Je ne regrette rien – kohtauksia arjesta

Allasosaston ovi sulkeutui ja viimeinenkin ihminen lähti jättäen minut yksin. Kuuntelin hetken, mutta kukaan ei ollut suihkuosastolla eikä ovien takaa kuulunut lähestyviä askeleita. Uin altaan päästä päähän, kunnes nousin ja hain puhelimeni pukukopista.

Tunsin jotain valtavan suurta vapautta, kun laitoin soimaan Édit Piafin Je ne regrette rienin altaan reunalle, ja kelluin hiljaa kylmässä vedessä. En edes kuullut kappaletta, koska kohiseva vesi peitti kaikki vedenpinnan yläpuolelta tulevat äänet. Olen kuullut sen niin monta kertaa, että voisin soittaa sen pianolla ulkomuistista. Pelkkä tieto siitä, että se soi, riitti siihen, että >kuulin> sen.

Tuijotin katon paneeleita ja unohduin jonnekin. Ajantaju katosi, pysyttelin pinnalla. Hengitykseni rahisi. Altaassa oli oma äänimaisema, jota ei voi selittää eikä tuoda mukanaan. Näinkö hiljaista vedessä on, kun kukaan ei tuota sitä tahallaan. Ajattelin kaikkia niitä laivoja, veneitä, moottoreita – siltäkö tuntui niistä miljoonista kaloista ja merieläimistä, jotka kärsivät ihmisten aiheuttamasta äänisaasteesta öljynporauslautoilla ja vesiliikenteestä?

Tältäkö tuntui olla todellisen yksin.

Nousin nopeasti. Luulin olleeni altaassa liian pitkään, mutta Piaf oli vasta lopettanut ja viimeiset tahdit olivat juuri päättymässä. Jalat eivät ylettyneet pohjaan, joten hätääntyneenä uin ottamaan kiinni altaan reunoista. Sammutin puhelimen peläten pudottavani sen klooriveteen kohmeisilla sormillani.

Samassa huomasin, että olin saanut seuraa. Tatuoitu pariskunta istui oluella ja seurasi puuhiani. Kumpikaan ei näyttänyt valittavan musiikista, ja mies hymyili kun sammutin laitteen. En tiedä olisivatko he ilman sitä edes tajunneet, ettei paikassa kuulu ylipäätään soida mikään vai ymmärsivätkö he mitä olin ollut tekemässä.

Katosin suihkuun ja oioin kylmän kangistamia jäseniäni. Kuulin miten Linnea saapui kummisetänsä kanssa altaille miesten puolelta, ja palasin takaisin heidän seuraansa.