Mitä koronasta saa sanoa?
Viime päivät, rakettimaisesti kohoavat tartuntaluvut ja samaa tahtia kiristyvät yhteiskunnan rajoitteet ovat ajaneet ihmiset yhä tiukemmin omiin poteroihinsa korona-keskustelussa.
Osa toivoo, ettei asiasta uutisoitaisi enää ollenkaan kun aihe kyllästyttää. Osa huutaa kovaan ääneen kuinka hallitus tuhoaa koronan varjolla talouden ja yrittäjien elämän. Hoitohenkilöstö anoo armoa jälleen kerran massiivisesti kiristyvän työtaakan alla ja vaatii vastuutalkoisiin ihan jokaista.
Kun hoitaja kertoo sydäntä särkevistä ihmiskohtaloista altistuneissa hoivalaitoksissa, joissa vanhat ja monisairaat ihmiset on pakko patistella eristykseen yksin omiin huoneisiinsa, vailla seuraa ja omaisten tapaamista, pahimmillaan myös kuolemaan covid19-infektioon. Tähän vastaa taas yrittäjä, että mites ne konkurssit ja niiden takia tehdyt itsemurhat ja työttömyys?
Osa ihmisistä pystyy vaivatta perustelemaan, ettei haittaa jos nyt joku tähän kuolee kun kaikkihan täällä johonkin kuolee. Samat ihmiset kuitenkin ovat katkerasti itkeneet oman läheisen menettämistä, surren jopa vuosia. Toisen ihmisen ihan yhtä rakkaan läheisen kuoleman voi kuitenkin kuitata olankohautuksella.
Osa on vakuuttunut siitä, että kyseessä on vain suuri huijaus, jotta lääkeyhtiöt ja maskitehtailijat voivat rauhassa rahastaa kansalaisia. Tai vähintäänkin on punaviher-huulipuna hallituksen vika koko juttu. Ensin vaadittiin keväällä kouluja kii ja sitten kun ne menivät kii oltiin purjeissa kun se lasten opettaminen ei kotona ollutkaan helppoa ja kivaa. Yhtä aikaa halutaan rajoittaa tautia ja vaaditaan siihen toimia, mutta silti juuri ”minun” pitää saada käydä baarissa, leffassa, liikuntatiloissa, konserteissa ja harrastaa muutenkin kuten ennenkin.
Lehdissä dramaattisesti uutisoiduista altistuksista aletaan heti spekuloida ja syytellä. Pääasia että syyllinen löytyy ja häntä voi riepotella. Ja pääasia, että syy on jossain muualla kuin itsessä. On se sitten yrittäjän mielestä osaamaton hallitus tai hoitajan mielestä vastuuton ihmismassoissa liikkuminen ja turvallisuusohjeiden laiminlyönti. Puhumattakaan salaliittoteoreetikoista, joiden mielestä maskeissakin on mikrosiruja, joilla ihmisiä voi vakoilla.
Luulin pitkään, että asiasta pitää ja voi keskustella. Asiallisesti ja rakentavasti, mutta jotenkin tällä hetkellä tuntuu ettei mitään saisi sanoa kun aina sanoo väärin. Tällä hetkellä ihmiset ovat niin syvällä poteroissaan, omien pelkojensa ja aggressioidensa painon alla, ettei yhteistä näkemystä ole mahdollista muodostaa ehkä ollenkaan. Raha ja kuolema on asetettu vastakkain ja jopa ystävät riitelevät keskenään siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Ainoa yhteinen nimittäjä tuntuu olevan ettei vika voi olla millään tavalla juuri minussa. Itsekään en ole tästä mikään poikkeus, harva meistä on.
Ehkä keskustelussakin voisi noudattaa turvatoimia. Pitää turvavälit, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa jättäen hetkeksi lukematta niiden päivityksiä joiden tietää olevan täysin eri mieltä. Pestä käsiä ja huolehtia puhtaudesta, eli jakaa vain tarkistettua tietoa ja olla levittämättä huhuja tai vääristeltyjä tietoja. Sekä käyttää maskia, eli suodattaa omista sanoistaan tahallisesti pärskityt loukkaukset, viha ja solvaukset. Vittuilu kun harvoin on vaikuttavaa viestintää ja se kuka huutaa rumimmin ja kovimmin ei ole välttämättä se joka on eniten oikeassa.
Lopulta me tarvitsemme toisiamme. Hoitaja tarvitsee yrittäjien palveluita, yrittäjät tarvitsevat hoitajia auttamaan itseään koronan iskiessä tai saattohoitamaan omaa läheistään. Salaliittoteoreetikotkin hyötyvät niistä parjaamistaan maskien valmistajista ja kehitteillä olevista rokotteista.
Mutta on ihan ok ottaa etäisyyttä ja olla hiljaa, jos kokee ettei juuri nyt omasta tilanteesta käsin voi muuta kuin loukata ja rettelöidä tai toisaalta vain provosoitua muiden sanoista. Ja parempikin niin. Korona ehkä paranee, mutta paranevatko kaikki haavat joita toisiimme ajan kuluessa sanoillamme lyömme. Itse en ole niin hyvä ja jalo ihminen, että pystyisin kaiken unohtamaan heti. Toivottavasti nämäkin ylilyöntien arvet joskus paranevat.