Pysyvää on vain päättämättömyys


Tiedätkö sen tunteen, kun ei vain jaksa ymmärtää ihmisiä? Ymmärrän ihmisiä niin työssä kuin vapaa-ajallakin, ja toisinaan tulee mitta täyteen. Ei vaan riitä enää ymmärrystä yhtään kellekään tai millekään. Kaikki mitä ihmiset tekevät, tuntuu käsittämättömältä.  Toki tiedän, miten toimii psykopaatti tai millainen on narsisti eli mistä täysin kipeä käyttäytyminen johtuu, mutta sitten kun sellaiset niin sanotut tavalliset ihmiset pelleilevät ja perseilevät, eivätkä ota vastuuta omista tekemisistään niin minulla menee kuppi nurin. Ihan erityisesti kuppi kaatuu kumoon silloin, jos typerä toiminta liittyy lapsiin ja niille aiheutetaan jotain vahinkoa omilla törttöilyillä. Miksi ihmiset lisääntyvät, jos ne eivät pysty huolehtimaan sitten jälkeläisistään?

Anyway, olen pyrkinyt purkamaan omat jumittavat ajatuskelat, asioiden vatvomisen, perättömät lupaukset sekä toteuttamatta jäävät suunnitelmat blogiin enemmin kuin muille ihmisille ja mun mielestä siitä on ollut apua. Olen vähentänyt vatulointia vapaa-ajalla karkeasti arvioiden varmaan 50 %. Tarkoitan vatuloimisella vaikkapa sellaista, kun jollain on tapana sanoa, että ”Huomenna mä otan lopputilin, mä niin niin lähden tältä työpaikalta” ja kuulija tietää, että ei se koskaan lähde, se on vaan puhetta ja seuraavana päivänä tyyppi jatkaa siellä duunissa ihan niin kuin ei mitään, ehkä jopa ihan iloisella ilmeellä. Tai kun kaveri laittaa tekstiviestin, että ”Meillä on ihan hirveä riita mun kumppanin kanssa, nyt mä oikeesti jätän sen” ja sä olet kuullut sen saman ekan kerran jo 10 vuotta sitten ja mitään ei muutosta taatusti tapahdu. Ja sitten on näitä tämmöisiä, että ihan varmasti mä vielä joskus sitä tai tätä, juoksen maratonin tai menen yksin matkoille. Tai ”Kyllä me varmasti vielä nähdään”. Paljon puhetta ja suunnitelmia, jotka ovat kuolleita jo syntyessään. Voisiko ne jättää sanomatta? Keskityttäisiin niihin asioihin mitä me voimme ja jaksamme ja kykenemme toteuttamaan.

Ratkaisukeskeisyys valtaa yhä enemmän tilaa ajattelussani, välillä varmaan liiaksikin. Ratkaisuja pyritään hakemaan dialogilla, ja parhaimmillaan päästään käsiksi kysyjän omiin tavoitteisiin, ideoihin ja näkökulmiin eikä ulkoa annettuihin vastauksiin. Alkaa vain semisti ahdistaa, kun joku vaikka valittaa, että sillä on tylsää mutta sitten se ei saa aikaiseksi etsiä itselleen mitään harrastusta tai jotain vaihtoehtoja ajan kuluttamiseen. Tai  taitava ja fiksu tyyppi marisee siitä, että sen työ on paskaa ja elämä on pilalla sen vuoksi, muttei edes yritä hakea mitään muuta työpaikkaa. En ymmärrä, miksi mieluummin nillittää joka ikinen päivä, kuin toimii toisin, muuttaa asioita? Sitten on myös niitä juttuja, joille ei voi tehdä mitään, joihin ei voi vaikuttaa vaikka mitä tekisi. Niihin ei pitäisi käyttää ihan hirveästi aikaansa, mutta itsekin toki kulutan tovin, jos toisenkin kaikkien kamaluuksien pohtimiseen yön pikkutunneilla.

Ratkaisukeskeisyys ja kuuntelemisen kausittainen liiallisyys purkautuu siten, että olen pahimmillani tympeä ratkaisujen tykittäjä: Halki, poikki ja pinoon, tulos tai ulos.  Tiedän että heikolla hetkellä ja murheen alhossa tärkeintä ei ole minun totuuteni, vaan empatia, olkapää, jota vasten nojata. Välillä vittumaisuus ottaa kuitenkin vallan, ja vastaan tekstariin että ”Sillähän se asia selviää, kun soitat ja kysyt”, tai ”Menet lääkäriin ja vaadit viikon saikkua, jos kerran olet noin toimintakyvytön”. Tällä hetkellä olen itsekin melko väsynyt, joten en kestä yhtään draamakuningattaria, – kuninkaita tai muita oman elämänsä kruunupäitä, jotka vannovat illalla tekevänsä itsarin mutta ovatkin aamulla hymy pyllyssä torikahvilla kultansa kanssa! ”Sä varmaan osaat sanoa miten tässä kannattais tehä”, ölisee puolituttu aamuöisessä puhelussaan, tekee kuitenkin täysin toisin ja kaiken huipuksi kieltää aamulla mitään pulmaa olleenkaan.

Tekisi mieli soittaa puolestani päätön puintipuhelu kaikille yhteystiedoistani löytyville ystävän tapaisille koska kosto on kuulema suloinen, mutta taidan kuitenkin vetää kalenteriin kookkaat  henkselit heinäkuun kohdalle ja evakuoida itseni maalle. Enää pari viikkoa, enää pari viikkoa. .. Minun tuurillani varmaan jotkut saatanan urpot uudisasukkaat ovat vallanneet naapuritontin lahon mökin ja kukkahattutädin kirous kutsumus johdattaa ratkomaan kesälomariitoja, ennaltaehkäisemään hukkumiskuolemia ja jauhamaan tuubaa tunteista ja vuorovaikutuksesta.

tyo-ja-raha mieli tyo
Kommentit (4)
  1. Toinen metsuri täällä Moi. Halki poikki ja pinoon on selkeästi minun mottoni ja en suoraan sanoen edes yritä tosissani olla esittelemättä toimivia ratkaisumalleja viimeistään siinä vaiheessa kun kolmannen kerran kuulen jonkun valivalivinkuminku-virren, jos selkeästi nään, ettei se toinen edes HALUA oikeasti muutosta. Tai jos oikein rehellinen olen, niin se ratkaisumallikin on turhan kaunis ilmaisu sille, kuinka kyseenalaiseksi koen valittajan samana pysyvän valituksen kohteen.
    Osaan minä kyllä kuunnella ja olla empaattinenkin, ensimmäisellä kerralla.

    1. KIITOS kanssametsuri!
      Ihana kommentti, hakkelusta vaan turhasta nillityksestä 😀 <3

  2. Minä en edes yritä ymmärtää ihmisiä läheskään samoissa määrin, mutta tiedän tunteen. 😀

    Siedän aika hyvin sitä, jos muut yksityiselämässään sekoilevat. Jos joku on kamalan äijän tai huonojen kaverien kanssa vuodesta toiseen, niin olkoon minun puolestani. Vastuuttomuus on kuitenkin asia, joka välillä nostaa verenpainetta, koska se tahtoo pidemmän päälle olla muiden ongelma.

    Samastun hyvin siihen, että juuri tavallisten ihmisten epätavallisen pöljä käytös ottaa pattiin. Minulle yksi suurimmista aikuistumisen kriiseistä on ollut se, kun tajusin, kuinka vastuuttomia hölmöläisiä löytyy tavallisista, työssä käyvistä ihmisistä. Ei pidetä sovitusta kiinni, sitoudutaan johonkin muttei oikeasti sitouduta, härskisti luistellaan omaa vastuuta karkuun… Argh.

    Vältän yleensä elämänohjeiden tyrkyttämistä päin naamaa kenellekään, joka ei ole niitä ilmaissut kaipaavansa. Poikkeus on se, jos omalla vastuuttomuudellaan onnistuu aiheuttamaan minulle harmia. Jos jättää maksamatta tai aiheuttaa lisätöitä sillä, että laiminlyö sovittuja asioita, niin todellakin saa kaupan päälle hyvät neuvot siitä, miten vastuullisen aikuisen tulisi elää. Olen joskus saarnannut tiukkaan sävyyn joitakin vuosia omaa isääni vanhemmalle miehelle siitä, miten asiat kuuluu hoitaa. Hän otti neuvot nöyrästi vastaan – ei ehkä uskaltanut muuta. 😉

    Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa omahyväiseltä, niin näen päivittäin aika tavalla vaivaa sen eteen, että kannan vastuuni, vaikkei se tosiaan ole aina helppoa. Se on todennäköisesti syy siihen, etten siedä sitä, jos muut eivät vastaavasti kanna omaa vastuutaan, enkä varsinkaan sitä, jos se uhkaa kaatua minun niskaani.

    Huh, pelkkä aihe saa nutturan kiristymään. 😀

    1. Haha, lohdullista lukea että sullakin välillä nuttura kiristyy 😀
      Just tuo vastuun välttely on kovin raivostuttavaa, kai siihen liittyy vähän marttyyriuttakin, kun itse yrittää osaltaan olla kohtuullisen kunniallinen kansalainen ja olla aiheuttamatta suurempaa harmia toisille.
      Ymmärrän siis vallan hyvin ketutuksen siitä, kun itse hoitaa hommansa suht sovitusti ja joku toinen sluibailee menemään mistään piittaamatta.
      Mainio mielikuva ajatus sinusta ripittämässä kypsempään ikään ehtinyttä herrasmiestä – jospa hän olisi jäänyt jotain vähän pohtimaankin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *