Hoitaja, yhteiskunnan pyörittäjä.

Me hoito- ja kasvatusalan ihmiset kuulemme jatkuvasti, kuinka nyt taaskaan ei ole sopiva aika vaatia palkankorotuksia tai juuri edes parannuksia työoloihimme. Aina kun meitä koskevat TES-neuvottelut lähestyvät, nousee otsikoihin raflaavia pelottelu-otsikoita siitä kuinka paljon Matti tai Maija Meikäläisen saati sitten Teppo Teikäläisen verot nousevat jos ahneiden hoitajien palkkoja korotetaan.

Kyllä, aivan varmasti hoitajien palkankorotukset maksavat rahaa ja jostain se raha on löydyttävä, mutta kysykää itseltänne, onko meillä enää varaa olla tekemättä mitään hoitoalan huonolle palkkaukselle ja alan vetovoiman puutteellee?

Meitä syytetään kilpailukyvyn tappamisesta ja suunnilleen koko hyvinvointivaltion perikatoon ajamisesta. Tuleeko näiden kauhukuvien maalaajat tai ihan tavalliset tallaajat miettineeksi, kuinka paljon yhteiskuntamme toimintoja nimenomaan hoitajat mahdollistavat? Mitä jos meitä ei ole jatkossa enää tätäkään vähää?

Mieti omaa elämääsi hetki. Mieti missä kaikessa olet joutunut turvautumaan hoitohenkilöstön apuun? Millaista roolia varhaiskasvattajien tuottamat palvelut elämässäsi ovat näytelleet? Oletko sinä tai läheisesi saanut joskus apua sosiaalihuollosta?

Monelle tulee ehkä mieleen, että joo kyllähän sen koronatestin joku hoitsu kai viime vuonna nappasi. Ja taisi siellä terveysasemallakin joku hoituri vastata puhelimeen. Kyllä vain, lähi- ja perushoitajat, sekä sairaanhoitajat tekevät juurikin mm. näitä hommia. Mutta siihen se ei jää, ei lähimainkaan.

Mitä jos meillä ei olisi hoitajia enää leikkaussalissa tai sairaalan vuodeosastolla? Mistä saisit nämä palvelut silloin kun vaikkapa umpisuolesi tulehtuu tai joudut autokolariin? Mistä ja koska saat tekonivelen polveesi tai lonkkaasi, kun kiireetöntä hoitoa on pakko ajaa alas henkilöstöpulan takia? Pikku juttu, saatat ajatella. Mutta siinä kohtaa kun odotat lähes vuoden pystymättä kunnolla liikkumaan ja kovia kipuja potien, saatat toivoa että olisipa hoitajapulaan puututtu ajoissa.

Mieti omia ikääntyviä sukulaisiasi. Jos hoitokodeissa jo nyt joudutaan jättämään paikkoja täyttämättä, koska ei ole riittävästi henkilökuntaa niin mikä tilanne on vaikkapa viiden tai kymmenen vuoden päästä? Kuinka pitkään olet valmis päivät selviämään töistäsi, ja samaan aikaan viettämään yösi esimerkiksi muistisairasta vanhempaasi tai isovanhempaasi vahtien, ettei hän karkaa sukkasillaan lumihankeen? Moni tällainen ihminen jonottaa nyt jo useita kuukausia, esimerkiksi arviointijaksolle tai jonkin muun avun piiriin pääsyä ja sitä kautta pitkäaikaishoivan paikkaa. Mutta mitä pitkäaikaispaikkaa enää tulevaisuudessa jonotat, jos niitä ei nykyäänkään ole tarpeeksi?

Mitä jos sinulta tai vaikkapa veljeltäsi menee työpaikka alta, laskupinot kasvavat ja lapset oireilevat koulussa? Ihanko itse hoidat kaikki asiat, ilman apua sosiaalialan ammattilaisilta?

Kuka sinun lapsesi hoitaa, silloin kun olet töissä? Vai onko tilanteesi niin onnekas taloudellisesti ja muilta resursseiltaan, että voit kasvattaa lapsesi kotona kouluikään asti? Ai niin mutta niitä hoito- ja kasvatusalan ammattilaisiahan tarvitaan vielä siellä koulussakin mm. kouluohjaajina. Piru vie, tässäkään ei selvitty ilman sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten panosta!

On helppoa ulkoistaa itsensä täysin hoitoalasta, esineellistää hoitajat resursseiksi tai käsipareiksi ja välttyä näin ajattelemasta että he ovat itseasiassa koulutettuja, raudanlujia ammattilaisia, IHMISIÄ. Omatunto kai soimaa vähemmän kun puhuu vain yhteiskunnallisesta taakasta ja menoerästä, jonka sietää olla tyytyväinen kun yhteisillä verovaroilla tässä maksellaan heidän, pissasorsa-kuskien, pyllynpesijöiden ja käsiparien palkat.

Kysyn vaan, kuinka moni kiireinen vaikkapa 15 tuntista päivää paahtava bisnesmies tai -nainen, suuren konsernin johtaja, omaa yritystään pyörittävä henkilö tai ihan minkä vain alan ihminen oikeasti pystyisi selviämään ilman hoito- ja kasvatusalan ammattilaisia? Hoituisiko siinä kokousten välissä oman lapsen ja oman mummun syöttäminen ja  vaippojen vaihto? Kuinka nopeita lähtöjä työpaikaltaan pystyisi suorittamaan kun isä kolmannen kerran saman vuorokauden aikana lähtee etsimään lypsykarjaansa pyjamassaan, viidentoista asteen pakkasessa?

Haluatko, ettei kummitätisi kuolisi yksin, kivuissaan ja peloissaan vaan rinnalla olisi joku pitämässä kädestä ja vastaamassa elämän loppumetrien kunnioittavasta ja armollisesta kulusta? Ja että olisi joku joka kuoleman jälkeen hänet pesee hellin käsin, jotta sinun on inhimillisempää tulla häntä vielä katsomaan? Vai teetkö tämänkin tulevaisuudessa oman työsi ohella?

Päättäjät, kansalaiset, veronmaksajat. Te puhuttu meistä kyllä niin kauniisti aina ennen vaaleja ja etenkin aina kun on vaikeita tilanteita meneillään. Kiitätte kyllä, kun hoidimme läheisellesi pitkäaikaishoivan paikan tai taistelimme puolisosi elämän eteen teholla, tuplavuoroja tehden. Mutta koska arvostuksenne nousee sanoista tekoihin?

Koska sanotte, että maksakoon sitten, mutta tarvitsemme toimivan terveydenhuollon, vanhustenhoidon, vammaispalvelut, sosiaalihuollon ja varhaiskasvatuksen ja muut sote-palvelut ja niiden työntekijät ovat ansainneet työn vaativuutta vastaavat palkat?

Kiitos kauniista eleistä, mutta sinisillä valoilla tai juhlapuheilla ei makseta edes niitä punalappu-tuotteita lähikaupan kassalla. Sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan kriisi ei ole vain hoitajien asia, se on MEIDÄN KAIKKIEN ASIA!

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen

yhteiskunnallisesti aktiivinen, ammatistaan ylpeä lähihoitaja Hattulasta

tyo-ja-raha tyo uutiset-ja-yhteiskunta puhutaan-rahasta
Kommentit (0)