Ihmissuhteet

Elämän perusosa on ihmissuhteet, toisilla ne kuitenkin vaihtelee iän myötä enemmän kuin toisilla. Nuorempana olin todella ujo, omistin kyllä kavereita vaikka se ei aina esimerkiksi koulussa näkynyt. Eniten elämässäni ihmisiä on varmaan ollut silloin kun olin 17-vuotias. Minulla oli joka ikinen viikonpäivä sekä viikonloput aina buukattu täyteen, joka alkoi ahdistaa lopulta. Erosin 19-vuotiaana ensimmäisestä kunnon parisuhteestani joka kesti viisi vuotta. Pitkä aina nuorelle. Menojalka vipatti kuitenkin vielä vuoden verran siitä kunnes muutin pois kotoa, silloin alkoi pikkuhiljaa tuo touhu tuntumaan liian raskaalta. Töitä, ystäviä, töitä, ystäviä, viikonloput baarissa. Aina puhelin soi ja en uskaltanut/halunnut koskaan sanoa ei vaan lupauduin aina joka paikkaan jaksamisestani huolimatta. Tapasin 2011 loppuvuodesta nykyisen mieheni josta meni puolisen vuotta että muutettiin epävirallisesti yhteen. Silloin se rauhottuminen viimeistään alkoi ja samalla elämästäni alkoi katoamaan paljon ihmisiä. Katoaminen jatkuu edelleen. Joko toiset vakiintuvat, muuttavat muualle tai sitten minua erityisesti  ärsyttävä ja ihmetyttävä syy; minä olen vakiintunut. Vakiintunut, rauhoittunut ja aikuistunut. Vietän mielummin perjantai illan kotona kuin römyämässä baarissa. En jaksa aina olla näkemässä kaikkia kun he sitä tahtovat. Tänävuonna olen menettänyt kaksi lapsuuden ystävääni. Olemme sopineet kahvitteluhetkiä mutta liian usein jommallekummalle onkin tullut este. Useammin voisin sanoa että minua on pyydetty näkemään alkoholin merkeissä. Olen juuri tänävuonna taistellut kroonisen migreenin kanssa jonka takia myöskään ei alkoholilla läträäminen ole kiinnostanut pahemmin, päätä on särkenyt jo tarpeeksi ilman krapulaa. Tiedän, että olen tänävuonna sanonut liian usein ”Pää on kipeä, en pysty lähtemään mihinkään”. Mutta se on totuus. Ja se on suurin syy miksi menetin nämä ystävät. Olen myös tosiaan kuullut paljon puheita miten vietän liikaa aikaa mieheni kanssa. Ymmärtäisin jos feidaisin jatkuvasti kavereita hänen takiaan mutta ei asiat niin kuitenkaan ole. Rakastan vain olla kotona edes yhden tai kaksi kokonaista päivää viikossa ja minulla on mieheni kanssa yhteinen intohimo; urheilu. Johon tietenkin menee aikaa. Välillä yhdessä välillä erikseen. Tämä on asia mihin olen käyttänyt aivan liikaa päätäni, stressannut tätä jatkuvasti eikä loppua näy. MUTTA onneksi elämästäni löytyy edelleen ihmisiä, ystäviä jotka ymmärtävät. Olen onnellinen heistä <3