Itku pitkästä ilosta
Yläasteella luokallani oli kourallinen tyttöjä, joiden lempihuvia oli muun henkisen ja fyysisen väkivallan ohella toisten puheen, ilmeiden ja eleiden matkiminen. Eräänä päivänä he viettivät opettajaa odotellessa aikaa pilkaten luokkatoveriensa nauruääniä. Vaikka olin yleensä heidän lempparikohteensa, pääsin sillä erää pälkähästä sillä, että tytöt totesivat etteivät voi matkia nauruani, koska en naura ikinä. Toteamuksessa oli totta enemmänkin kuin toinen puoli, sillä vietin koko yläkouluajan nauramatta ja lähes hymyilemättäkin. Osasyynä oli oma epävarmuuteni ja tunneilmaisun pelkoni, osittain kivikasvoisuus johtui siitä, ettei tuolloin oikeastikaan paljoa naurattanut.
Olen ollut aina kohtuullisen lahjakas itkijä, eli niin kova itkupilli että kyyneliä on ollut aika ajoin täysin mahdoton pidätellä. Sen sijaan naurua pystyy pääosin pidättelemään, olen perusluonteeltani melankolinen, ja huumorintajuni on sen verran kieroutunut ettei ääneen nauraminen muutenkaan ole minulle erityisen tyypillistä. Ehkä koska ulkonäkööni ja käyttäytymiseeni on joskus kiinnitetty niin paljon negatiivista huomiota, eikä minua muutenkaan muisteta ihmisten parista iloisesta naurustani, koen vilpittömän nauramisen yhdeksi intiimeimmistä tunteen ilmaisuista. Koen ylitse tulvahtavaa häpeää, kun nauran omalle vitsilleni tai hihitän spontaanisti jollekin tilanteelle, ja muut toteavat ettei siinä ole mitään hauskaa, tai vain vilkaisevat kiusaantuneena tai (tulkintani mukaan) halveksuvasti.
On ollut lohdullista huomata, etten ole ainut herkkis jolla hillitön nauru muuttuu toisinaan itkuksi! Enkä nyt puhu mistään pienistä sievistä naurunkyynelistä, vaan siitä kun oikeasti naurattaa niin hallitsemattomasti, että lopputuloksena on ihan oikea, kehoa vapisuttava itku. Tällaiset hetket ovat todella täynnä tunnetta: Iloa, liikutusta, häpeää, ja jotain selittämätöntä surua. Olen yrittänyt hankkia tällä saralla korjaavia kokemuksia siten, että kun olen huomannut turvallisen oloisessa porukassa olevani itkunaurun partaalla, en olekaan poistunut paikalta vaikka mieleni tekisi, vaan todennut että ”Voi apua, alkaa ihan itkettää”, ja antanut hysteerisen itkun tai koko kasvot kastelevien kyynelten tulla.
Kun huumorintaju kohtaa (tai toisen läppä on niin kamalaa ettei sille voi kuin nauraa), niin yhdessä nauraminen tai itselleen nauraminen toisten kanssa on ihan parasta. Läheisen ystäväni kanssa olemme viettäneet jokusen viini-illan nauraen toistemme ja itsemme miesmaulle, mielenterveydelle, työtoilailuille ja kaikelle arjen tragikoomisille tekosille ja tapahtumille. Huomaan, että on aika haastavaa viettää aikaa sellaisen ihmisen seurassa, jolla ei ole lainkaan kykyä nauraa itselleen. Jos toinen on tosi vakavissaan itsensä kanssa, alkaa itsekin varoa ettei vain sano mitään mikä voisi jotenkin asettaa hänet naurunalaiseksi. Pilkkanaurua tai muuta ilkeämielistä vitsailua ei kenenkään tarvitse sietää, mutta hyväntahtoinen vittuilu on sopivissa määrin aika monen ihmissuhteen liima. Tässä naputellessani mieleeni juolahtaa kyllä eräs tilanne, jossa itselleni nauraminen ei onnistunut ollenkaan. Söin silloisen tapailukumppanini kanssa syömässä jäätelöä, ja tämä päätti kepeän väittelyn lomassa tyrkätä syömäni jätskin suoraan naamaani. Hän nauroi makeasti yllättyneelle ilmeelleni – ja minä aloin itkemään.
Hihittämistä pidetään naiselle sopivana toimintana, ja muistan aina erään kaverini jolla oli tapana aloittaa kikattaminen (erityisesti miesseurassa) jo tervehtimisvaiheessa. Vuorovaikutus porukassa kävi jo hieman haastavaksi, kun tyypin taukoamaton kikatus peitti kaiken puheen alleen. Ymmärrän että hymy ja naurahtelu ovat tapa osoittaa hyväksyntään ja tuoda iloa yhteiseen vuorovaikutukseen, mutta tyhjännaurajat eivät ole oikein minun kuppini teetä. Arvostan lakonista mustaa huumoria, tai vaihtoehtoisesti räkäistä noita-akan naurua silloin kun sattuu jotain sanoinkuvaamattoman noloa tai muuten hulvatonta. Kaikenlainen kohtuuttomuus naurattaa, oli kyse sitten kärjistetyistä mielipiteistä tai semisti sopimattomasta käytöksestä. Jos ihmissuhde on avoin ja turvallinen, niin sekä itku että nauru ja kaikki siltä väliltä on mahdollista ja palkitsevaa jakaa. Välitön nauru ei ole vitsailun taakse Niin kauan kuin motiivi on hyvä, melkein kaikelle voi nauraa, paitsi eläinten kiduttamiselle ja jätskitötterölle naamassa.