Vaunukopasta rattaisiin, mä en kestä!
Ihan oikeesti, mä en kestä! Vauvani ei olekaan enää niin vauva, kun eilen jouduimme jo siirtymään vaunujen kopasta ratasosaan. Eiiiii!
Muistan kun vauva oli vielä masussa ja otimme käyttöön suvussani kiertäneen vauvan pärekehdon, joka oli oikeasti todella ihana kaikkine reunapitseineen päivineen. Esikoisen aikaan tuo kehto oli jotenkin niin eiei, kun se vaikutti mielestäni kovin huteralta, mutta tämän kohdalla kehto oli ehdoton. Enkä kyllä tiedä mitä esikon aikana oikein ajattelin kun kieltäydyin kehdosta, eihän se ollut hutera laisinkaan kun lapsi oli siellä nukkumassa.. No, ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, että laitetaan tuo sitten sen piikkiin.
Tämä vauva sitten viihtyikin tuossa kehdossa todella pitkään ja siirto siitä pinnasänkyynkin oli jotenkin niin iso askel minulle, että sitä tuli pitkitettyä suhteellisen pitkälle kunnes huomasin, että vauvan jalat olivat hänen nukkuessaan jo päätyreunan päällä. Hups.. tällöin tuumasta toimeen.
Jotenkin ei tullut pidettyä mitään kiirettä vaihdon suhteen, kun vauva tuntui viihtyvän kehdossaan niin mainiosti. Yö toisensa jälkeen totesimme vain aina, että ”mitäpä tässä kiirehtimään kun hän niin hyvin nukkuukin tuossa, siirretään sitten ensi viikolla”… Niin ne viikot vain kuluivat kunnes ei enää vain ollut järkevää nukuttaa vauvaa kehdossaan.
Seuraava kova pala purtavaksi on ollut projekti vaunukopan säilöön laitto ja ratasosan käyttöönotto. Tätäkin päätöstä olen vain kypsytellyt mielessäni pitkän aikaa. Kopassa vauva on kuitenkin vauva, ratasosassa ei enää niin vauva..
Eilen kuitenkin tämäkin iso askel tälle mammalle tuli ajankohtaiseksi kun vauva päätti nostaa itsensä konttausasentoon. Niin tyhmä en ole, että ottaisin riskin, että lapsi tippuisi vaunuista vain omaa ajattelemattomuuttani. Joten eilen annoin hyvästini kopalle ja kehuin ratasosan tervetulleeksi, haikeaa!
Sillä hetkellä kun laitoin vauvan rattaisiin, hän näytti niin kovin pieneltä ja reppanalta tuossa isossa ratasosassa, mutta paras näin. Eikä hän oikeasti enää koppa osuuteen olisi pitkään mahtunutkaan.
Miten jotenkin noin yksinkertaiset asiat voivat saada olon niin haikeaksi? Noina hetkinä sitä tajuaa, että vauva ei olekaan enää niin pieni vaan kasvaa rajua vauhtia ja tällöin muunneltavia tavaroitakin on tuunattava siihen kuntoon, että vauvan elämä on helppoa ja turvallista.
Haikeaa, todella haikeaa!
Tänään tuo ihana Emmaljungan vaalean sininen koppa kuljettautui anoppilan vintille säilöön, joko odottamaan myyntiä tai odottamaan mahdollista uutta käyttäjääsä joskus, ehkä!
Samalla säilöönlaitto- käynnillä vintille kulkeutui myöskin esikoisen ns. pienen pojan istuimet, turvaistuimet siis. Siitä lähtien kun hänestä tuli isoveikka, on hän kysellyt koska saa uuden tuolin, isojen poikien tuolin. Emme nähneet aiheelliseksi vaihtoa, mutta nyt nuo kysymykset ovat vain tihentyneet, joten päätimme alkaa metsästämään sopivia turvavyöistuimia. Mieheni oli kysynyt sukulaiseltaan olisiko heillä ylijääneitä istuimia ja heiltä saimmekin kaksi todella hyväkuntoista turvavyöistuinta. Ja voi että! Poika on niin pollea, kun saa äidin tai isin luvalla avata ihan itse turvavyönsä ja istua nyt siinä kovin odotetussa ison pojan istuimessa!
Niin se aika vain menee. Kohta nuo säilöön kuljetetut turvaistuimet tulevat vauvan käyttöön kun kaukalo alkaa käymään pieneksi, mutta tästä ei ainakaan vielä ole mitään merkkejä. Vielä on siis yksi iso askel edessä, siirto kaukalosta turvaistuimeen.. Voivoi..