Kukkahattutädin kootut kärsimykset

Puiston penkillä istuvalla tytöllä on päihtynyt kumppani ja käsivarsissaan sormenjälkiä muistuttavat mustelmat. Rautatieasemalla joku kiskoo koiraa perässään pelkässä köydenpätkässä. Joku nukkuu assan penkin alla iltaisin.  Taloustoimiston työntekijä näyttää masentuneelta. Feissari kehottaa lahjoittamaan rahaa ukrainan lapsille, ahdistaa, mietin luottokorttivelkaa ja WWF:n jäsenyyttä.

Voisipa puuttua kaikkeen, joka ikiseen kismittävään pikkuseikkaan ja huolestuttavaan tapahtumaan. Olisipa pokkaa tarttua loukkaaviin sanoihin ja tehdä väliintulo aina kun jotakuta kohdellaan väärin. Voi kunpa olisin Yön ritari, tuima täti joka liihottaisi esiin pimeydestä puolustamaan heikompia ja suuri kukkahatun varjo lankeaisi öiselle taivaalle!

Aina en voi olla ja useinkaan en osaa, uskalla tai jaksa olla avuksi tai tehdä mitään epäkohdille. Joskus keskitän energiani turhaan ikävällä informaatiolla mässäilyyn: Mietin mitenkähän exällä menee, googlailen tuntikausia millä koulutuksella pääsisi ihmiskaupan vastaiseen työhön ja luovun sitten ideasta, kuuntelen kauhutarinoita Thor-verkosta tai ränttään  eläinten kaltoinkohtelusta puhelin ja aivot sauhuten. Jotkut tuntemani ihmiset yrittävät herättää minun herkästi provosoituvan puoleni itseään viihdyttäkseen. Erityisesti miespuoliset kollegat ovat männävuosina kunnostautuneet lähettelemällä minulle linkkejä milloin transfobiasta tai koiransyöntifestivaaleista, milloin prostituutiosta tai vaikkapa incel-kulttuurista.

Teen minä joskus jotain palkitseviakin tekoja, en yhtä näyttävästi saati hienoissa silmämeikeissä kuin Batman, mutta jotain sellaista pientä. Tuli tosi hyvä mieli, kun onnistuin eilen kävelyllä pysäyttämään auton ennen kuin se lähti liikennevaloista, jotta hitaasti lyllertävä siili (harvinainen näky tätä nykyä!) pääsi tien yli. Menin maalle äitini avuksi, vaikka väsytti ja vitutti. Puutuin tiukasti perheessä illmenneeseen lähisuhdeväkivaltaan. Soitin pelastuslaitokselle, kun hirvi heilui paniikissa kaupungin kaduilla. Sanoin kivasti tilanteessa, jossa olisin voinut sanoa tosi pahasti. Vein kukkia. Keräsin toistenkin roskat. Kuuntelin tunnin tuttavan humalaista avautumista vaikka oli aurinkoinen vapaapäivän aamu.

Olen aika hankala, laiska ja vittumainenkin tyyppi, mutta en minä kellekään mitään pahaa toivo. Kyttään kyllä kukkahattu heiluen uteliaana ja valmiina puuttumaan sanansäilällä tai heikoilla lihaksillani tilanteisiin – joskus kai ”uhrini” melkein hengiltä hoivaten. Ihmettelen ihmiskohtaloita, kyselen kuulumisia ja pidän motivaatiopuheita. Toisaalta aika usein pistän puhelimen äänettömälle ja käperryn torkkupeiton alle tunteita turruttamaan, se on niitä harvoja tapoja olla murehtimatta maailmaa. No okei, saman ei-olemisen euforisen keveyden voi saavuttaa hetkellisesti myös maalatessa tai hyvällä keikalla tanssiessa. Tänään sain kuulla, että myös toisteinen tekeminen kuten halonhakkuu palvelee samaa tarkoitusta. No, ainakin jos lyö kirveellä polveen niin kipu siirtyy sydänalasta muualle.