Itseäni parhaiten kuvaavat asiat

Nappasin supersöpöstä Hey Girl – blogista Itseäni parhaiten kuvaavat asiat – haasteen omaan käyttööni. Kukapa kapisen katin hännän nostaisi ellei katti itse!
Ehkäpä tämä kysely toisi blogiin muutakin sisältöä kuin aggressioiden purkamista, vaikka voipi olla että nillittämiseksi se tämäkin homma menee.
No, ainakaan en kuormita kitinälläni läheisiä tai puolison kaverin kummin kaiman siskoa kuten Raimo (nimi muutettu) tekee.

Nyt lähtee!

1.Mikä adjektiivi kuvaa sinua parhaiten?
Herkkä. Vähän ällöä, mutta totta. Herkkä tarkoittaa kohdallani just sitä mitä siitä ensimmäisenä tulee mieleen – itkupilli, empaatikko – mutta myös jonkinlaista herkkyyttä havaita toisten ihmisten tunnetiloja sekä erilaisia sanattomiakin viestejä. Herkkyydessäni on myös sellainen räjähtävä badass-puoli, joka saa minut äkästymään ja onneksi välillä myös toimimaan tärkeäksi kokemieni asioiden puolesta.

2. Mikä taito sinulla on, jonka haluaisit muidenkin oppivan?
Sanoisin että kuuntelemisen taito ja kiinnostus toisia kohtaan. Vaikka välillä hermostunkin olemaan kaikkien kiintiöterapeutti, kuunteleva rooli tulee aika luonnostaan. Kyselen kuulumisia ja tarkentavia kysymyksiä, haluan tutustua toisiin ja heidän tunne-elämäänsä, olen empaattinen ja pyrin olemaan helposti lähestyttävä. Utelen ja kyselen varmasti ihan kyllästymiseen asti sellaisiltakin tyypeiltä, jotka eivät kuunteluani kaipaa.

3. Jos saisit valita yhden supervoiman, mikä se olisi ja mihin sitä käyttäisit?
Pakko kompata alkuperäistä vastaajaa: pelastaisin kaikki maailman eläimet kärsimykseltä.
Jos jollain supervoimalla voisin säästää viattomat elukat kaikelta siltä pahalta ja paskalta mitä me ihmiset niille tuotamme, olisi omatuntoni paljon puhtaampi ja sydämeni kevyempi. Suren lähes päivittäin kaikkea sitä kurjaa mitä eläimille tapahtuu, enkä tietenkäänvähiten sitä miten kokonaisia eläinlajeja katoaa kaiken aikaa! Myös eläintuotanto, saati turkistarhaus ovat hirvittävää helvettiä, ja vaikka rescue-elukoita hyysään itsekin, olisin valmis vaikkapa lemmikkieläimien totaalikieltämiseen.

4. Mikä on paras neuvo, jonka olet koskaan saanut?
En tiedä ovatko mitkään neuvot auttaneet tai ainakaan jääneet mieleen meikämammalle, mutta luulen että olen omaksunut jotain fiksuja ajatuksia iloon ja vapauteen liittyen männävuosien terapeutiltani, sekä saanut oivia muistutuksia (tunne-elämän)ylivastuullisuudestani ääreisfiksulta työnohjaajaltani.
Nuorempana suojelin itseäni (miltä? joltain?) turhilla valkoisilla valheilla, joten kaikki rehellisyyteen kannustavat neuvot ovat kyllä olleet suureksi hyödyksi aikuiseksi kasvaessa.

5. Mikä lapsuuden muisto saa sinut aina hymyilemään?
Monet mukavat muistot liittyvät mummolaan. Edesmennyt mummoni oli melkoinen tapaus ja tehopakkaus, ja lapsena tuli istuttua lukemattomia kertoja hänen pyöränsä tarakalla tai potkukelkkansa kyydissä. Matka vei milloin katsomaan lampaita, hoivaamaan naapurin koiraraasua, moikkaamaan kylän naisia ja miehiä tai kauppa-autolle ostamaan jäätelöä. Ilman mummoa olisin jäänyt paitsi monista huimista seikkailuista, hauskoista kohtaamisista sekä tietenkin parhaista juoruista!

6. Jos saisit kuvata elämääsi yhdellä värillä, mikä se olisi?
Ilmeisesti ääripäät viehättävät, koska päivästä riippuen vastaisin joko vaaleanpunainen (vallankumous) tai musta.
Hattaraisen ja synkän välillä laahaavaa mielentilani on heijastunut myös sisustusratkaisuihini; parikymppisenä asuin mustavalkoisessa sotkuläävässä bändijulisteiden ja Lontookuvien keskellä, kolmekymppisenä siirryin silkkaan pastelliunelmaan ja nyt kai kotini on jotain siltä väliltä.

7. Mikä motto tai lause ohjaa elämääsi eniten?
En tiedä mikä olisi kaikenkattava ohjenuora, mutta asioiden asettamisessa perspektiiviin auttaa vähän ajatelma ”Life is a tragedy when seen in close-up, but a comedy in long-shot”.

8. Mitkä kolme asiaa tekevät sinut juuri sinuksi?
(Erityis)Herkkyys, empaattisuus, uskomattomat unenlahjat.

9. Jos voisit antaa itsellesi yhden lahjan, mikä se olisi?
Tarkoitetaankohan tällä materiaalisia iloja? En oikeastaan kaipaa tavaraa, mutten edes yritä väittää etteikö kasa riihikuivaa käteistä tai edes jotain kryptovaluuttaa kelpaisi.  Lahjamasseilla reissaisin, panostaisin laadukkaampaan asumiseen ja rahasumman suuruudesta riippuen pyrkisin tekemään jotain hyvää toisillekin.

10. Mikä olisi elämäsi soundtrackin ensimmäinen kappale?
Varmaan Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas! Sellaisella pieteetillä tuli sitä veisattua lapsuuden automatkoilla.
On varmaan hyvin riipivää kun leikki-ikäinen tulkitsee tunteella (uudelleen ja uudelleen) että ”Anna edes vähän rakkautta tähän yksinäiseen sydämeeeeeeen”.

Kiva olis lukea muidenkin mietteitä, mitenkäs Suttastiina ja Rouva R, löytyykö inspiraatiota vastata kymmeneen kyssäriin?

Hyvinvointi Oma elämä Höpsöä

Mä en paljonkaan siitä talvesta muista, kaikki häipyy, vain nyt on ikuista

Minun on tunnustettava jotakin: Minusta on tullut talvi-ihminen. Kyllä vain, minut saa kieritellä tervassa ja höyhenissä – tai ehkä paremminkin hyisessä lumihangessa ja kuusenhavuissa.
Olin talvea kammoksuva teini (osuutta asiaan saattoi olla sillä, että koulumatkaa täytyi taittaa ohuissa sukkahousuissa ja ilman pipoa) ja aikalailla pakkaspäivät sisätiloissa viettävä nuori aikuinen. Vähän jo varttuneempaan ikään ehdittyäni olen kuitenkin löytänyt itseni yhä useammin ihailemasta lumista maisemaa ; ensin varovasti bussin ikkunan läpi tai parvekkeelta tirkistellen, sitten jo rohkeammin vaeltaen ensin lumituiskussa ruokakauppaan ja lopulta rämpien pystymetsässä kengät täynnä lunta ja kasvot pakkasen puremina. Edes kylmäurtikaria ei estä tätä tätiä!

Liekö pakkasenkestävyyteen vaikuttaneet perimenopaussin hikipuuskat tai kroonisen raudanpuutteen tuottamat kylmät väreet, mutta kävelylenkki miinusasteilla ei tunnu enää läheskään niin kohtuuttomalta kuin kymmenen vuotta sitten. Talvikamppeitakin on hiipinyt vaatekaappiin. Toppatakki, rukkaset ja pari paksua pipoa sekä tietenkin superseksikäs heijastinliivi odottelevat reipasta ulkoilmamuikkelia.

Tämä(kin) talvi on ollut varsin vaihteleva, ja ilmastonmuutoksen vuoksi se saattaa tulevaisuudessa olla yhä harmaampi. Siksikin olen vaalinut jokaista hetkeä, kun puissa on ollut lumipeite tai jopa niitä kun lunta on tuiskuttanut siihen malliin, että talvi on yllättänyt Veeärrän ja nostanut yksityisautoilijoiden veekäyrää. Olen hymyillyt lumihangessa tarpoville meritähtitaaperoille ja toppatakkiin puetuille puudeleille, vaeltanut halki tuulen ja tuiskun kaverin luokse kahville ja tuulettanut hieman homeista toimistohuonetta niin että pölypallot ovat leijailleet pakkasilmaan.

Hiihtäjää minusta ei sentään saa, enkä ole kiskonut koipiini luistimiakaan. Talviurheilijaa minusta siis tuskin tulee, vaikka koskaan kai ei saisi sanoa ei koskaan. En ole ikinä lasketellut eikä rinteen auraaminen naama edellä erityisemmin houkuttele. Jätän suosiolla sivakoinnin sporttisemmille yksilöille (suvussamme ilmenee ylitseni hypännyttä hiihtogeeniä), mutta  sen sijaan vääntäydyn välillä sohvalta kävelylle kalseaan keliin, enkä anna pikku pyryn estää. Hangella saattaa parhaassa tapauksessa bongata eläimiä, tai ainakin niiden jälkiä. Lintujen nahistelut ja myyriä tonkiva kettu ovat ehdottomasti terveellisempää aivojen nollausta kuin doomscrollaus tai omien saati muiden murheiden miettiminen.

Ihmiset ovat aika ällöttäviä vähissä pukeissa kaikkine karvoineen, joten toppatakeissa pingviinien lailla vaappuvia tyyppejä on helpompi sympata. Kadulla pyörii latteäityliinejä muotipipoissaan, pullonkerääjiä reikäisissä toppahousuissaan ja bisnestyyppejä liian lyhyissä ja tiukoissa pöksyissä tai hameissa – kaikki tasapuolisesti talven armoilla. Ulkotöissä raatavilla on räkä poskella ja heidän mukanaan lounaspaikkaan tulvahtaa pakkasilmaa sekä hienoinen röökin haju. Ne onnelliset koirat jotka pääsevät kunnon nuuskutuslenkeille, hilluvat hurjapäänä lumessa ja merkkailevat terveisiä kanssaotuksille. Lumi peittää alleen ihmisten, kaupungin ja talojen huonoja puolia, omakotitaloalueen ränsistyneimmätkin läävät näyttävät suht suloisilta kun pakkaskukkien koristamista ikkunoista tuikkii hento valo, ja mutainen pihamaa on peittynyt lumeen.

Kuten joistain  kaikista aiemmista postauksistani voinee huomata, eniten vituttaa kaikki. Olen huomannut, että oikein pirtsakka talvikeli auttaa hetkellisesti siihenkin. Tässä männäviikolla on suututtanut niin paljon että on vallan oksettanut, itkettänyt ja pyörryttänyt! Ihmiset osaavat olla melkoisia kyrpänaamoja. Koska en tohdi tappoon ryhtyä, olen käynyt puhisemassa palavinta raivoani rannalla, metsässä ja lumisilla kaduilla. On tosi terapeuttista katsella miten pienet jäälautat kelluvat rantavedessä, ulapalta nousee höyryä ja aurinko tipahtaa äkkiä horisontin taa. Puhelin on ainakin puoli tuntia taskussa eikä kourassa ja vaikka paleltaa vähän, sydämessä tuntuu lämpimämmältä.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Liikunta