”Haluatko heilasi luomuna vai laitettuna?” – Sisäistettyä naisvihaa somessa


Sisäistetty naisviha ei ollut vielä kovin isosti pöydällä silloin kun allekirjoittanut kulutti yliopiston penkkiä naistutkimuksen luennoilla. Sittemmin oppiaine on muuttunut smoothisti sukupuolentutkimukseksi, ja olen itse saanut uutta ymmärrystä ja inspiraatiota nykynuorisolta, joka on ottanut tarkempaan tarkasteluun tavat, joilla naiseudesta ja tyttöydestä puhutaan.
Miksi ihmeessä naiset vihaavat toisia naisia?

”Pick me girl” tarkoittaa naista tai tyttöä, joka hakee miehistä hyväksyntää vihjaamalla suoraan tai epäsuorasti, ettei ole muiden naisten kaltainen. Termi upposi omaan tajuntaani oikeastaan vasta kun huomasin vetäväni jokusen kilon herneitä nokkaan bongatessani eräästä Facebook-ryhmässä keski-iän ylittäneen naisen aloittaman kyselyn siitä ”Arvostavatko miehet naista etsiessä tekokynsiä ja lisätäytteitä takapuolessa tai rintamuksessa?”. Profiilikuvan perusteella henkilöllä itsellään ei mainittuja asioita ollut, joten oletan että johdattelevan kysymyksen päämäärä oli saada buustausta omalle luonnolliselle lookilleen, ja sydämiä satelikin tädin toimesta (tietenkin) niille vastaajille, jotka ilmoittivat tomerasti, että kyllä luomu on paras.

Olen  sortunut arvostelemaan mielessäni tai kaverin kanssa toisten naisten valintoja, mutta mielestäni oman itsetunnon perustaminen nettipalstan miekkosten mielipiteille ja vieläpä tekemällä vertailevaa tutkimusta suhteessa toisiin naisiin on aika onnetonta. Jos joku todella haluaa mielipiteen siitä, miltä oma naturelli tai täytetty naama äijien mielestä näyttää, niin miksi sitä ei voi tehdä lyttäämättä muita muijia? Kysymyksen asettelu on se mielestäni main point; Jos haluan jonkun nettiryhmän ukkojen mielipiteen omasta kropastani, on minulla oltava pokkaa kysyä että ”Pidättekö te miehet tällaisista pienistä tisseistä?” enkä verhoilla kysymystä käänteiseen, muita naisia lyttäävään muotoon että ”Mitäs miehet olette mieltä höllyvistä karmean valtavista lolloista, arvostatteko?”.

On miehilläkin ulkonäköpainetta jos jonkinlaista, joku mieheksi identifioituva osanee paremmin kertoa, esiintyykö miesten keskuudessa tällaista vertailua ja arvottamista? Tiedustelevatko isomahaiset ukkelit somessa, että ”Mites mirkut, ette kai vaan tykkää sellaisista ällöistä sixpackeista?”.  Ihmetyttää kyllä, miksi tavallisen näköiset tai kuvien perusteella jopa hieman vähemmissä määrin omasta siisteydestään huolehtivat heebot viitsivät edes kommentoida naisten ulkomuotoa koskeviin kyselyihin. Pienesti pistää ketuttamaan, kun rasvalettinen hampaaton äijä kirjoittelee että ”Juu kyllä en arvosta mittään ankkahuulia, hyi vttu!”, tai vastaavasti joku profiilikuvassaan pienten tyttölastensa kanssa kaulaileva isukki kokee aiheelliseksi ilmaista että ”Kyllä muhkeat kannut on tärkeimmät naisessa, en lähe kyseleen onko aidot vaiko eikö.”Yritän pitää mielessä, että kenenkään toisen näyttävä ulkomuoto ei ole minulta pois. On todella tärkeää todeta, että esimerkiksi asiantuntijaroolissa oleva nainen voi olla aivan yhtä pätevä tekotukalla tai ilman. On koomista ajatella, että nainen voisi maagisesti olla tai hänen pitäisi ainakin saada itsensä pikku puunauksella tietyn näköiseksi miesten tai toisten tätsyjen silmää varten: Luonnonkaunis äitihahmo mutta kuitenkin kuuma puuma. Onneksi mediassa voi jo bongata yhtä lailla meikittömiä TV-juontajia huppari päällä kuin tekotukassa ja -kynsissä viihtyviä minihameisia asiantuntijoita. Lihavalla, laihalla, laitetulla ja luomulla leidillä on kaikilla ihan yhtä lailla oikeus olla näkyvä tai halutessaan olla rauhassa.Karma tuskin rankaisee kamalan armottomasti jos letkauttelee kaverinsa kanssa epäkorrekteja heittoja katsoessaan Kardashianien övereitä lookeja, mutta oman kodin TV-nurkkauksen ulkopuolella olisi suotavaa nielaista arviot toisten asujen liiallisesta paljastavuudesta tai kauneusleikkauksien epäonnistumisesta.

Koko ulkonäkökeskustelu – ainakin somessa – on aika vitsikästä. Illuusio luonnollisuudesta välähtelee kaikkien sukupuolten puheissa, mutta harva panee puolisolta pahakseen pientä parantelua, kunhan se ei erotu liikaa eikä siitä paljoa puhuta. Googlaapa huviksesi ”Natural woman”, niin tuloksena tulee yhtä lailla pulleaa meikitöntä pellavapäätä kuin viimeisen päälle meikissä ja tikissä olevaa Playboy-malliakin. Enimmäkseen kuvahaussa esiintyy kuitenkin kaksikymppisiä huippumalleja. Tuhahdan aina kun joku peräänkuuluttaa  kumppaniltaan luonnollisuutta, ja tiedän tämän puoliskon heräävän aamukuudelta kähertämään tukkaa, tekemään kevyen meikin ja sheivaamaan säärensä että heila saa makkaran mieleisekseen. Luonnollisuus on toki jokaisen omassa silmässä, mutta kenenkään toisen fantasioihin sen ei tarvinne perustua.

Jos vaatii kumppaniltaan vimpan päälle viimeisteltyä lookia,vähintä mitä voi tehdä on tarjoilla sitten samaa sorttia itsekin. En saatana pistä papiljotteja yöksi vain herätäkseni hemaisevana jonkun tuhnuisen korston vierestä – tosin enpä kyllä jaksaisi varmaan vaikka vieressä kuorsaisi itse Brad Pitt paplarit omilla kutreillaan. Jos tykkää yli kaiken isoista implanteista, meikittömyydestä, pitkästä tukasta tai isosta pepusta, kannattaa varmaan etsiä mieltymyksiä vastaavaa seuraa eikä vaatia täysin vastakkaista tyyliä edustavaa tyyppiä muokkamaan itsestään mussukalleen mieleistä.Please, älä kommentoi työpaikan muikkelia sanoen että ”Näytätpä väsyneeltä” kun tämä on poikkeuksellisesti saapunut töihin ilman meikkiä, saati tuomitse tyhmäksi tyttöä, joka tulee työharjoitteluun metrin tekoripsissä. En koe korrektiksi hillua asiakaspalveluhommissa puolialasti tai aivan häröissä avaruusmeikeissä, mutta palautan päivittäin mieleeni sen faktan, että platinablondi megamimmi on hommissaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan yhtä hyvä kuin muutkin tai saattaapa olla parempikin. Sama pätee toki toisinkin päin, vaatimaton tyyli tai vaikkapa ylipaino ei tee kenestäkään epäpätevää, tyhmää tai epäkelpoa työhön tai ihmissuhteisiin. En ole täysin tietoinen, millaisia kommentteja miehet kaipaavat, saavat tai ovat saamatta ulkomuodostaan, mutta ainakin dadbodysta satelee somessa huomattavasti sallivampaa palautetta kuin naisen isosta mahasta. Läski on leideille sallittua vain erittäin rajatuilla alueilla.

Kuka tykkää mistäkin, toisissa ja itsessään, ja tärkeintä on, että viihtyy itse kehossaan niin hyvin kuin mahdollista. Jokaisella on oikeus olla luomu ilman kehotuksia tehdä itselleen jotain, tai tuunattu kuulematta kommentteja ankkahuulista. Jos jotakuta ei näkymä miellytä, voi olla hiljaa. Ollaan sisäistetyn naisvihan ytimessä, kun naisoletettu kerää buustausta omalle ulkonäölleen toivoen haukkuja toisenlaiselta näyttäville naisille. Sopisi toivoa, että ikä tekisi viisaammaksi näissä asioissa, mutta näin ei näemmä aina ole. Toivottavasti kovin moni sukupuolesta riippumatta ei arvota omaa tai toisten olemusta ja olemista suuntaan tai toiseen netti- tai yhtään minkään kommenttien perusteella. Jokaisella on omat kauneuskäsityksensä, kaikkia ei laittautuminen kiinnosta pätkääkään, kaikki meistä kurtistuvat ja kunnioituksen kanssa ei kehon koolla tai naaman asennolla pitäisi olla mitään merkitystä.

Kuvat: Unsplash

Kauneus Parisuhde

Fyysinen ja emotionaalinen etäisyys ja läheisyys

Läheisyys ja etäisyys. Niiden välillä vuorotellaan jos jonkinlaisissa vuorovaikutustilanteissa ja ihmissuhteissa. Joskus toiveet eivät kohtaa; toinen tahtoisi olla kylki kyljessä, toinen ottaa omaa tilaa useammankin turvavälin mitalta. Kuinka avoin täytyy olla ja kenelle, mitä saa tai täytyy pitää itsellään? Onko salailu sallittua, missä menee oman reviirin ja kaksoiselämän raja?

Tuore seurustelusuhde. Tyypit treffaavat joka viikonloppu ja viikolla toisen tekisi mieli viestitellä. Yht´äkkiä puolisko määritteleekin, että älä häiritse arkisin, silloin minä vietän omaa aikaa. On turha odottaa vastausta viesteihin tai kuulumispuhelua, kotipihaan ei todellakaan saa mennä pyörimään. Juttuseuran puutteessa odotteleva osapuoli voisi vaikka kilauttaa kaverille, mutta onko oikein, että syvimmät tuntonsa vuodattaa jollekin muulle kuin omalle kumppanille? Ystävänä esitän epäilyni. Mistä johtuu, että lauantaisin lempi leiskuu, mutta viikolla eivät viestit viuhu, mitä tyyppi touhuaa kaikki illat?

”Sä olet niin sulkeutunut”, toteaa kollega, joka on vuodattanut vartissa viime vuosien seksiseuralaisensa, peräpukamansa ja historiansa herpeksen kanssa. Mietin mitä sanoa – panemisesta puhuminen tuntuu typerältä eikä diagnoosien kertaaminen puolituntemattomalle innosta. Yritän jutella niitä näitä säästä ja muusta, vaikka zombie-apokalypsista, mutta typpi toivoo verta kentälle. Juoruja, paljastuksia, jotain likaisempaa! Jotenkin tilanne kääntyy siihen suuntaan, että minä häpeän sisäänpäin kääntynyttä luonnettani ja laimeaa elämääni, ikään kuin parempi tai jopa ainut oikea tapa olisi avautua kaikista asioistaan kaikille taukotilan tyypeille.

Kaverin puoliso laittaa kymmenettä kertaa viestiä puolen tunnin aikana. Pyydän kamua laittamaan puhelimen puoleksi tunniksi pois ja juttelemaan hetkisen. Ei, viestien kilahtelu jatkuu, puhelinta ei saa laittaa laukkuun, saati äänettömälle tai puolisko näkee punaista. ”Mitä otit kahvin kanssa? Kauanko teillä menee?”, tenttaa kotona kalsareissa odotteleva tyyppi. Kun yllytän kaveria kertomaan työpäivästään, hän ei ehdi vastata puolisonsa tuoreimpaan viestiin. Kuluu kymmenen minuuttia, kun kumppani soittaa. Hän syytää solvauksia, antaa tulla asiaa parisuhteen pelisäännöistä ja uhriutuu kun hänen viesteihinsä ei reagoida reaaliajassa. Illan päätteeksi tuntuu kuin emme olisi kahdestaan olleetkaan, tarkkaileva puoliso kun on välissämme puhelimen muodossa.

Kaveri muuttaa kilometrikaupalla lähemmäksi. Ennen yökyläiltiin, vietettiin leffailtoja ja huristeltiin kerran kuussa bussilla puolin ja toisin puimaan tuoreimmat tapahtumat. Kun ollaankin melkein naapureita, kyläily tuntuu nololta. Mitä sitä nyt yöksi ainakaan jäämään, kun voi pyöräillä kotiin. En viitsi soitella, toisella on varmaan paljon muuta puuhaa. Toverin talon ohi lenkkeillessä on syytä katsoa toiseen suuntaan, ettei se kuvittele, että kyttään niiden perheen tekemisiä. Jätän joulupaketin ovelle, en kehtaa koputtaa ja tunkeutua tupaan muka häiritsemään.

Tuttava laittaa kepeästi viestiä, soittelee joskus ja kertoo missä ja miten menee. On vaikea hahmottaa sopivaa vuorovaikutuksen määrää. Milloin lopettaa näpyttely, vieläkö yksi emoji vai oliko tämä tässä? On tylsää, tekisi mieli höpötellä. Kutsuukohan toinen kylään tosissaan vai vihjaileeko vain vitsillä. ”Voitais vaikka laittaa ruokaa joskus?”, ehdotan epäröiden. ”Tunnin päästä käy”, toteaa toinen, mutta kalenterini on täynnä ja torppaan tarjouksen. Viestit loppuvat kuin seinään, kalenteria ei kaiveta esiin. Aikataulutus on pakollinen paha tässä työssä ja elämässä, tiedän että se voi olla vittumaista mutta ei nyt kai sentään mahdotonta? Toimitaanko ihmissuhteissa nyt tai ei koskaan-periaatteella: Olisin halunnut seuraasi nyt, ensi viikolla en? Palaan päivän päästä asiaan, kysyn kuulumisia, vastauksena on vuorokausien radiohiljaisuus. Yritän olla miettimättä mikä mättää, viikonloppuna vaellan kauppaan hakemaan ainekset yhden naisen ateriaa varten.

”Tule vähän lähemmäs, istu viereen, tule syliin, tuu kainaloon, kosketa tästä, älä mene”.Älä roiku, ota oma peitto, mene kauemmas, kun käsi puutuu, ei saa kutittaa, älä hiplaa.” Jokaisella on oikeus omaan tilaan ja omaan kehoon, keskimäärin ihmisen henkilökohtainen reviiri on noin 45 cm kehon ympärillä. Kaikenlainen kouriminen, koskettelu tai ahdistava tuijottelu on epäkorrektia. Vaikka perusperiaatteita tolkutetaan joka tuutista, silti tuntuu, että läheisyyden kaipuu tai kauhu on todella vaikea tunnistaa, tunnustaa, saati sanoittaa toisille.

Onko sinulle tuttua, että kollega tai kaupan myyjä nojautuu aivan liian lähelle, niin että haistat hänen parfyyminsa tai jopa mitä hän syönyt lounaaksi? Onko lääkäri tehnyt sinulle tutkimuksen kertomatta kunnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kysymättä saako hän koskea? Onko sinua halattu väkisin, pakotettu lapsena pussaamaan tätiä poskelle tai jätetty tyystin vailla kosketusta lähisuhteessa? Suurimmalla osalla on kaipuu jonkinlaiseen kosketukseen, mutta väkisin koskeminen voi myös rikkoa pitkäksi aikaa halun olla lähellä. Fyysisen läheisyyden ja etäisyyden säätely on tunteiden osoittamisen tai joskus jopa vallankäytön väline: Kuinka kipeästi sattuukaan, kun läheinen kääntää selkänsä ja vetäytyy kauemmaksi, kun itse kaipaisi lohduttavaa syliä.

Millainen on sinun henkinen ja fyysinen tilan tarpeesi? Viihdytkö yksin vai kaipaatko kaveria viereen aina kun mahdollista? Otatko helposti etäisyyttä, pelkäätkö sitoutumista? Miten pidät yhteyttä tuttaviin – paljon ja päivittäin, vähän viikoittain, et juuri koskaan vai silloin kun muistat ja sinua itseäsi huvittaa? Onko sinulla paljon läheisiä, jotka saavat tulla pääsi sisälle vai avaudutko ajatuksistasi vain harvoille? Entä ihokontakti: halailetko harva se päivä, kaipaatko kosketusta, tungetko tuntemattomienkin henkilökohtaiseen tilaan vai pidätkö tiukat turvavälit?

Suhteet Ystävät ja perhe