Pandemiakirjeitä ja haavipalloja
Jos kerrot olevasi väsynyt ja tylsistynyt, niin feel u sis!
Nyt on vihdoin myönnettävä, että pandemia alkaa käymään voimille.
Netflix and chill, alamme olla jo vanha pari joilla ei ole enää mitään sanottavaa toisilleen.
Lenkkipolut, olette mukavia, mutta teillä on liian ruuhkaista ellei vihmo tai pyrytä. Vaikutatte kavereilta, jotka kaipaatte minua vain silloin kun muita ei saa kiinni.
Maalaustelineeni Lourdes, inspiroit silloin kun minulla olisi oikeasti menoa ja haluan kapinoida (yhteiskunnan asettamia raameja) aikatauluja vastaan. Olet väline todellisuuspakoiluun, et todellisuus.
Emmerdale on kuin se tuttava, jota nähdään omien aikataulujen puitteissa joko kerralla useampi tunti maikkarin suoratoiston kautta tai joka päivä sen puoli tuntia, mutta jonka juttuihin ei syvällisesti halua perehtyä. Kun alat käymään liian läheiseksi ja silitettävät asiat loppuvat tai kahvi korventaa, olet yksinkertaisesti ahdistava. Silti ilmankaan ei voi elää, mutta alat tuntua yhdentekevältä. Itsestäänselvyydeltä. On aivan sama saako Graham tietää isyytensä vai ei, ei jaksa kiinnostaa enää.
Naamakirja on se energiasyöppö kaveri, joka valehtelee puolen kylän kuulumiset ja Insta se, jossa voit valehdella takaisin.
Kouluista, työpaikoista, teattereista, näyttelyistä ja kahviloista en edes aloita. Se on uusi itsestäänselvyys, ettei niihin ole menemistä edes kokovartalokondomissa.
MITÄ JÄRKEÄ TÄSSÄ KAIKESSA ENÄÄ ON?
Kaikkeen kyllästyy.
Jopa lukemiseen kyllästyy, jollei ole ketään, kenelle kasvokkain innoissaan kertoa siitä.
Sitten keksimme haavipallon. Tilasin verkkokaupasta sälää, ja se sälä unohtui hetkessä, mutta laatikko osoittautui oivalliseksi moneenkin tarkoitukseen. Heittelimme siihen palloa, teimme siitä joko poneille majan tai päähän laitettavan laatikon (LMFAO:n musavideon kaikki taatusti tietävät) Nyt siellä on parhaillaan tyyny ja muutama lelu, eli se on varmaan Pikku Myyn pyydys tai majatalo. Ihan pieni homma, rajaton riemu ja useampi tunti pelkkää juhlaa yhdestä.hitsin.pahvilaatikosta!
Tulostimme netistä yksisarvisten kuvia ja liimailimme niiden päälle tekotimantteja. Löysin ikivanhan askartelukirjan, ja teimme yhdessä sen ohjeiden mukaan valokuvakehyksiä hevosten kuville. Hauskaa ja aikaavievää!
Samanlaiset yksinkertaiset ideat seuraavat toinen toistaan jatkuvasti.
Siitä on aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut kunnollisen, vanhanaikaisen kirjeen. Se oli yllättävän vaikeaa. Ensimmäiset kolme niistä revin kappaleiksi, koska puolessa välissä tein tyhmiä virheitä ja sekoilin sanoissani. Olen näemmä liian turtunut koneella kirjoittamiseen, koska tapani on aina tuottaa hirveästi tekstiä ja vasta sitten editoida se. Samahan ei käy niin näppärästi paperilla. Jos tekstin seassa on muutama tarra, niin ne ovat vain koristeita (korjauksia).
Samassa muistui mieleeni miksi käsiala oli niin tärkeää tai miksi nolotti kirjoittaa ruutupaperille. Nyt sain siitä jotain ihmeellistä nostalgialohtua, että sain kirjoittaa Pirkan kynillä vihkosta revityille sivuille aivan tavallisia kuulumisiani. Aivan kuin viimeksi yläasteella, jolloin nettiin ei päässyt kuin kirjastossa tai kotona rukoilemalla ja kirjeenvaihto oli ajanvietteen lisäksi informaatiokanava. Kirjepaperiin ei joko ollut varaa tai lähimpään Tiimariin oli 30 kilometriä. Ihminen, jolle kirjoitin, ei tiedä somemaailmasta mitään ja elää maaseutukellon mukaan, joten tuli lapsuus mieleen kun ainoa tekninen asia mainita oli puhelin tai sähkö.
Kirje lähtee postiin heti kun muistan ostaa siihen merkin.
Ensimmäisessä kuvassa näytän tuolta kun joku kysyy lähdenkö kanssaan baariin. Nyt ei ehdi, koska meillä on ehkä huomenna jogurttipurkkipuhelintehdas tai vhs-kasettikäärme tekeillä.
Koittakaa jaksaa,
xoxoxoxo
Minä ja aurinkolasini helsinkiläisestä tuulensuojasta
