Todella moni ihminen kärsii päivittäisestä yksinäisyydestä. Ystäviä ei ole, mutta tuttavia löytyy monen monta. Et ole töissä, mutta opiskelet. Olet töissä, mutta olet siltikin yksinäinen. Kuinka näin voi olla? Oletko sinä syypää omaan tilanteeseesi? Vai eikö muut vain ehdi nähdä tai keskustella kanssasi, koska ovat vain kiireisiä? 

Hei. Täällä yksi, joka tippuu tuohon viimeiseen kategoriaan. Olen ollut työelämässä pian kaksi kuukautta. Töissä ei ehdi potemaan yksinäisyyttä, koska siellä moista ei ole havaittavissa. Ympärilläni on kasa ihania ihmisiä keiden kanssa vietän päiväni viikolla. Ilta kun tulee ja ruokamme on syöty ja tuleekin toisinaan tilanne, että mieheni ja vanhempi poikamme lähtevät katsomaan jääkiekkoa. Olen yksin. Tai siis onhan minulla tuo toinen ihana poikamme seuranani, mutta kaipaan sitä jotain aikuista ystävää kenelle voisin vaikka soittaa ja vain kysellä kuulumisia. Kaipaan sosiaalista elämää. Oma sosiaalinen elämäni työpaikan ulkopuolella on tyyliin sitä, että vietän aikaani vanhempieni kanssa. Mutta ystäviä, keitä he ovat? Tuttavia ja näitä ”nähdään joskus”– tyyppejä löytyy montakin, mutta ei se ole sama asia. Tiedättekö kuinka älyttömän noloa ja rasittavaa on olla aina se ainut kommunikoija? ”Mitä kuuluu?” Ja harmillisinta on, että useimmiten vastausta ei edes kuulu. Oonko mä näin kauhea, että kukaan ei halua olla tekemisissä mun/meijän kanssa vai mistä on kyse..? 

He ketkä kokevat samaa, varmasti pystyvät näkemään itsensä tässä tilanteessa. Mutta te, keiltä noita sydänystäviä löytyy, vaikka olisittekin tuhansien kilometrien päässä toisistanne, pitäkää huoli toinen toisistanne ja osoittakaa heille kuinka tärkeitä he ovat. Niin minäkin toimisin ja parhaani antaisisin, jos vain sikseen olisi. 

Tämä ”väliin tippuja” – olemus ei ole hauskaa. Tämä on todella yksinäistä, todella rasittavaa, kuluttavaa ja huolestuttavaa. Olenko vanhakin yksinäinen vanha rouva? Kuuluuko ystäävyyssuhteiden olla solotyöskentelyä? Vai eikö niiden kuuluisi olla duo? Molemmat antaa ”panoksensa”, jos sikseen haluaa. Se, että ei vastaa tai välitä, on enemmän kuin läpinäkyvää, että ei kiinnosta. Miksi minäkään sitten turhaan laittaisin viestiä tai yrittäisin soittaa, jos vastapuolea ei selvästikään kiinnosta? Turhauttavaa! 

Haluaisin niin kovin edes muutaman sydänystävän keille voisin kertoa huoliani tai onnen aiheitani. Vaikkapa toisen äidin, joka ymmärtäisi kun sydämmeni pakahtuu onnesta, kun lapseni kehittyvät niin hurjaa vauhtia. En jaksa enää olla yksin ja väittää olevani mukamas kiireinen, koska oikeasti vietäni kaiken aikani toki oman perheeni kanssa tai yksin yksinäisyydessäni. 

Silloin, kun tulin esikoisestani raskaaksi, kaikki koulukaverit ja läheiset kaverit kaikkosivat. Päällimmäisin syy tähän vain oli varmasti se, että elämämme eivät vain enää kohdanneet. Aidot ystävät jäivät, mutta toisen lapsen synnyttyä hekin kuihtuivat pois. Miksi?! 

Mutta kaikkihan lähtee omasta aktiivisuudesta. Niin kornilta kuin se kuullostaakin, niin ystäviäkin pitää etsiä. Ei voi olettaa, että he vain hyppäävät kadulla eteesi. Tai tulevat koputtamaan kotiovellesi. Sinun täytyy olla aktiivinen leikkipuistoissa, kahviloissa, lounasravintoloissa, työyhteisössäsi/samassa liikerakennuksessa työskentelevien kanssa. Tai ihan missä vaan. Kunhan vain et seiso tumput suorana ja oleta kaiken tapahtuvan sormia napauttamalla. Mutta mitäs sitten kun olet antanut kaikkesi, ja tilanne ei ole muuttunut mihinkään? Turhauttavaa, eikö? 

Oma onneni on rakas perheeni kenen kanssa vietän suurimman osan ajastani, kuten kuka tahansa perheellinen. He ovat minun kaikkeni, enkä vaihtaisi heitä mistään hinnasta koskaan tai ikinä! Kuten ei kukaan muukaan. Mutta eikö muutama ystävä, kenen kanssa voisi vaikka silloin tällöin lähteä nakkaamaan muutaman lasillisen viiniä tai syömään, olisi mukava juttu? Mm, niin minustakin. 

Noloa myöntää tämä, mutta väänsin tätä tekstiä itku kurkussa. Olen vain niin yksin, ilman aikuista ystävää… En halua kuullostavaa säälittävältä (jolta tosin varmaan kuullostankin…), mutta tämäkin on asia josta voin puhua miehelleni tai tänne blogiin. Johonkin kuitenkin on päästävä välillä purkamaan mieltänsä, ja tästä paikasta on moinen tullut. 

Ripauselämäämme- blogia voit seurata lisäksi myös Instagramissa @ripauselamaamme 🙂