Illalla kello vierähtää kello kympin kohdalle ja minä vedän peittoni korvilleni, ai niin ja ne herätyskellot päälle. Huom., herätysKELLOT. Yksi kello on liian vähän, mutta se että niitä soi kaksi joka kymmenes minuutti, saa mut nouseen ylös sängystä. Sitten joskus. Miksi kaksi? Koska yksi ei riitä. Se on todettu jo muutamaan otteeseen, kun olenkin kellon sammuttamisen jälkeen nukahtanut takaisin ja herännyt tyyliin 15 minuuttia ennen lähtöä. Ja tilanne on myös se, että noissa tilanteissa lapsetkin nukkuvat onnellisesti höyhen saarillaan. Oikein unelmatilanne…. Not. 

Niin ja aamuun. Aamulla ensimmäinen kello herättää klo 6.00. Torkku. Uusi herätys 10 min päästä. Torkku. Toisen kellon ensimmäinen herätys on 6.20 ja silloin soi myös toinenkin kello. Torkut päälle ja peitto korville. Ei jaksa, onko pakko. Ei sillä etteikö haluaisi lähteä töihin, mutta jotenkin vain aamuväsymys on ihan ylitse pääsevän vaikeata! 

No kunhan sieltä sängystä pääsen ylös, alan stressaamaan mitä puen päälleni. Mekko, nääh ei tänään. Farkut. Joo, hyvä idea. Mut mitä sen kanssa… Hankalaa! Miksi mä en vain opi sitä, että ne vaatteet voisi katsoa jo illalla valmiiksi? Kuitenkin, loppupeleissä mua katsoo peilistä takaisin nainen, joka on aina farkuissa ja neulepaidassa. Perus. Liian perus. Kaipaan vaihtelua. Mun vaatekaappini vaatii kevättä, ja kirkkaita värejä. Se kaipaa lisää mekkoja! Kuten alla olevan moisia. Tuota mekkoa rakastan! 

Niin, mutta näistä meidän aamuistahan ja arjestammehan tässä oli kyse, eikä mun vaatekaapista. Vaatekriisin jälkeen seuraa naamakriisi. Hiukset seisoo päässä. Yksi tuppo osoittaa kohti itää, toinen länttä, kolmas kaakkoo ja neljäs luodetta kohden. Oikein unelmatilanne alkaa oikomaan tuota kauheassa kunnossa olevaa hiuskasaa, joka on kasvanut muutenkin aivan älyttömästi muutaman kuukauden aikana. Tässäkin mennään sieltä mistä aita on matalin. Nuttura. Meikit… Peruskaava tässäkin. Maailman ihanin mineraalipuuter by Mac, oriflamen ripsari ja menoks. Niin ja pohjalle toki ensimmäisenä kosteusvoide. 

Seuraava työmaa. Lapset. Isomman herätys ja vaatteiden pukuhoputus. Lapsettomat tässä vaiheessa varmaankin ajattelevat, että nopeastihan tuo, mutta uskokaa tai älkää, pieni lapsi saattaa pukea itseänsä helposti 15-20 minuuttia. Pienemmän pukemisen hoidan minä. Ja eipä tuokaan ihan helppoa ole, kun tuollainen 12- kiloinen mörsseli päättää vetää itsensä täysin lötköksi! No, kaikki pukeissa, unipuput matkassa ja ylös ulkovaatteisiin. Tässä asiassa olen kehittynyt! Tarhareput on illalla pakattu valmiiksi ja ovat lähtövalmiit. Ulkovaatteet päällä ja autossa menossa kohti hoitopaikkaa nro 1 ja 2. Josta matkani jatkuu kiireen lailla töihin. 

Töiden jälkeen kotiin ruokaa tekemään. Yleensä tiedossa on tosiaan pastaa, kastiketta ja kasviksia. Perus. Ruokailujen jälkeen hetki leikkejä/ulkoilua ja iltapalle. Lapset nukkumaan ja itse kuntoilemaan. Ja taas klo 22 -> sama kaava. 

Elämä on siis hyvin muuttumatonta, mutta siltikään en kyllä sano etteikö töihin paluu olisi ollut juuri nyt paras ajankohta. Se on nimittäin ollut. Töissä olen kuin lomalla. Saan tehdä lähes rauhassa sitä mitä rakastan ja olla aikuisten ympäröimänä. Saan käyttäytyä kuin aikuinen eikä minun tarvitse huolehtia kuin omista jäljistäni ja olen vastuussa vain omista teoistani. Päiväni juoksevat aivan hurjaa vauhtia, kun yhtäkkiä huomaankin olevan kotiin lähdön aika. Toisinaan tosin löydän itseni tilanteesta, että ilmoitan kotiin olevani myöhempään töissä. Mutta se on tämä aika tällä ammattialalla, kun normaali työsarka onkin kaksinkertaista.

Tosin myös lapsista olen huomannut kuinka he ovat kehittyneet silmissämme. Pienempi on oppinut syömään itsenäisesti, kävelemään tuetusti, seisomaan itsenäisesti ja vaikka mitä muuta. Isompi on oppinut käytöstapoja, keskustelutaitoja, avunantoa ja rakastamista. 

Rakastan tätä, ja vaalin näitä elettäviä hetkiä enemmän kuin mitään! <3