Joskus tulee mietittyä, että miksi olen vielä sinkku. Onko siihen joku erityinen syy. Olen muuttanut ennen ulkomaille muuttoa todella monia kertoja ja olen ajatellut tämän olevan yksi mahdollinen tekijä. Olen asunut Etelä-Karjalassa lapsena, yläaste ikäisestä parikymppiseksi Keski-Suomessa, vuoden Etelä-Savossa, muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ja uudestaan Etelä-Karjalassa. Kaiken kaikkiaan olen asunut elämäni aikana Suomessa 17 eri asunnossa. Ulkomailla olen asunut 2-6 kuukauden jaksoja Espanjassa, Sveitsissä, Vietnamissa, Kanariansaarilla, Kreikassa kahdella eri saarella, Dubaissa, Italiassa, Kroatiassa, Thaimaassa ja nyt Ruotsissa. Onkohan ihme, jos ei miestä ole tarttunut matkaan kaikkien näiden muuttojen myötä.

Ulkomailla asuessa muutamassa kohteessa kävi niin, että alkuun sitä on todellinen haku päällä ja ei ketään sopivaa tunnu löytyvän. Sitten loppu ajasta sitä antaa olla, koska muutto alkaa lähestyä ja kas kummaa kiinnostavia miehiä alkaakin löytyä. Tässä suhteessa uskon hitusen siihen sanontaan, että se tulee, kun sitä vähiten odottaa.

Toisinaan jään pohtimaan olenko hylännyt jonkun miehen liian heppoisin perustein. Näistä mainittakoon esimerkiksi ensi treffeiltä hylätyiksi tullut huono hampainen mies ja mies, jolla oli iso karvainen luomi, joiden kanssa ei toisia treffejä tullut. Pidemmän tapailun ja tutustumisen jälkeen, jos itse olen ollut suhteen päättävänä osapuolena, on se johtunut kiinnostuksen puutteesta tai ahdistuksesta. Liian paljon liian pian ahdistus on aika tuttua. Onhan se usein ollut niin, että se toinen osapuoli ei vain ole ollut kiinnostunut tai ajankohta on ollut väärä.

Joskus mietin, että olisiko sittenkin pitänyt johonkin tiettyyn suhteeseen panostaa enemmän. Voi miksi silloin alkoi ahdistaa ja en halunnut jatkaa. Olisiko se voinut lopulta toimia. En usko. Haluan edelleen luottaa niihin omiin fiiliksiin. Se, että olen liikkunut paljon ympäriinsä, on antanut paljon. Jos siitä seurauksena olen sinkkuna, on se sen arvoista.

Huonossa suhteessa ollessa on varmasti mennyt monta hyvää tyyppiä ohi, joiden kanssa olisi voinut jotain kehkeytyä. Sitähän ei koskaan voi tietää. On harmi, että sitä on sinisilmäisenä uskonut kuut ja tähdet taivaalta ja lopulta pettynyt. Jossittelu ei toki auta enää tässä vaiheessa. Aina sitä oppii kuitenkin jotain huonoistakin kokemuksista.

Baarielämä ei enää kiinnosta minua, joka toisinaan mietityttää, että sielläkö ne kaikki mahdolliset kumppanit sitten ovat. Täytyisikö kiinnostua bilettämään. En usko, koska en sellaista elämää kaipaa. Iltaa on kiva käydä toisinaan istumassa ja käydä syömässä, mutta olen jo liian vanha bailaamaan aamuyöhön.

Täytyy vain jaksaa uskoa, että se oikea vielä kohdalle tupsahtaa. Kai sitten silloin kuin sitä vähiten odottaa.

-Henna