Päiväretki 1900- luvun alun kesähuvilaan

Sukumme omistaa vanhan kesähuvilan maaseudun rauhassa lyhyen ajomatkan päässä kotoamme. Huvila on rakennettu 1900- luvun alkupuolella, mutta tarkemmasta valmistumis vuodesta en ole ikinä päässyt jyvälle enkä ole sitä oikein ikinä tiedustellutkaan. Sen vain tiedän että sen on aikoinaan rakentanut isovanhempieni vanhemmat, eli sen on oltava todella vanha! 

Lapsuudessani vietimme monia kesiä tällä kyseisellä huvilalla mummuni ja pappani kanssa, mutta papan poistuttua keskuudestamme ja mummuni sairastuttua, jäi tämä talo täysin vailla elävää elämää. Isäni ja me lapset kävimme siellä lähes joka kesä kerran, korkeintaan kaksi, ja silloinkin vain leikkasimme nurmen ja siistimme kuistin. Pakollisten piha- ja ylläpitotöiden valmistuttua poistuimme ja jätimme tämän paikan taas oman onnensa nojaan. Harmisekseni tämä paikka jäi vuosien mittaan aina vaan vähemmälle huomiolle, loppujen lopuiksi siellä ei moneen vuoteen käynyt ketään- se oli hylätty.
Kaksi vuotta sitten puhuimme tästä paikasta veljeni kanssa ja päätimme ottaa tämän jo hylätyn huvilan takaisin haltuumme. Olihan se nyt sentään jo, voisin sanoa, velvollisuutemmekin! Aloitimme pihan siistimestä, vastassamme oli nimittäin rinnan korkeuteen noussut niitty nurmi. Koko päivä meni meiltä kahdelta pihan siistimiseen saattaaksemme sen siihen vaiheeseen, että kylän populaatio ymmärsi tällä talolla taas jonkun käyvän. Sisätiloihin emme tällä kertaa koskeneet. 
Sen kesän käynnit olivat TAAS siinä. Viime kesänä kävimme kerran, taas vain siistimässä pihan. Lähteissämme talon portin ohitse käveli iäkäs rouva, kuulemma mummuni ja pappani vanha ystävä, joka niin vuolaasti harmitteli, koska oli luullut talon tulleen täysin hylätyksi. Tuli aivan loistava tunne saadessamme sanoa, että ”nyt tämä on taas hoidossamme, emmekä anna sen enää elää yksin, ihan vain jo edesmenneitä isovanhempiamme kunnioittaaksemme”. 
 

Tänään teimme retken tälle talolle hyvän ystäväni ja vauvojemme kera. Pakkasimme eväät, itsemme ja vauvat ja suuntasimme kohti maaseudun rauhaa.. Nurmi ei ollut tällä kertaa kasvanut ylipitkäksi ja talokin oli siistissä kunnossa. Saavuimme talolle ja siellä meitä sitten odottivat varmaankin kummitukset 😉 Yläkertaan johtavien portaiden ovi oli sinne saapuessamme kiinni, mutta poiketessamme pirttiin ja takaisin, oli ovikin auennut. JÄIKS.. No, mutta hei, kummituksethan kuuluvat vanhoihin taloihin, eiks? 🙂 Hetken asiaa pohdittuamme, uskaltauduimme poiketa myöskin yläkerrassa, mutta kieltämättä siellä vallitseva tunnelma oli jotakuinkin outo ja painostava! 

Keittiön kaapeista bongasin jo kauan haaveilemani emalikattilan, vanhan sellaisen ja värikkäästi kuvioidun! Mukaan tarttui myös vanha kahvipannu.
 

Mökin kipot.png

Ihania, eikö? 🙂 

Ennen lähtöämme pengoin myöskin muiden piironkien laatikostoja (uteliaanahan ei tällaista voinut jättää tekemättä ;)) ja löysin tooodella vanhan raamatun. ”Painettu vuonna 1914″, luki ensimmäisellä sivulla. Vanhaa, todella vanhaa! 

No kuitenkin, toivon todella hartaasti, että saisimme järkättyä viikonloppuihimme aikaa, jotta voisimme antaa tälle talolle enemmän huolenpitoa kuin vain pihan hoidon. On jotenkin sydäntä särkevää nähdä hieno suvulle tärkeän paikan rapistuvan silmiemme edessä. En voi olla miettimättä, että mitäköhän nuo taivaan reunalta kurkkivat isovanhemmatkaan oikein ajattelisivat, jos vain hylkäisimme koko paikan. 
En edes raaski ajatella….

 

Suhteet Sisustus Ystävät ja perhe

Niskajumi, voi ei!

Voihan niskakipu sentään! Tiedätkö tunteen kun pään kääntäminen suuntaan tai toiseen sattuu aivan älyttömästi? Istuminen väärässä asennossa kivistää tai kun toinen ei ymmärrä miksi et voi kääntyä katsomaan jotain asiaa? MÄ TIEDÄN.. Aamulla herätessäni se iski, se maan kauhistuttavin niskakipu vasemmalla puolella niskaa. Pää ei kääntynyt ja vauvan kantelu väärässä asennossa vei lähes jalat alta. Jes, ja yksin kotona… No huulta kivistämällä pääsimme sentään kampeamaan yläkertaan aamupalalle.
Mutta odottavan aika oli pitkä, syystä että kotona ei ollut imettävälle äidille sopivaa särkylääkettä eikä taloudesta löytynyt kauratyynyä tai kuuma-kylmägeelihaudetta (edellisen poltin, kyllä poltin, mikrossa kun koitin nostatella maitojani vauvan ollessa vielä pieni.. Kaikessa sitä voikin onnistua) ja autolla kulku apteekkiin oli täys mahdottomuus! Laatikosta löytyi vain villainen kaulahuivi, joka kaulassa kuljinkin sitten koko päivän, kunnes apteekin pussi sisältöineen saapui kotiin iltapäivästä! Panadolia ja ThermaCare- lämpötyynyjä, ihana helpotus.
Onneksi molemmat lapset sitten lähtivät miehen kanssa esikoisen futistreeneihin iltapäivällä niin sain hetken lepuuttaa niskojani tyynyvuorella ja vain rentoutua 🙂 

Nyt 7 tuntia myöhemmin ja neljän panadolin jälkeen kipu alkaa vihdoinkin helpottamaan! On oikeasti varsin ”vammainen” olo kun ei kykene suorittamaan normiaskareita päivän aikana, kääntämään päätään tai nostamaan mitään raskasta, kuten vauvaa, kun kipu vie kaikki voimat.Tähän hetkeen mennessä onneksi kykenen sentään jo hieman kääntelemään päätäni molempiin suuntiin, tosin en täysin kivuttomasti, mutta edistystä tämäkin! (Ette uskokaan kuinka odotan aamua ja toivottavasti lähes kivutonta niskaa!!!!!)
 

Jännä oikeasti tämä ThermaCare- lämpötyyny. Se teipattiin niskan alueelle, jonka jälkeen sen tulee antaa olla siinä 8 tunnin ajan. Noin 30 min sisällä geelityynyt lämpenivät itsekseen suhteellisen lämpimiksi, jota ovat edelleenkin. Missään vaiheessa tyynyä ei siis lämmitetty mikrossa. Sitä en tosin tiedä kuka tämän teipatun lämpötyynyn illalla sitten vetää niskastani irti kukas muukaan kuin minä… 

Thermacare.jpg

Kuva lainattu Thermacare.fi- sivustolta

Onko tämä nyt sitten se noidannuoli, jonka hoidosta netti on ohjeita pullollaan? En tiedä. Sen tiedän, että en enää taas vähään aikaan halua tätä kokea! 

Hyvinvointi Hyvä olo Terveys