Käsitys varallisuudesta ja koetusta köyhyydestä on suhteellista.
Kokeeko kukaan omistavansa riittävästi rahaa?
Ahaneus ja katteus on kaiken pahan juuri
Köyhille ja kipeille sopivaa viihdettä on naureskella kauniille ja rikkaille, sen todistavat lukuisat draamakomediat ja realitysarjat, joita itsekin tulee vilkuiltua. Miljonäärien elämä näyttäytyy niissä kovin kummallisena, jopa irvokkaana – ehkä tällainen kuvaus auttaa asennoitumaan siihen, ettei itsellä ole ylenmäärin omaisuutta. Toki kuvauksessa saattaa olla totta toinen puoli; kun riihikuivaa riittää vaikka peräosaston pyyhkimiseen seteleillä, saattaa todellisuudentaju hieman hämärtyä ja megalomania iskeä. Raha on kuitenkin tabu, ja rikkauksien kadehtiminen noloa. Silti tunnistan ainakin itsessäni tyypillisen suomalaisen unelman lottovoitosta sekä pienen kirpaisun, jos kaveri tahkoaa tehokkaasti paalua sijoituksillaan ja vuokraamillaan asunnoilla samalla kun itse lasken, pääsenkö perjantaina bussiin vai vietänkö viikonlopun kotosalla kykkiessä. Oi miksi nukuin matikan ja yhteiskuntaopin tunneilla ja heräsin vain kun käsiteltiin filoaofiaa tai taiteita?
Se on niin itara, että tulitikutki halakasee
Mainitsin aiemmassa postauksessa hermostuvani, jos todellisuudessa varsin varakas henkilö väittää olevansa köyhä. Kiehun sisäisesti, kun sadan tonnin säästöjen päällä istuva uusrikas urputtaa, ettei hänellä ”ole varaa mihinkään”. Ihan tiedoksi, köyhä tarkoittaa sitä, että ihmisellä ei ole materiaalisia, kulttuurisia ja sosiaalisia mahdollisuuksia osallistua siihen elämäntapaan, jota omassa kotimaassa pidetään hyväksyttävänä, ei sitä, ettei ole vara käydä ihan joka viikko kosmetologilla tai kampaajalla. Ohuesti ottaa aivoon,jos hyvin toimeentuleva tyyppi valittaa varattomuuttaan samalla kun meidänkin maassamme on perheitä, jotka elävät kädestä suuhun, hakevat pennosensa sossun luukulta ja miettivät mitä söisivät loppuviikosta. Toki tiedostan , että isommat tulot tarkoittavat myös isompia kuluja sekä suurempaa vastuuta raha-asioista, eikä tarvitse olla mikään keppikerjäläineen kantaakseen huolta taloudestaan. Soisin kuitenkin köyhä-termin käyttön pientä malttia, todellinen köyhyys kun eristää ja syrjäyttää muista ihmisistä, vieden pahimmillaan mahdollisuuden elää täysipainoista elämää terveenä ja itseään toteuttaen.
Raha tulee rahan luo
Varattomuus ei todellakaan ole aina tulos tyhmyydestä, saati laiskuudesta, ja toisaalta moni varakas on tehnyt hitokseen hommia itse ansaitun omaisuutensa eteen. Tiedostan ja tunnistan, että paitsi omassa kunnianhimottomuudessani, myös taustassani on syitä sille, etten ole varsinaisesti päässyt rikastumaan. En ole koskaan keikkunut palkkalistojen kärki- tai edes keskikastissa vaikka korkeakoulutus taustalla onkin.Olen alemman keskiluokan edustaja, vuokralla asuva alati velkainen penninvenyttäjä osittain siksi, koska lapsuudenkodissani ei puhuttu rahasta, ei opastettu tienaamaan saati sijoittamaan eikä kannustettu kouluttautumaan turvattu talous mielessä. Olen saanut olla juuri sellainen näkymätön Ninni ja taivaanrannan maalari kuin olen halunnut, mikä on osin ihanaa, mutta voi kunpa joku olisi kertonut minulle myös, miten säästetään, kuinka massi pistetään poikimaan ja millaisella koulutuksella työllistyy. Lääkäriä tai tuomaria minusta olisi tuskin silti tullut, mutta ehkä minulla ei olisi aina tili miinuksella ja matti sekä teppo kukkarossa ennen palkkapäivää. En osaa pihistellä tarpeeksi, ja tarjoan kakkua kaverille kans vaikka pätäkkää on vähän. Silti olen ennemmin iloisesti levälläni kuin kyyhötän eurojeni kanssa roopeankkana enkä anna omastani ollenkaan.
Auto on miehelle kuin pyhä lehemä, jota se hariaa
En ole osannut kaivata statussymboleja, enkä arvota ihmisiä sen mukaan mikä auto heillä on pihassa tai minkä merkkiset farkut jalassa. Erityisen hupsua mielestäni on se, jos todella vähissä varoissa oleva ihminen riutuu nälässä ja velkavankeudessa, mutta silti kokee välttämättömäksi pukea päälleen vain merkkimuotia tai ajella bensasyöpöllä ihan vain kulissien vuoksi. Olen törmännyt jopa perheeseen, jossa vain toinen puolisoista käy töissä ja vastaa näin ollen perheen kuluista, ja silti kotona oleva kumppani katsoo oikeudekseen vaatia uutta autoa, hienoimpia lastenrattaita ja viimeisimmän sesongin retkeilykamoja – töitä paiskivan puoliskon rahoilla tietenkin. En tiedä teistä, mutta minusta on aika hölmöä, jos loppukuusta leivän päällä on pelkkä kieli pelkästään siksi, että ylle piti saada parempaa seppälää. Kestävyyttä ja laatua kannattaa tietysti köyhänkin suosia, mutta ei siksi että olisi kulmakunnan kiiltävimmät kengät, vaan että ne kestäisivät ensi kesäänkin. Ymmärrän kyllä esimerkiksi kotihäpeän, tunteen siitä että oma kämppä ei ole tarpeeksi edustava jotta sinne voisi kutsua ketään. Yritän ajatella, että olemalla kiva, keittämällä kupin teetä ja imuroimalla kun muistan on asumukseni riittävän hyvä kutsuakseni jonkun kylään niin halutessani.
Rahalla saa ja hevosella pääsee
Jos on tottunut tiettyyn elintasoon, voi olla vaikea ymmärtää toisin elävän arkea. Lapsuudesta asti varakkaiden vanhempien hövelillä kukkarolla käynyt ei välttämättä tavoita sitä, millaista on, kun raha ei ole hienoihin harrastuksiin tai kun kouluruoka on päivän ainut lämmin ateria. Myös aikuisiällä tapahtunut elintason nousu voi vaikuttaa jopa kaveripiirin väleihin. Kun vaurastuneet frendit harrastavat viinien maistelua, teatterireissuja ja botoxpartyjä, tarkoittaa heille ”huono rahatilanne” vähän toista kuin sille, jolla on hyvällä tuurilla varaa Alkon alimman hyllyn viinipulloon. Auta armias, jos porukassa on tapana tarjota toisillekin. Milläpä maksat muidenkin lounaat, jos omaasikin varten olet säästänyt kaksi kuukautta, kerännyt pulloja ja paastonnut pari päivää? Jos tuloeroja ei tuoda esiin (tai joskus vaikka tuotaisiinkin), yhdessä hengailu voi muuttua mahdottomaksi, kun massikeisarit suunnittelevat matkaa Mallorcalle ja köyhiksen kolikot riittävät juuri ja juuri Mäntsälään saakka.
Hullu mies Huittisista syö enempi ku tienaa
En ole fiksu rahankäyttäjä, en todellakaan osaa laatia toimivaa budjettia, saati kieltäytyä kaikesta kivasta. Olen ottanut aivan liikaa osamaksuja ja vittumaisia velkoja saadakseni tavallisia asioita kuten silmälasit, sohvan tai sarjalipun leffaan. En missään nimessä ole köyhä, minulla on katto pään päällä , vaatteita yllä ja rahat riittävät pääsääntöisesti ruokaan ja vuokraan. Kuten sanottu, olen kuitenkin ankkuroitunut pysyvästi alempaan keskiluokkaan , eikä minulla ole säästöjä, omaisuutta, autoa, sijoituksia tai mahdollisuutta saada suurta lainaa . Palkka tulee säännöllisesti,ja menee kädestä suuhun. En koskaan väittäisi itseäni köyhäksi aidosti köyhyysrajan alapuolella elävälle ihmiselle, mutta vittuunnun kyllä vimmatusti, jos satun märisemään tuttavalle että ”Hitsit, vielä viikko palkkapäivään ja tilillä on vain parikymppiä”, ja hän väittää että samoin, mutta sivuttaa sulavasti sen pikku yksityiskohdan, että ehkä vähän tyhjähkön käyttötilin lisäksi hänellä on puolison kukkarolla käynnin mahdollisuus, omistusasunto, rikkaalta isotädiltä saatu perintö toisella tilillä ja viikottainen kauppakassipalvelu tilattuna kotiin. Tuntuu niin typerältä puhua samalla sanalla aivan eri rahatilanteesta jonkun kanssa, että jos muistan, en mainitse tälläisille henkilöille rahatilannettani laisinkaan, ellei ole välttämätöntä.
Ei työt tekemällä lopu, eikä järvi soutamalla kulu
Keskustelu riittävästä palkasta on haastava, enkä väitä tietäväni aiheesta turhan paljoa. Asuminenkin on eri puolella maata erilaisissa hinnoissa. En ole sitä mieltä, että kun kerran on tiettyyn massimäärään jumahdettu, palkasta ei saisi enää puhua ja neuvotella – päinvastoin! Olen iloinen, jos joku onnistuu saamaan lisää liksaa. Mikään työ ei ole sillä tavoin kutsumus, että sitä pitäisi pelkällä kiitoksella paiskia. Ehkä palkkakeskustelun tulisi olla monipuolisempaa: Onko lisineen yli kolmen tonnin kohoava ja erikoistumisesta riippuen vielä vähän siitä suurempi palkka pieni? Pitäisikö käyttää resursseja siihen, että saataisiin lisää työvoimaa,vai siihen että muutaman uupuneen työntekijän palkka nousee huomattavasti ? Voiko kurkata niiden tilipussiin, joille kilahtaa kymppitonni kuussa? Aina fyffe ei lisää motivaation määrää. Olen ollut männävuosina töissä niin toimistohommissa kuin palvelutaloissakin: Kaikissa ammattikunnissa tyyppejä, jotka tekevät omat hommansa ja vähän päälle (tämä ei ole tarpeen), niitä jotka eivät tee mitään ja huutavat asiakkaille haistaveetä kaupan päälle (tämä ei ole OK) sekä niitä jotka tekevät sen mitä pitää ja ehtivät pitää kahvitauon jos toisenkin (tämä lienee riittävää). Jokainen varmaan ottaa vastaan ihan niin paljon rahaa kuin annetaan. Ei yhteiskunta pyörisi ilman roskien kuljettamista, tietöitä tai epäseksikästä tehdastyötäkään. Tiedätkö, mikä on esimerkiksi naisvaltaisella tehtaalla työskentelevän kuukausipalkka, saati tuleva eläke – eipä ehkä yllä edes tuhanteen egeen.
Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan
Vaikka hermostunkin välillä epärealistisesta rahapuheesta, mielestäni massista pitäisi pystyä juttelemaan avoimemmin tuttavien kesken ja laajemmin yhteiskunnassa. Ovatko ihmiset edes tietoisia, millaisia luokkaeroja Suomeenkin mahtuu – kaikki poliitikotkaan eivät tiedä edes maitopurkin hintaa. Seuraan ilolla erityisesti sijoittajamimmien julkaisemia kirjoja ja podcasteja, koska rahaa ja valtaa pidetään joskus melko miehisenä juttuna. Ilahdun myös aina kun joku toteaa rehellisesti, että nyt menee taloudellisesti aika hyvin, tai vaihtoehtoisesti vähän huonosti. Iloitsen toisten menestyksestä, enkä ajattele köyhyyden tekevän kivaksi ihmiseksi tai rikkauden paskaksi persoonaksi tai toisinkaan päin. Asenne ratkaisee : jos ei anna rahojen tai rahattomuuden vaikuttaa siihen miten juttelee ja on ihminen ihmiselle, voi tosi monenlaista arkea elävien tyyppien kanssa tulla toimeen. Maailmanlaajuisesti kyllä masentaa ajatus, että 2% jonkun rikkaan henkilön varoista voisi ratkaista koko maailman nälänhädän! Tietysti tämä on vain teoreettista, eikä nälkä pyyhkiydy pois lähettämällä pari miljardia postipakettina Afrikkaan, mutta on hämmentävä ajatella, mitä kaikkea sellaisilla summilla voisi saada aikaan yhteiseksi hyväksi. Koen, että vähintä mitä taloudellisen asemansa tai muun vuoksi valtaa pitävässä roolissa olevat voivat tehdä, on pitää yllä keskustelua tärkeistä teemoista.
Ei rakkautta rahalla saa
Seteleillä saa seksiä ja kolikoilla kavereita, mutta olisi toki romantteisempaa, ellei rakkaussuhde ei perustuisi pelkästään rahalle. Tosi vaikea tavoittaa, miten voi nauttia arjesta sugardaddyn tai -maman kanssa, jos kaikki on pelkkää kliinistä vaihtokauppaa. Joku kyynikko kyllä kerran totesi minulle avioliitonkin olevan vain laillistettua prostituutiota, mutta haluaisin ajatella, että kivan kumppanin kanssa viihtyisi vaikka vähän köyhempänä kuusen alla. Toki on turha lässyttää etteikö rahalla olisi mitään väliä parisuhteessa: Rahasta riidellään, raha pyörittää elämää ja rahalla saa mukavuuksia jotka helpottavat sekä ilahduttavat arkea. Monenlaista mutkaa voi tulla matkaan, jos toisella on massia ja toisella ei, saati jos toinen ei ole aikeissakaan osallistua yhteisiin kuluihin tai ole laisinkaan motivoitunut esimerkiksi työpaikan etsintään. Yhdessä eläminen on edullisempaa kuin yksin, ja talouden jakaminen on monin tavoin mukavaa, ainakin siihen asti kun tulee riita ja/tai ero eteen. Rahasta on naitu kautta aikojen, ja vaikka rikas ja kuuluisa puoiso voi olla toivottu ponnahduslauta maineeseen ja mammonaan, on semisti surullista, jos vaikkapa hädin tuskin aikuisuuteen ehtinyt tyttönen niittää mainetta vanhan sedän palkintovaimona. Ja mitä vanha gubbe suhteesta saa? Boostausta egolleen, kaunista katseltavaa, kodinhoitajan vai kuvitelman siitä että ehkä tässä ihan viriilejä ollaan kun vähän nappaa viagraa? Ihan oma lukunsa on taloudellinen väkivalta, jolloin läheinen esimerkiksi rajoittaa toisen rahankäyttöä, vie tältä rahaa, tuhlaa yhteisiä rahoja vaikka pelaamiseen tai juomiseen, kiristää rahalla, elää itse rikkaudessa ja pitää toista niukkuudessa tai kontrolloi toisen taloutta. Paitsi parisuhteissa, taloudellista hyväksikäyttöä voi tapahtua vaikkapa vanhempi-lapsisuhteessa. Jos joku kohdistaa sinuun taloudellista (tai muuta) vallankäyttöä, hanki apua, älä alistu!
Elämä ja työ – kilpakosijat. Lopullisesti ei pidä suostua kummallekaan
Vaikka en ole rutiköyhä, saati koditon, penninvenytys on toki tuttua. Olen testaillut monenlaisia tapoja elää ja olla arjessa edullisemmin. Varsinkin nyt yksin asuessa täytyy olla verrattain valppaana, koska kukaan ei ole puolittamassa kuluja, saati tarjoamassa taloudellista tukeaan, jos jotain yllättävää sattuu. Siispä kohtalontoverit, suosittelen hävikkiruokalounaita (rohkeimmille dyykkausta), kierrätyskeskuksia huonekaluetsintöihin, koko rahalla syömistä aina kun joku taho tarjoaa ilmaisen lounaan, laatikkoruokien kokkaamista tuoreista vihanneksista, tarjoushaukkailua, säästölippuja julkisissa kulkuvälineissä ja vähemmän materiaa mutta enemmän elämyksiä. Älä osta kaikkea osamaksuilla vaan säästä ennen kuin ostat, älä haksahda pikavippeihin, osta yksi kestävä ja laadukas, älä kymmentä huonolaatuista kolttua, auta kaveria hädässä aina kun voit niin kehtaat itsekin kysyä vaikka kuskausta marketeille tai puolikkaalla bensamaksulla kimppakyydillä kauemmaksi. Älä tee niin kuin minä ja hyysää kaiken maailman elukoita, vahdi ennemmin toisten lemmikkejä ellei oma otus tunnu ihan elinehdolta arjessa -lemmikkien hoitamisestahan voi tienata jopa pennosia tai ainakin suklaalevyn ja hyvän mielen. Lehtiä voi lukea kirjastossa – tai kahvilassa kahvikupillisen hinnalla ja saada ehkä santsatakin. Juhliin voi lainata asun kaverilta tai vaatelainaamosta. Ja jos nyt sitten kuitenkin tulee tehtyä joku harkitsematon hankinta, älä soimaa itseäsi. Rahaa se vain on, ei koko ihmisarvon mittari!
