen hänelle kohteliaasti. Hän katsoo minua ja kertoo olleensa yksin tanssimassa eläkeläisten tansseissa. Kengät oli liukkaat ja pelotti kävellä. Siinä rinnakkain kuljimme hetken. Hän kurkisti nukkuvaa poikaani ja kiitti keskustelusta. Toivotti hyvät talven jatkot ja kehotti kävelemään varovasti liukkaalla säällä. Tämä kohtaaminen sai mieleni kirkastumaan ja tuntui hyvältä olla juuri siinä hetkessä. Aivan kuin aurinko olisi paistanut suoraan sydämeen.

Sitä ei aina ymmärrä kuinka pienestä voi jonkun elämä olla kiinni. Kuinka tärkeä voi olla saada hymy toiselta ihmiseltä. Miten hyvältä voi tuntua kokemus siitä, että kuljemme kaikki täällä yhdessä rinnakkain. Jokainen tarvitsemme toisiamme.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään