Kun ystäväsi ei olekaan ystäväsi – vanhojen haavojen sitomista

Mieli on siitä kummallinen osanen ihmistä, että se säilöö valtavasti itseensä ja purskauttaa sen kaiken vitsikkäästi esiin juuri silloin kun tarvitsisi voimia ja aikaa kaikkeen muuhun. Ihan kuin heittäisit colat näppäimistölle kesken palaverin, koska muistat jonkun saatanan hauskan vitsin viiden vuoden takaa. Juuri kun olisi oma puheenvuoro, kaikki aika kuluukin sen sotkun siivoamiseen.

Minulle kävi juuri noin. Kun oma elämä alkoi olla balanssissa, niin yhtäkkiä ihminen menneisyydestä veti kaiken kerralla pelkällä läsnäolollaan palasiksi. Olisin tarvinnut voimia ja aikaa muuhun, joten jouduin tosissani käsittelemään painolastia menneisyydestä, etten unohtaisi elää nykyhetkessä.

Pimittämistä, valehtelua ja salailua

Muistan, kun ensimmäinen py jätti mut täysin yllättäen. Olin aivan shokissa ja rikki, koska en saanut asiaan varsinaisesti mitään kunnon selitystä. Kun toista kuukautta olin aivan hajalla, niin kaverini kysyi hyvinkin empaattisesti vähän kuin ohimennen:
”Miten et ole vieläkään päässyt yli? Siis Lindakin erosi sen poikaystävästä, ja on jo asian kanssa sujut. Mieti asiaa.”

Periaatteessa aivan tyypillinen teinin kommentti. Toisesta vinkkelistä katsottuna taas hyvinkin pelottava, jos ottaa huomioon tapahtumat kokonaisuudessaan. Sain vasta aikojen kuluttua tietää, että sama naama osoittautui mysteerieroni osatekijäksi, eikä hän koskaan myöntänyt totuutta. Eli kaiken aikaa kun käsittelin ensimmäisen parisuhteeni eroa 14-vuotiaan osaamisella, niin käsittelyä hankaloitti ihmetys miksi skootteri löytyi jatkossa aina kaverin pihalta. Hämmennystä aiheutti erityisesti se, että kaveri otti lohduttajan roolin tästä huolimatta.

Sain kuulla ystäväni salaisesta seurustelukumppanista kaikilta muilta. Vaikka kuinka tinkasin, miksi tyyppi luuhaa hänen luonaan niin usein, niin kaveri vetosi ”olevansa vain kaveri” tai ”hän saa tehdä mitä haluaa”. Se poikahan ei ollut tuollaisen sumutuksen arvoinen ja rauha hänen sielulleen, mutten vieläkään ymmärrä kaverini temppuilua.

Pahinta oli kuitenkin se, että exäni alkoi jauhaa mulle laivalle lähtemisestä kaveriporukalla. Kutsu ei kuulemma kuitenkaan koskenut mua, koska hän ei voisi muuten rentoutua ja ”voit tehdä sitten kaverisi kanssa oman reissun”. Kaveri suhtautui laivareissuun avoimesti ja suunnitteli mulle sinne lähtöä. Kysyin, oliko hän tosissaan sinne lähdössä. Tarina ei kerro, mutta muistan miten hän katosi vuorokaudeksi eikä puhelimeen saanut yhteyttä. Sitten hän soitti minulle, iloisena kuten aina, ja sanoi, että nyt hän on taas tavoitettavissa.

Tarinan pointti ei ole elää uudelleen ja uudelleen samaa teinin tuskaa ja kasata kaunaa noin kaukaisista tapahtumista. Haluan vain kiinnittää huomiota siihen, miksi ihmiset eivät aina puhu haavoistaan. Tällaisenkin asian esiin ottaminen voisi olla jokseenkin koominen keskustelunaloitus kahvipöydässä tai yhtään missään yhteydessä, mutta asian esiin ottaminen ei ollut helppoa tuolloinkaan. Törmäsin vain siihen, ettei lähipiiri aina käsitä miksi en suhtaudu menneisyydestä nouseviin ihmisiin kovinkaan kummoisella lämmöllä.

Kun kukaan ei kuuntele

Varastelua kaupoista, alkoholinkäyttöä, muiden syyttelyä, huumetestien manipulointia. Mutta myös humalaisten kotiin saattamista, hoitoalalle pyrkimistä ja yhteisen hyvän eteenpäin viemistä.

Sitä oli kaverini käytös tuosta poikaepisodista lähtien tähän päivään asti.

En rehellisesti tiedä, onko minulla nuoruudessa poikaystävää, jonka kanssa hän ei olisi nuohonnut. Skootteriveijari ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen, jonka löysin kaverini hoteista. Seurasin vierestä, kun kaveri kääri lasten leikkipuistossa sätkää ja sekoili kannabispäissään. Kaveri myöskin tiesi perheemme rahatilanteen ja siitä huolimatta rikkoi puhelimia tai varasti vaatteita.

Pahin ja ankein oli kuitenkin tapa ujuttautua toisten parisuhteisiin. Ne ovat kuulemma vain leikkiseurustelua, joten senkään vuoksi hänen tekemisensä eivät ole kovin vakavia. Saanen olla eri mieltä, koska tuo on klassinen tapa välttää vastuu omasta käytöksestään.

Välimme hiljenivät kokonaan, ja jostain kummallisesta syystä kaverin aloitteesta. Hän sai jostain käsittämättömän ja aggressiivisen tavan vihata minua ja se näkyi varsinkin koulussa. Muistan kun kerrankin jouduin väistämään häntä, koska luulin oikeasti, että hän käy fyysisesti kimppuuni. En myöskään millään tavan logiikalla ymmärrä miksi kaikki tästä käännettiin syykseni tavalla jos toisella.

Hän teki samoja asioita myös toisille. Pitkään sinkkuna ollut ihminen alkoi seurustella, niin hän löytyi parisängystä. Myöhemmin ihmettelin, kun hän pääsi kuitenkin samaisen pariskunnan lapsen kummiksi – millä helvetillä, kun omalla kohdallani kummeus on torpattu sillä perusteella, että olen käynyt mihinkään johtamattomilla treffeillä lapsen isän kanssa.

Bravuurilistalle kuuluvat myös eksyttäminen väkijoukossa sekä kutsuminen 150 kilometrin päähän ja sen jälkeen feidaaminen.

Vielä pahempaa oli, etten voinut puhua kenellekään. ”Sehän on fiksu ihminen, sun on täytynyt käsittää väärin” tai ”Teinin kitinää.” Jopa oma äitini oli puhuttu kaverini puolelle ja äitini elää edelleen siinä uskossa, että meistä voisi tulla ystäviä jos en olisi niin niuho ”parista teiniromanssista”. Parasta oli, että äitini hehkutti miten kauniilta parilta exäni näyttäisi kaverini kanssa. ”Se miten se katseleekin sitä niin lämmöllä..”

Asian käsittely jäi osaltani siihen. Liian kivuliasta, liian nuorena ja liikaa kaikkea kerralla.

.

Tämäkin ystävyyssuhde sai arvoisensa päätöksen aikanaan, mutta se tunnemyrsky oli valtava.

Pyysin muistaakseni valokuvia lainaksi erääseen juhlaan liittyen, koska hän oli harvoja joka oli omistanut kameran. Olin varautunut siihen, että kaverin asenne on negatiivinen, mutta hän oli yllätyksekseni täysin neutraali (jopa iloinen).

Jostain ihmeellisestä syystä yhteydenpito jatkui. Puhuimme neutraaleja asioita, ehkä puimme arkisia ongelmia, ehkä jotain tavallisia, kunnes se vyöryi päälle kuin luotijuna. Tajusin yhtäkkiä viestejä selaillessani, että tuossa on ihminen, jota vihaan niin paljon kuin pystyn ja johon en luota tippaakaan. Tunnistin itsessäni hiipivää häpeää, epämääräistä ahdistusta ja alakuloa. Sain oudon kirjeen perintätoimistolta ja ajattelin heti, että näin se sama paska alkaa taas, kunnes kirje osoittautuikin aiheettomaksi. Tuskin hän olisi mitään laskuja tehnyt nimilläni, mutta se osoitti millainen luotto minulla ihmistä kohtaan oli.

Itsetutkisteluni alkoi vasta, kun mukavia jutteleva ihminen paljasti tuhonneensa kaikki yhteiset muistot vuosien varrelta. Repineensä valokuvat, heittäneensä pois lapsuuden kaverikirjat ja kaiken mahdollisen mitä vain voi tuhota.

Valokuvat, joita sain, olivat kaikki jotain exieni kuvia. En tiedä oliko se kaverin joku sairas temppu, mutta mitään kuvia ei ollut enää olemassa, missä olisin ollut sen aikaisten ystävien kanssa.

Käskin kaverin lähteä eri teille. En tehnyt sitä nätisti, mutta ei kaduta tippaakaan. Kaveri oli häkeltynyt, koska ei varmasti ollut nähnyt mua sellaisena koskaan ennen. En usko, että hän ylipäätään ymmärsi, mutta sitä en häneltä odotakaan. Hän ei suhtautunut asiaan yhtään sen kauniimmin, mutta se on itselleni yhdentekevää.

Tämän kirjoittaminen aiheutti jo pientä epäuskoa, että kaivelenko tosissani jotain vanhoja juttuja ja yläaste-episodeja, mutta kyllä. Silloinkin kun olin kaikkein rikkinäisimmilläni, kuulin olevani halpa teini, jonka pitäisi lopettaa angstaaminen. Mitäpä jos angstaan sitten nyt, koska haluan ottaa vastuun itsestäni enkä kysy siihen enää muiden lupaa?

Still healing from the things I don’t speak about. Kaikesta ei voi tai halua puhua eikä kannatakaan. Joitain haavoja on hyvä pitää itsellään ja käsitellä itsekseen. On vain erityisen kiinnostavaa, miksi ja millä tavalla mieli toimii.

xoxo

H

hyvinvointi mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *