Kapteeni käskee, ei enää aikaa välittää
Kerron teille tosielämän tapauksen suomalaisesta vanhustenhoidosta, oman hoitajan urani ajalta. Asiakkaita ja itseäni suojellakseni en voi kertoa missä ja koska tämä kohtaaminen tapahtui. En myöskään voi paljastaa asiakkaasta esimerkiksi ikää tai sukupuolta. Uskon että tunne ja kohtaamisen merkitys välittyy silti.
Lähestyttiin kahviaikaa, vaikeasti muistisairas asukas oli kuljeskellut käytävillä. Välillä kolistellut huonekaluja äänekkäästi, erehtynyt asukastovereiden huoneisiin j ottanut heidän tavaroitaan luullen niitä omikseen. Äiti ja isä hänellä olivat hukassa, toisinaan myös jälleen pieneksi hänen muistoissaan tulleet lapset olivat jossakin kadoksissa. Arvaatte varmasti kuinka levoton ja huolissaan voi muistisairas ihminen olla joka ihan oikeasti elää todeksi tunnetta jossa pienet lapset ovat karanneet ja samaan aikaan omat vanhemmat jossakin vailla apua ja hoivaa. Vessahätäkin oli tainnut olla mutta kun ei enää löydä vessaan tai edes omaan asuntoon/huoneeseensa.
Kyseisessä paikassa oli poikkeuksellinen tilanne, syystä tai toisesta hoidettavia oli normaalia selvästi vähemmän paikalla. Tuskin sanon kovin pahasti pieleen jos arvioin että menimme silloin jopa 0,7 hoitajaa/hoidettava mitoituksella sen päivän. Poikkeuksetta lähes aina vanhustenhoidon puolella moisesta mitoituksesta saa vain unelmoida. Vuoroja tehdään paljon, paljon tiukemmilla resursseilla.
Muistisairas, hyvin huolestunut vanhus ei millään rauhoittunut kahvipöytään. Minulla oli harvinainen mahdollisuus. Oli aikaa istua alas. Ottaa pala marjapiirakkaa ja kupillinen kahvia oikealla kermalla. Istuin vanhuksen viereen, hyvin pian huomasin kuinka suuri tarve hänellä oli pitää minua kädestä. Tuntea toisen ihmisen hyväksyvä ja hellä kosketus, iho vasten ihoa, käden lämpö. Hänellä oli kova halu silittää nuoren ihmisen kättä, käsivartta, hetkittäin poskea ja hiuksia omalla jo iän rypistämällä silkkisellä kädellään. Halattiin monta kertaa. Vanhus painoi päänsä olkaani vasten, silitti ja hymyili onnellisena. Käpertyi melkein syliin asti. Kaikesta huusi tarve tulla rakastetuksi, tulla kohdatuksi ja välitetyksi. Ihmisenä. Arvokkaana.
Siinä me istuimme. Juteltiin. Hänellä sanat jo hukassa pahasti ja moni lause jäi sanalliselta merkitykseltään hämärän peittoon. Saatoin vain arvailla mitä hän halusi sanoa. Mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Ymmärsimme toisiamme ilmeiden, eleiden, kosketuksen ja välittyvien tunteiden perusteella. Vanhus nauroi, silmissä oli myös kyyneleitä liikutuksesta.
Levottomuuden, huolen ja surun lientyessä tapahtui muutakin. Vanhus söi itse piirakan ja joi vapisevin käsin kahvin. Toki hän tarvitsi melkein jokaiseen suupalaan ja kulaukseen muistuttelua ja ohjausta kuinka syödään ja kuinka juodaan. Mutta lämpimästi ja kunnioittaen ohjattuna hän söi ja joi itse. Melkoinen tunne varmasti hänelle siitä että hänelläkin on yhä arvo ihmisenä ja hän yhä pystyy toimimaan. Loppuillan hän oli huomattavasti rauhallisempi, vaikka ehkä muisto itse kohtaamisesta jo katosi piankin. Rauhallinen olo pysyi koska tunnemuisti säilyy sangen pitkään vaikka muunlainen muisti jo olisi hyvinkin hatara.
Aikaa tähän yhteen kahvittelu ja kohtaamis-hetkeen meni yli 20 minuuttia. Jatkossa jos hallituksen kaavailema hoitajamitoitusten pienennys menee läpi ei tämän kaltaiseen kohtaamiseen ja pysähtymiseen ole enää aikaa. Jokainen hoitaja lähtökohtaisesti haluaisi hoitaa tilanteen juuri näin kuten minulla oli poikkeuksellisesti mahdollisuus hoitaa.
Jatkossa, jos 0,4 hoitajaa/hoidettava mitoitus toteutuu, asiakkaalle voidaan koko vuorokauden aikana taata enää 108 minuuttia hoivaa ja hoitoa. Luuletteko että siitä määrästä on mahdollista käyttää kahvihetkeen 20minuuttia? Valitettavasti ei todellakaan.
Tuo 108 min/asukas kun sisältää aamupesut, iltapesut, vessassa käynnit, sairaanhoidolliset toimet, lääkehoidon ja sen valmistelun (esim. lääkkeiden jako), ruokailun (5x päivässä monessa paikassa) ja toki myös lakisääteisen kirjaamisen asiakaspapereihin. Tähän sataankahdeksaan minuuttiin pitää mahduttaa myös esimerkiksi omaisten kanssa keskustelut ynnä muut toimet.
Näin kun laskette, ymmärrätte ihan jokainen ettei ole enää aikaa käytettäväksi yhtään mihinkään ”ylimääräiseen”. Pahimmillaan tämänkaltainen kahvi-kohtaaminen tulee 0,4 mitoituksen tullessa voimaan kaikessa raadollisuudessaan olemaan sitä että levottomalle muistisairaalle annetaan entistä helpommin rauhoittavaa lääkettä jotta hän rauhoittuu eikä saa esimerkiksi konflikti-tilannetta aikaan osastolla hermostuttaessaan muita monisairaita asiakkaita. Hoitajiahan ei siinä kohtaa riitä todellakaan istumaan kahvipöytään tai päiväsaliin vanhusten seuraan rauhoittamaan tilannetta. Vanhukset ovat yhä enemmän yksin tai keskenään ilman valvontaa ja konfliktien, kaatumisten ja muiden vahinkojen määrä moninkertaistuu.
Yhä enemmän vanhukset jäävät vuoteisiin koska hoitajat eivät enää repeä saattamaan ja valvomaan liikkumista tai nostamaan pyörätuoliin. Turvallisempaa silloin on jättää ihminen sänkyyn. Onko se ihmisarvoista, ei todellakaan!
0,4 mitoituksella tämä kahvihetki olisi hoidettu mahdollisimman nopeasti. Kyseinen asukas olisi syötetty koska ne 8 muutakin odottavat ruokaa/kahvia. Ei yksinkertaisesti ole aikaa käyttää 20 minuuttia siihen että vanhus saa itse ohjattuna syötyä. Etenkin jos ne 8 muuta hoidettavaa myös tarvitsevat apua ja ohjausta ruokailuun. Kahteen paikkaan ja kahden vanhuksen (saati sitten yhdeksän) luo yhtä aikaa ei voi paraskaan hoitaja kuitenkaan kloonaantua. Ihmisarvoa? Ei todellakaan!
Vanhustenhoidon laitoksiin ei suomessa enää pääse kovinkaan hyväkuntoisia vanhuksia vaan kaikilla hoidossa olevilla asiakkaillamme on vakavia sairauksia ja valtaosalla esimerkiksi jo keskivaikeassa tai vaikeassa vaiheessa oleva muistisairaus. He ovat ihmisiä jotka suoriutuaksen päivästään tarvitsevat vähintäänkin ohjausta ja neuvomista joka ikisessä toimessa. Ei vanhainkodeissa ja muissa laitoksissa enää juurikaan ole sukkaa kutovia pirtsakoita mummuja vaan siellä asuvat ihmiset ovat oikeasti erittäin paljon hoitoa ja hoivaa tarvitsevia. 0,4 mitoitus vie tilanteen entistä enemmän kaaokseen ja siihen että yhä nopeammin ihmiset jäävät kuntoutuksen ja ohjauksen puutteessa masentuneina ja elämän halua vailla vuoteisiin odottamaan kuolemaa. Voitte myös miettiä kuinka usein 108 minuutin aikana vuorokaudessa on mahdollista päästä vessaan, kuinka usein suihkuun. Ulos ei ehkä pääse enää ikinä.
Käsi sydämelle, tätäkö halutaan vanhuksillemme? Vai mieluummin tuota kohtaamista mitä itselläni oli tuon kerran mahdollisuus toteuttaa?
Tämä eettisesti ja moraalisesti ihan kamala tilanneko on sitä mitä halutaan maamme hoitajille? Heille jotka haluaisivat tehdä työnsä hyvin?
Kirjoittaja on hanna Jokinen, 30+, ammatistaan ylpeä Lähihoitaja ja SuPer-Aktiivi