007 ja lupa fanittaa.
Olen 33vuotias joten vuosirenkaiden mukaan käyttäytyminen pitäisi muistuttaa suunnilleen edes etäisesti aikuismaista ihmisotusta.
On kuitenkin (ainakin) yksi alue jossa mielelläni taannun kerta toisensa jälkeen kikattavaksi ja kiljuvaksikin teinitytöksi. Matkaan nanosekunnissa ajassa puolet elämääni taaksepäin ja tavoitan yhä vallan helposti sen nuoruudesta tutun fanaattisen tunnetilan. Hyvässä mielessä.
Kysymys on siis fanittamisesta! Saako aikuisena vielä hullaantua bändien tai muiden artistien perään? Urheilijoidenkin joskus? Saako nykiä kaverilta hihan irti tai puristaa mustelmat käsivarteen kun SE IHQ menee sattumalta ihan läheltä ohi! Ja jos se vaikka moikkaa niin saako sillon polvissa melkein notkahtaa? Tai punastuttaa? Mites sitten noi fanikuvat. Voiko vielä 30+ kypsääkin kypsemmässä iässä pyytää ujosti että pääsenkö sun kanssa samaan kuvaan? Minusta saa, ja pitää! Tokikaan se ei tarkoita että väijytään rappukäytävässä idolia ja huudellaan postilaatikosta ”I lav jyytä” niin kuin silloin kolmentoista ikävuoden kieppeillä, mutta kuitenkin tunteella mennään. Saa ihailla, fanittaa, kunhan tekee sen kunnioittaen ja arvostuksen takia.
Faniudun helposti kun kyseessä on jollakinlailla persoonallinen ja erityinen, lahjakas ihminen (tai ihmisjoukkio) kyseessä. Vallankin siinä vaiheessa kun fanittamisen kohdetta pääsee jollakin tapaa lähelle, esim. eksyy juttelemaan jonkin sattuman kautta.
Itselle musiikki on elämässä aina ollut hirvittävän tärkeää. Siksi eniten faniudunkin muusikoihin. Etenkin biisit joissa on jokin tietynlainen ote joka iskee suoraan johonkin sisälle ja herättää tunteita tai ajatuksia. Lyriikoista olen tavannut saada eniten kiksejä ja vallankin sellaisista sanotuksista joista voi ammentaa voimaa ja toisinaan lohtuakin. Joku voimauttava vahva positiivisuus sävel-spektaakkeli radiosta aamulla töihin ajellessa polkee nukkumatin lopullisesti maan rakoon ja relaa poskilihojen kiristystä sen verran että muistaa ettei se elämä nyt ihan niin sontaa taas ollutkaan.
Joku upea musiikillinen taideteos taas kerta toisensa jälkeen maalaa niin vahvat värit ja kuvat mieleen, nostaa muistoja ja ikävää, niin että henkiset padot murtuu ja kyynelein pestään taas sielua. Hieman saattaa herättää ihmetystä jos kyseinen kohtaus sattuu julkisella paikalla.
Millaisia tyyppejä tällainen vanha harakka sitten fanittaa? Ei kuitenkaan kaikki laulajat, näyttelijät, koomikot, urheilijat tai kirjailijat saa sitä innostusta aikaan. Pitää olla persoona. Erikoinen tyyppi. Jollakinlailla sellainen josta jää miettimään hyvällä tavalla että ohhoh. Ihminen joka esim lavakarismallaan pyyhkäisee henkisesti maton jalkojen alta, vie kuin kuoriämpäriä tai sitä kuuluisaa litran mittaa. Mutta samalla osaa olla jotenkin avoin ja rehellinen. Ei missään nimessä leuhka ja kylmä. Vähän ujokin voi olla niin se herättää sympatiaa. Se että ihminen antaa omassa esityksessään kaiken ja on siellä yleisöään varten ja kun hänellä vielä on hauskaa niin se on melkoisen lyömätön yhdistelmä.
Tänä vuonna ehkä kaksi isointa ohhoh-efektin aiheuttajaa ovat olleet ensinnäkin näyttelijä Ritva Oksanen. Ehdottomasti karisman takia. Mieletön nainen ja tapa jolla hän Näyttelijätär- monologissaan hyvin minimaalisin lavastein ja rekvisiitoin täytti koko tilan säteilyllään oli huikeaa. Yhtä aikaa hento ja hauras, mutta niin pirun rautainen ja vahva. HUIKEA. LEIDI.
Ja toinen uuuuu-la-laa oli tietenkin loppuvuoden livelöytö. EGOTRIPPI. Tsiisus mikä bändi. Toki olen vuosien varrella heidän musiikkiinsa törmännyt ja sitä oikein sujuvasti kuunnellutkin, mutta livenä näin vasta nyt armon vuonna 2013 ekaa kertaa.
Jotenkin heillä on huikea se läsnäolon tunne lavalla ja tunnetilojen ja tunneskaalan laajuus puolitoista tuntisen setin sisällä oli laaja. Itkusta nauruun, ikävästä iloon. Ja kun herroja katseli niin vaikutti siltä että heillä todellakin oli kivaa keskenään. Sata lasissa ja kontakti vahvasti yleisöön. Vielä kun jälkimmäisen näkemäni keikan jälkeen muutaman sanan pääsi vaihtamaan ihan face to face niin voiko siinä muuta todeta kun että haluan hukkua unihiekkaan, en koskaan ikinä muutu ja minustakin tulee vielä joskus mestaripiirros.