Uni on pyhää, mutta miksi siitä puhutaan vain perheellisille

Sinänsä hassua, että aina puhutaan naisten kohdalla unen vähyydestä vasta sitten kun nainen lisääntyy. Oman kokemukseni mukaan se on kuitenkin asia, mikä on värittänyt elämääni jo kauan ennen sikiämistä.

Untani ovat verottaneet sisarukset, vanhemmat, puolisot ja eläimet.

Raflaavaa, mutta mietitääs:

pienenä yhdeksänvuotiaana muistan pimeät liukkaat talviaamut, jolloin tihkutti vettä ja vuoroin räntää. Kun autiolle ja ankealle koulun pihalle viimein pääsi, niin vastassa oli toisia pieniä tyttöjä – ja luokassa yhdessä sormet kohmeessa väkersimme milloin mitäkin käsityötä. Myöhemmin kympin välkällä näin kun joukko vitosluokan poikia ajeli pyörineen pihaan. En tiedä oliko tämä aamuvirkkujen opettajien pyörittämän koulun idea, mutta kun vertailimme eri luokkien lukkareita keskenämme, niin niissä oli melkoisia eroja. Toisilla koulu alkoi kymmeneltä, ja meidän ryhmä oli tuurilla saanut sen kasin aamuja suosivan opettajan. En tiedä, mutta kummallista oli huomata että toisilla ryhmillä oli enemmän kympin aamuja, mutta mieleen on jäänyt ne isommat pojat pyörineen.

Muutenkin isommassa perheessä kasvaminen on aamu-uniselle kauhistus. Ensin kuuntelet kun aikuiset lähtevät töihin tai se kotiin jäävä sählää jotain (isäpuoleni kohdalla nimenomaan sähläsi). Seuraavaksi kuuntelet kun toiset alkavat lähteä kouluun tai kuka minnekin. Illalla sama rumba alusta, mutta äiti piti tiukasti kiinni siitä, että kaikki menevät ajoissa nukkumaan tasan kymmeneltä – luojan kiitos.

Jos kuitenkin menit aiemmin nukkumaan ja olit hyvässä unessa, niin samaan huoneeseen nukkumaan tuleva sisarus oli raivostuttava. Muutaman kerran kävin hirveän riidan siitä pitääkö se perässä nukkumaantuleminen tehdä niin äänekkäästi. Siskoni paiskoi kiinni kaapinovea, jonka kahvasta roikkui metallisia henkareita ja se helinä ja pauke oli järkyttävä kun hän ei millään uskonut, että ottaisi pois välistä sulkeutumisen estävät vaatteet. Kun ärähdin, hän jäi riitelemään ja meni kovaäänisesti kantelemaan keittiöön äidille miten taas sisko räyhää turhasta. Seuraavaksi äiti sanoo jotain, tulee paikalle ja tilanne vain venyy – ja seuraavaksi unensaantia pitikin odotella taas tovi kun kiukkuisena ei onnistu nukahtamaan.

Miettikää, että tämä rumba käytiin melkein joka ikinen kerta pienin variaatioin jos tai kun menin sinne nukkumaan hieman aiemmin.

Murrosikäisenä oli kauheinta, kun pikkuveli ei hallinnut aamuisin äänenkäyttöään, ja sitä piti vain sietää – nyt kysyn, että millä logiikalla, koska se on samalla myös murrosikäisen koti, ja nukuin yleensä arkiviikon univelkoja pois.

Varhaisaikuisuudessa se sirkus kuitenkin vasta alkoi ensimmäisen vakavan parisuhteen myötä. Kukaan ei valmentanut siihen, että suhteessa väkivalta ja kontrollointi voi liittyä myös toisen uneen.

Ensimmäinen yhteisasuminen kaatui moniin muihin asioihin, mutta myöhemmin tajusin karsia kumppaniehdokkaista raakasti pois ne, jotka eivät antaneet minun nukkua. Joillekin miehille ei perille mennyt millään, että tarvitsen unta omaan, enkä heidän määräämäänsä tahtiin.

Yksikin herrasmies jäi peittelemään minua liioitellun pitkään aamuisin, ja vaikka ärähdin että painuisi v*ttuun hieromasta peittoa, niin hän jäi siihen lässyttämään loukkaantuneena. Lopputuloksena heräsin univajeisena ja loppupäivä meni horteessa. Toinen tapaus tuli kailottamaan puhelimeen viereeni aamulla. En tajua miksi siihen luuriin piti huutaa. Toinen tapaus veti verhoja edestakaisin ja sähläsi ympäri kämppää, kun yritin saada unta. Kolmas vain yksinkertaisesti heitti koko viihde-elektroniikan päälle telkkarista alkaen, ja alkoi kovaäänisesti hillua ympäriinsä.

Ja tämä on ongelma siksi, että itselleni ei tulisi mieleenkään herättää nukkuvaa. Hipsin aina hiljaa pois sängystä ja nautin hiljaisuudesta, kunnes toinen herää. Harmi, että tämä ei ole pahemmin toiminut toisin päin.

Mutta näemmä vaadittiin seitsemän vuotta, että opin vetämään rajat unensaanin osalta.

Aamuisin kuuntelin kun ex valmistautui lähtemään töihin hyvin äänekkäästi. Paiskomista, kovaäänistä pieremistä ja naureskelua sille yksinään, suihkussa läträämistä, ramppaamista makkarissa ”Missä mun se ja se on..” ”Ootko nähnyt..” ja se kaikki muu säätäminen, vaikka puoliso hyvin tiesi, että saisin nukkua vielä tunnin tai kaksi. Tässä se paradoksi olikin: vaikka päiväni alkoi myöhemmin kuin seitsemältä aamulla, niin olin kuitenkin pahimmillaan kotona vasta puolenyön aikaan. Jostain ihmeellisestä syystä yhteiskunta oletti silti (eli silloiset ympyräni kuvittelivat) että olen jotenkin todella vapaa ihminen tekemään mitä vain kun olen töissä vasta 11.00 päivällä. En ollut. Tuon ajan olisin käyttänyt nukkumiseen, jos se olisi ollut mahdollista.

Päiväni alkoi sillä, että suihkun kautta pyörökiepillä turvakenkiin, odottamaan bussia ja siitä töihin. Työpäivä pulkkaan ja siitä kouluun. Illalla kotiin joskus puolenyön aikaan, koska julkiset eivät kulkeneet eikä tämä herranenkeli voinut hakea minua, koska bensa maksaa. Jossain välissä piti ehtiä lukemaan ja nukkumaan.

Vapaapäivien tai viikonloppujen unista ei tullut mitään, koska toinen kävi vieressä pelleilemässä. Milloin heräsin siihen, että se kävi kuvaamassa nukkumistani, pyöri ympäri kämppää hyvin äänekkäästi tai herätteli milloin lystäsi ja mitä ihmeellisemmällä tekosyyn varjolla. Milloin olivat housut hukassa, milloin hän epäili, että olen laittanut koneeseen jotain mitä hän justnyttarvitsisi. Mitä syödään. Koska syödään. Sun vuoro käydä kaupassa. Keksi lisää näitä typeriä syitä miksi umpiunessa oleva puoliso pitää saada hereille. Joskus tyyppi toi mulle soivan puhelimen tajuamatta, että sen voi hiljentää ja soittelen soittajalle takaisin kun olen aikanani herännyt.

Mitään ymmärrystä myöskään unentarpeen vaihtelevuudesta ei saanut, vaan silloisen puolison mielestä kaikki oli täysin tahallista. Joskus pitkien arjesta johtuvien valvomisepisodien jälkeen kroppa oli niin sekaisin, että kuukautiskierto heitteli enkä vain saanut enää normaalisti unta. Stressaantuneena istuin lukemassa ruotsin kirjotuksiin aamu viiteen, ja nousin pienillä muutaman tunnin unilla töihin, josta jatkoin kouluun. Kun unettomuus onneksi taukosi, ja rehellisesti nukuin, niin tämäkään ei kelvannut koska en ollut hänen kanssaan hereillä. Se vaihtelevuus oli silloisen puolison mielestä tahallista ja ”senkus menet nukkumaan vaan niin kuin muutkin”.

Se oli myös kummallinen ajatus puolisolta, että aamuisin olen vastaanottamassa hänen kotitoimituksiaan. Muutaman aamun unet jäivät vajaaksi sen takia, että jatkuvasti soi ovikello. Yhdenkin viikon muistan, että joka samperin aamu oven takana napotti ties mitä UPS lähettejä. Kunnes yhtenä aamuna vedin ovikellon irti ja käänsin kylkeä kun joku kolkutteli oven takana. Samana päivänä ex soitti raivoissaan, koska hän joutui hakemaan tavaransa jostain varastolta itse ja miten paljon se vei häneltä aikaa ja vaivaa. Vinosti hymyilin, kun hän ei selkeästi osannut ajatella miten se oli pois mun unistani. Olisi edes kysynyt ennen kuin teki näitä kauppojaan..

Eläinten yökäyttäytymisestä en viitsi edes aloittaa, koska ne ovat eläimiä ja täysin syyttömiä kohtaloonsa mun kattoni alla. Sen sijaan olisin kiitellyt, jos puolisovalintaa miettiessä olisi ohjeistettu ajat sitten, että yöunistaan ei kannata nipistää.

Toinen bravuuri on lähipiiri, joka kuvittelee mystisesti, että se naisosapuoli on aina tavoitettavissa. Ei melkein vuorokaudenajalla väliä, kun soi puhelin. Ja sehän soi. Kolmelta aamulla juopunut kaveri soittaa tarvitsevansa yöpaikan, joo ei. Joku soittaa viikonloppuna lauantaina ennen puolta kahdeksaa miten tarvitsee kattausapua. Toinen laittaa viestiä kahdelta sellaisella asialla, minkä voisi hoitaa aamulla. Joku muistaa laittaa viestiä aamu viideltä. Some on onneksi hiljentänyt tekstari- ja puhelinrumbaa, ja puhelimen todella saa äänettömälle, mutta kaveripiirikin jalostunut muista sosiaalisista erakkoravuista jotka tajuavat hiukan ajatella.

xoxo

Minä