Itku pitkästä ilosta


Yläasteella luokallani oli kourallinen tyttöjä, joiden lempihuvia oli muun henkisen ja fyysisen väkivallan ohella toisten puheen, ilmeiden ja eleiden matkiminen. Eräänä päivänä he viettivät opettajaa odotellessa aikaa pilkaten luokkatoveriensa nauruääniä. Vaikka olin yleensä heidän lempparikohteensa, pääsin sillä erää pälkähästä sillä, että tytöt totesivat etteivät voi matkia nauruani, koska en naura ikinä. Toteamuksessa oli totta enemmänkin kuin toinen puoli, sillä vietin koko yläkouluajan nauramatta ja lähes hymyilemättäkin. Osasyynä oli oma epävarmuuteni ja tunneilmaisun pelkoni, osittain kivikasvoisuus johtui siitä, ettei tuolloin oikeastikaan paljoa naurattanut.

Olen ollut aina kohtuullisen lahjakas itkijä, eli niin kova itkupilli että kyyneliä on ollut aika ajoin täysin mahdoton pidätellä. Sen sijaan naurua pystyy pääosin pidättelemään, olen perusluonteeltani melankolinen, ja huumorintajuni on sen verran kieroutunut ettei ääneen nauraminen muutenkaan ole minulle erityisen tyypillistä. Ehkä koska ulkonäkööni ja käyttäytymiseeni on joskus kiinnitetty niin paljon negatiivista huomiota, eikä minua muutenkaan muisteta ihmisten parista iloisesta naurustani, koen vilpittömän nauramisen yhdeksi intiimeimmistä tunteen ilmaisuista. Koen ylitse tulvahtavaa häpeää, kun nauran omalle vitsilleni tai hihitän spontaanisti jollekin tilanteelle, ja muut toteavat ettei siinä ole mitään hauskaa, tai vain vilkaisevat kiusaantuneena tai (tulkintani mukaan) halveksuvasti.

On ollut lohdullista huomata, etten ole ainut herkkis jolla hillitön nauru muuttuu toisinaan itkuksi! Enkä nyt puhu mistään pienistä sievistä naurunkyynelistä, vaan siitä kun oikeasti naurattaa niin hallitsemattomasti, että lopputuloksena on ihan oikea, kehoa vapisuttava itku. Tällaiset hetket ovat todella täynnä tunnetta: Iloa, liikutusta, häpeää, ja jotain selittämätöntä surua. Olen yrittänyt hankkia tällä saralla korjaavia kokemuksia siten, että kun olen huomannut turvallisen oloisessa porukassa olevani itkunaurun partaalla, en olekaan poistunut paikalta vaikka mieleni tekisi, vaan todennut että ”Voi apua, alkaa ihan itkettää”, ja antanut hysteerisen itkun tai koko kasvot kastelevien kyynelten tulla.

Kun huumorintaju kohtaa (tai toisen läppä on niin kamalaa ettei sille voi kuin nauraa), niin yhdessä nauraminen tai itselleen nauraminen toisten kanssa on ihan parasta. Läheisen ystäväni kanssa olemme viettäneet jokusen viini-illan nauraen toistemme ja itsemme miesmaulle, mielenterveydelle, työtoilailuille ja kaikelle arjen tragikoomisille tekosille ja tapahtumille. Huomaan, että on aika haastavaa viettää aikaa sellaisen ihmisen seurassa, jolla ei ole lainkaan kykyä nauraa itselleen. Jos toinen on tosi vakavissaan itsensä kanssa, alkaa itsekin varoa ettei vain sano mitään mikä voisi jotenkin asettaa hänet naurunalaiseksi. Pilkkanaurua tai muuta ilkeämielistä vitsailua ei kenenkään tarvitse sietää, mutta hyväntahtoinen vittuilu on sopivissa määrin aika monen ihmissuhteen liima. Tässä naputellessani mieleeni juolahtaa kyllä eräs tilanne, jossa itselleni nauraminen ei onnistunut ollenkaan. Söin silloisen tapailukumppanini kanssa syömässä jäätelöä, ja tämä päätti kepeän väittelyn lomassa tyrkätä syömäni jätskin suoraan naamaani. Hän nauroi makeasti yllättyneelle ilmeelleni – ja minä aloin itkemään.

Hihittämistä pidetään naiselle sopivana toimintana, ja muistan aina erään kaverini jolla oli tapana aloittaa kikattaminen (erityisesti miesseurassa) jo tervehtimisvaiheessa. Vuorovaikutus porukassa kävi jo hieman haastavaksi, kun tyypin taukoamaton kikatus peitti kaiken puheen alleen. Ymmärrän että hymy ja naurahtelu ovat tapa osoittaa hyväksyntään ja tuoda iloa yhteiseen vuorovaikutukseen, mutta tyhjännaurajat eivät ole oikein minun kuppini teetä. Arvostan lakonista mustaa huumoria, tai vaihtoehtoisesti räkäistä noita-akan naurua silloin kun sattuu jotain sanoinkuvaamattoman noloa tai muuten hulvatonta. Kaikenlainen kohtuuttomuus naurattaa, oli kyse sitten kärjistetyistä mielipiteistä tai semisti sopimattomasta käytöksestä. Jos ihmissuhde on avoin ja turvallinen, niin sekä itku että nauru ja kaikki siltä väliltä on mahdollista ja palkitsevaa jakaa. Välitön nauru ei ole vitsailun taakse Niin kauan kuin motiivi on hyvä, melkein kaikelle voi nauraa, paitsi eläinten kiduttamiselle ja jätskitötterölle naamassa.

suhteet mieli hyva-olo ajattelin-tanaan
Kommentit (8)
  1. Mie itken tosi vähän, useimmiten itken silloin kun olen tosi-tosi-tosi vihainen, jotenkin se kiukku kääntyy itkuksi vaikka miten nieleskelisi. Myös tuo hervottoman nauruhepulin kääntyminen lopulta itkuksi on tuttua, mutta se ei itseä häiritse niin paljon kuin tuo suuttumuksen takia itkunvääntäminen.
    Siinä menee uskottavuus, kun alkaa itkua vääntää tilanteessa missä antaa palautetta vaikkapa jostain tilanteesta tai tapahtumasta, missä on toimittu aivan päin persvakoa ja aiheutettu vahinkoa.

    Ystävättären kaksospojat totesivat joskus, että Vittuilu on välittämistä ja kiroilu kielen rikkautta ja mie olen kyllä tästä ihan samaa mieltä. Ventovieraille en siis vittuile, mutta kirtoilulla terästän puhettani päivittäin. Sitä Perusgenitaalia yritän olla viskomatta pilkun paikalle työelämässä ja muissa virallisissa tilanteissa, mutta onhan niitä vaihtoehtoisia voimasanoja pilvin pimein ja aina voi keksiä uusia.

    Läheisten ja ystävien kesken juttu on sitten sen verran synkää ja rupuleista, että herkempiä heikottaa. Mikään ei ole niin pyhää, etteikö siitä saisi väännettyä jotain synkemmän sorttista vitsiä tai kommenttia 😀

    Etähalaus ei paranna nuoruusvuosien hymyttömyyttä, mutta lähetän sulle sellaisen silti (()).

    1. Halaus on oikein hyvä lääke, kiitos <3

      Kiukkuitku on kyllä myös turhauttava tapa reagoida, tuntuu että kaikki uskottavuuden rippeet ja Oikea Asia valuvat viemäriin – aarrgh! Täytyy yrittää ainakin olla itse totaalilamaantumatta jos pienet itkut tihrustaakin ”tappelun” tuoksinassa.

      Vittuilu on todellakin välittämistä, ja voi että on raskasta vuorovaikuttaa ihmisen kanssa, joka ei sellaista sulata ollenkaan. Tuo synkkä ja rupuinen läpänheitto kuulostaa täydelliseltä, voi että tuleekin hyvä mieli kun voi heittää oikein hirvittävää juttua jonkun tutun kanssa.

      1. no aivan!
        Mulla on yksi työkaveri, jonka kanssa heitämme aika rumaa tekstiä toisillemme ja kun menin nykyiseen duuniini töihin, ”varoitimme” kollegoita, että tunnemme toisemme jo vuosikymmenen takaa ja jos meidän jutut menee liian levottomiksi, sanokaa, niin kaitsemme vähän.
        Kukaan ei mitään sanonut, mutta ystäväni joutui esihenkilön puhutteluun ,kun joku kollegoista oli hänelle valittanut siitä, kuinka rumasti ystäväni minulle puhuu. Selektiivinen kuulo kollegalla varmaan, kun ei minun (puolta roisimpiin)vastauksiini reagoinut..
        Mutta to-del-la-kin jäätää vuorovaikutusta tiimin kanssa kun tuollainen tapaus niskaan tipahtaa. Toki olisimme toivoneet suoraa kontaktia ja asiasta sanomista, mutta nykyään on ikävä fiilis, kun ei voi olla ”oma itsensä”.

  2. Tämä liittyy enemmän huumoriin kuin nauruun, mutta menköön. Olen itse synkän huumorin ystävä siinä määrin, että joskus mietin, onko se normaalia. Siitä ei ole kauankaan, kun kysyin mieheltäni, onkohan tapamme kommunikoida – siis vääntää kieroutunutta huumoria aivan kaikesta – ihan terve ja tavallinen. 😀 Paitsi mieheni, myös ystävieni ynnä muiden samanhenkisten kanssa keskustelemme joskus sellaisella tyylillä, ettei siinä todellakaan olisi mitään julkaisukelpoista!

    En ole hauska ihminen tai vitsin kertoja, enemmänkin synkähkö tyyppi, mutta tietynlainen huumorikulma tulee otettua lähes kaikkiin asioihin. Tiedostan kyllä, että todennäköisesti tämä ominaisuus johtaa silloin tällöin siihen, etten tule ymmärretyksi. Olen esimerkiksi huomannut, etten kovinkaan hyvin saa välitettyä todellista hätää silloinkaan, kun sellaista tunnen. Mutta ketä muuta siitä voi syyttää kuin itseään, jos esittää hyvin vakavatkin asiat viistolla huumorilla höystettyinä? Ei ihme, jos toinen osapuoli ei ymmärrä, että on tosi kyseessä.

    Siitä tulikin mieleeni, että nuo ”hymyttömät vuodet” kuulostavat todella kurjilta. 🙁 Harmillista, että nuoruudessasi on ollut noin ikäviä ja ilottomia aikoja. Mutta toivotaan paljon kaikenlaisia korjaavia kokemuksia ja iloista, estotonta itkunaurua tästä eteenpäin!

    1. Kiitos! <3

      Haha, minä uskon että parisuhteenne on mitä terveimmällä, tai siis hyvällä tavalla sairaimmalla pohjalla, hehe. Onni on läheinen jonka kanssa voi jakaa synkät ja sopimattomat vitsinsä!
      Tavoitan kyllä tuon ,että viisto ja/tai vähän sarkastinen huumori voi olla toisille hieman hankalasti ymmärrettävää, ja siispä vinosti vitsailevana saattaa saada hämmentyneitä katseita osakseen. No, siitäpä voikin sitten repiä lisää aopimatonta huumoria 😀

      1. Näitä tosiaan joskus käy, että oma huumori silmin nähden kimpoaa kohteestaan eikä uppoa. Tulee mieleen eräskin kerta, kun menin hakemaan autoani huollosta. Tiskillä esitin asiani oikein kunnon ”vitsillä sisään” -hengessä – ja sitten katselin, kun nuorimies tiskin takana vilkuili hätääntyneesti ympärilleen. Päättelin, että nyt en tosiaan ollut lainkaan niin hauska ihminen kuin kuvittelin olevani ja että on parempi vain kuivan täsmällisesti luetella auton rekisterinumero, ennen kuin toisen katse alkaa etsiytyä vartijankutsunappiin. 😀

        1. :”D
          Olisipa tästä videomateriaalia… Tai ehkä onkin, valvontakameran kuvassa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *