Itsenäisyyspäivä lähestyy, joten voisimmeko puhua hetken evakoista?
Aloitan vaikka siitä, että minulle ei jätetty mitään kerrottavaa.
Kaikki tieto on pitänyt osata etsiä itse.
Vain isoäiti mainitsi kerran ohimennen, että isoisäsi tuli tänne Karjalan evakkona. Siinä se. Sanapari ei sanonut mitään eikä kukaan osannut selittää asiaa tarkemmin kahdeksan vuotiaalle. Kukaan ei antanut asialle mitään merkitystä.
Kukaan ei kertonut mistä he tulivat. Juu, Johanneksesta ja Kuolemanjärveltä, mutta ei se kerro tarkemmin mistä. Oliko se umpimetsää, maaseutua vai kaupunki?
Listan muut kysymykset paljastavat yhtä paljon tietämättömyydestä: millaista heidän elämänsä oli ennen kuin heidät revittiin juuriltaan? Keitä heidän perheeseensä kuuluivat? Olivatko he maanviljelijöitä vai kävivätkö he töissä? Millaista elämä oli ennen pakkosiirtoja varsinkin jos tai kun oli lapsi? Oliko pihapiirissä muitakin lapsia, mitä he leikkivät, kävivätkö he kalastamassa tai uimassa kesäisin? Oliko koulu lähellä vai pitikö sinnekin susia peläten hiihtää talvisin?
Lapsena näin outoja unia, joissa sekoittuivat keskiaikaiset kirkot ja evakot. Unissani tein lähtöä sellaisesta talosta, jossa oli ripustettu hyllyille ortodoksityyppisiä alttaritauluja. Pakkasin vain tarpeelliset, ja katselin ympärilleni ennen kuin lähdin ulos, koska tiesin että se olisi viimeinen kerta. Huolimatta lähdön luonteesta ulkona olevat aikuiset puhuivat kuin mitään ei olisi tekeillä – ja jotta unet olisivat unia, niissä tiesin, että vanhukset halusivat jäädä, mutta valehtelivat meille tulevansa myöhemmin perässä. Joissain unissa pakkasin nyssäkät pinkkiin pulkkaan, mutta useimmin hevosten vetämään rekeen. Vasta myöhemmin aikuisena käsitin, että lapsen alitajunta olikin paljon viisaampi yrittäessään kuvitella millaista se on voinut olla.
En muuten edes tiedä miten vanhuksille todellisuudessa kävi.
Kukaan ei kertonut ala-asteella itsenäisyyspäivänjuhlinnoissa muusta kuin sotien valtavista miestappioista, lotista ja nälästä. Ei näitä pidä väheksyä, päinvastoin, vaan olisitte aikuiset kertoneet lisää; Kukaan ei kertonut kuitenkaan meille, jotka olimme tuon sodan pahimpien häviäjien jälkeläisiä, mistä he tulivat ja mitä he jättivät taakseen. Kartasta osoitettu maa-alue oli vain kartasta osoitettu maa-alue, koska se ei selittänyt pakkoa lähteä kotoa ja mistä kaikesta he joutuivat luopumaan.
Entäs historiantunnit – eikö yhtäkään kertaa voitu laittaa kirjoja kiinni ja lopettaa egyptiläisten jumalien ja kreikkalaisten patsaiden opettelu sen sijaan, että meille olisi kerrottu omaa historiaamme? Edes sen yhden kerran?
Vasta yläasteella tajusin miten tärkeää olisi ollut tietää aiheesta jo vuosia aiemmin. Piirsimme biologian tunnilla kartalle vanhempien ja sukulaisten kotipaikkoja. Ei sen takia, että itsetunnon takia olisi tärkeämpää tietää lähtökohtansa, vaan sen takia, että ihmiset olisivat olleet vielä elossa kertoakseen, kun halusin tietää millainen reitti se on ollut kulkea vailla tietoa määränpäästä.
Voin väittää sadan prosentin varmuudella, että herätimme siskomme kanssa koulussa melkoista närääHUOMIOTA ja geenit ovat muuten hemmetin ihmeellisiä. Vain luoja tietää miksi erotuimme hieman joukosta, mutta uskokaa kun sanon, että se ei ollut ulkoista. Jokseenkin hörähdin, kun luin Topeliuksen luonnelman karjalaisista naisista ja kaikki meidät sisarukset tuntevat voivat allekirjoittaa tämän meidän kohdallamme:
”Karjalainen on vartaloltaan solakka, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja eloisat, siniset silmät. Hämäläisen rinnalla karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin puheliaampi, kerskaavaisempi, uteliaampi ja pikavihaisempi. Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroita Venäjälle asti. Hän on hellätunteinen; tulee pian surulliseksi ja pian taas iloiseksi; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen heimonsa omat runosepät sepittävät. — Lainaus on Antti Virolaisen artikkelista, joka on taas lainannut Topeliukselta.
Haluan uskoa, että siskoni tapa ladella pilkkalauluja koulukiusaajistaan ja tehdä lennosta omia sanoituksiaan johtuu suurimmakseen osakseen tästä. Muiden tovereiden taannuttua teini-iässä hiljaisiksi murjottajiksi, meistä tuli entistä vallattomampia suunpieksäjiä, jotka itkivät ja nauroivat joka suhteessa muihin nähden liian paljon – olen vieläkin sellainen, mutta elämä opettanut hillitymmäksi. Hiuksista en edes aloita, vaikka kiharat pehkot heiluen teimme vaikutuksen ainakin opettajiin. Haluan uskoa, että se kaikki on sieltä, joten älkää viekö tätä minulta.
En voi enää esittää kysymyksiä haudan taakse, mutta voin vain etsiä kaikkialta muualta. Kyseisten veljesten rippikirjoista löysin jo toisen, ja se on hyvä alku. Mutta ne tarinat olisivat olleet paljon arvokkaimpia kuin arkistovierailut tai kasvottomat linkitykset netissä satunnaisille sivustoille ja kirkkojen kirjoille. Ne antavat vain kehykset sille kaikelle.
Sain muuten vasta aikuisena tietää, että karjalaiset eivät olleet kaikki automaattisesti lähtöjään maanviljelijöitä, vaan osa oli myös kauppiaita ja liikemiehiä. Tätä mietin joskus kun katselen kuvia, joissa isäni on oman firmansa toimistossa puku päällä – tai peltotöissä, puku päällä, kravatti kaulassa – koska häntäkään ei sellaisenaan olisi, jos karjalan evakkojen kuormassa ei olisi ollut mukana muuan nuori herra M.
xoxo
Henriikka
(paikkojen nimiä muutettu)