You’ve gotta dance like there’s nobody watching.
Hei olen Hanna ja rakastan tanssia. Yhtä hyvin lause kuuluu tätä nykyä toisin. Hei olen Hanna ja pelkään tanssia.
Teini-iästä asti olen tykännyt tanssimisesta. Kaikki lähti aikanaan kansantanssin parista, perinnetieto- ja ohjaaja-koulutuksineen kaikkineen. Ihana tiivis, turvallinen “tanssiperhe” ja jengi jossa oli hyvä kohdata jos jonkunlaiset teini-angstit, matkustaa maailmalla ja kasvaa ihmisenä. Muistan monet hyvät hetket ja reissut ja muistan esitysten jännityksen ja sen mikä vuosia on kantanut minua, tanssin ilon.
Myöhemmin olen kokeillut lyhyesti niin samba-rytmejä kui itämaistatanssiakin. Flamencoakin olen kokeillut pintaraapaisun.
2000-luvun alulla löytyi rivitanssi ja sen kautta vähitellen myös kilpaileminen. Laji koki valtavaa muutosta perinteisestä bootsit jalassa, stetson päässä kopsuttelusta kohti tavoitteellista treenaamista, tanssilajien kirjon ollessa valtava. Rivitanssin (tai SoloStylen niin kuin se matkanvarrella myös nimenä muuttui katto-organisaation kehittyessä monipuolisempaan suuntaan) tutustuin mm. eri lattari-tansseihin, funkyyn, west coast swingiin, showtansseihin, twosteppiin, valssiin jne.
Löysin sitä kautta myös tieni pro-am paritanssin pariin, jossa ammattilais-opettaja ja amatööri-oppilas tanssivat parina eri tanssilajeja riippuen tasosarjasta. Sitä kautta viime vuosina Cha Cha, Twostep ja West Coast Swing ovat olleet työnalla. West Coast Swing myös erillisenä lajina on kiinnostanut.
Treenailu johti sitten innon kasvaessa kilpailemaan, mutta tälläinen stressaaja ja huonon itsetunnon omaava persona kun olen niin lopulta se kääntyi itseään vastaan. En ole kovin kaksinen tanssija, myöskään kroppamallini ei ole mikään tanssijalle edullinen. Jotenkin siinä sitten ajoin itseni ottamaan tanssin ihan liian vakavasti.
Viime keväänä tapahtui lopullinen floppaus. Pro-am kisasarjassa unohdin rutiinit aivan täysin, lähdin väärällä jalalla, väärään rytmiin. Muistan vaan hokeneeni tanssiparilleni anteeksipyyntöjä ja pahoitteluja kesken tanssin kun olen niin kertakaikkisen paska. Käytännössä siis juoksin itkien pois lattialta tanssin jälkeen. En muista koska mua olis hävettänyt ja vituttanut niin paljon. Jotenkin se itseinhon ja häpeän määrä oli ihan valtaisa. Samalla tajusin että ei minkään mukavan harrastuksen pitäisi aiheuttaa näin paljon pahaa mieltä ja jopa itseäni vähätteleviä ajatuksia. Kyse on kuitenkin harrastuksesta, kisaaminenkaan ei ole mitään verraten vaikkapa vakiotanssien MM-mittelöihin oallistujien urakaan. Sen pitäisi, yhtään väheksymättä ketään, olla ihan tavallisten pulliaisten hyväntuulista mittelöintiä ja oman kehityksen arvostamista ja mittaamista. Ihanaa yhdessäoloa, me henkeä ja naurua.
Kyseisenä kisaviikonloppuna pärjäsin West Coast Swing:n Noviisi Jack & Jill sarjassa hyvin, itseasiassa paremmin ei olisi voinut pärjätä. Voitto tuli. Toki olin siitä iloinen ja sitä juhlittiin railakkaasti. Jotenkin vaan kisaviikonloppua jälkeenpäin kelatessani sen hohto hukkui johonkin sen pro-am kämmäilyn häpeän jalkoihin. En saa sitä hyvää tunnetta enää palautettua, en käytännössä tanssijana usko itseeni enää ollenkaan vaikka tuollaisen hienon hetken pitäisi vahvistaa ja luoda uskoa tuleviin kuvioihin.
Meni monta kuukautta etten tanssinut ollenkaan. En pystynyt. Päätin jo että nyt riittää, lopetan koko homman kun se kääntyy näin kovaa itseäni vastaan. Varovasti kuitenkin palailin takaisin ja satunnaisilla tunneilla olen käynyt. Tanssiminen on kivaa, ihan hullun kivaa, edelleen. Mutta johonkin se kirkkain palo on sammunut. Ja aivan liian helposti suuntaan yhä sinne kisalattioille katseeni. Samalla ahdistun koko ajatuksesta että taas olisin mukana siinä spekuloinnin, pätemisen ja pärjäämisen oravanpyörässä. Itkemässä tappioitani. Moni on kysynyt että eikö sitä voisi vaan harrastaa harrastamisen ilosta. En tiedä? Kyllä kai, jos vaan osaisi. Kilpailuvietti on vaan niin pirun kova. Ja kuitenkin minussa asuu pieni taistelija joka ei yhtään tykkää tälläisestä periksi antamisesta…
Lisäksi vanhat omaan kokoon ja ulkonäköön liittyvät epävarmudet ovat nousseet enemmän pintaan, nimenomaan tanssin suhteen. Aikanaan taistelin itseni kanssa todella todella kovasti että uskalsin kilpailla ja haastaa hoikemmat ja kauniimmat kanssakilpailijani. Olen aina ollut sarjani isoin (ja pullukoin jos nyt suoraan sanotaan) ja esimerkiksi peilien käyttö treeneissä ja videoiden katselu kisan jälkeen on ollut aivan kamalaa. Jos en ihan väärin muista niin ensimmäiset kerrat yksityistunnilla kisatansseja treenatessa oli itku silmässä kun piti oppia katsmaan itseään peilistä. Samoin ekoilla pro-am kerroilla itketti oma kömpelyys ja osaamattomuus. Oman kehon liike vaan jotenkin omaan silmään näyttää niin armottoman kömpelöltä ja kaikelta muulta kuin mitä sen toivoisi olevan. Kuitenkin aiemmin mulla paloi iso liekki sen suhteen että tanssi kuuluu ihan kaikille ja kilpaileminenkin tietenkin myös kun kerran siihen meidän lajeissa on mahdollisuus. Ja että iso tanssija voi olla ihan yhtä hyvä kuin pienempikin kunhan vaan hallitsee tekniikan ja säteilee.
Nyt oon taas siinä pisteessä että mietin omaa kehoani hyvin kriittisesti tanssin suhteen. Taas kauhistuttaa ja pelottaa että jos kukaan ei haluakaan tanssia mun kanssa kun oon tällänen plösö ja en mikään kovin lahjakaskaan. Mietin ihan liikaa mitä muut musta ajattelee, kokeeko tanssiparit mut vastenmielisenä tai raskaana perässä raahattavana. Katsooko tuomarit että mitä toikin luulee osaavansa jne… Tiedän tasan tarkkaan kuinka pimee tää mun tänhetkinen ajatustapa on enkä ole siitä millääntapaa ylpeä, mutta toistaiseksi en oo löytänyt väylää ulos.
Mä haluaisin ihan kauheesti takaisin, haluaisin löytää sen kipinän ja palon taas. Mutta huomaan että taas heti kun suunnittelenkin paluuta säännöllisille tunneille niin alan mielessäni kouhottaa heti kisa-ajatuksia. Haluan mä vielä kisatakin, mutta en tiedä mitä tehdä sille häviämisen pelolle ja liian vakavasti ottamiselle. En tiedä. Jonkun viisastenkiven kun löytäisikin. Tuskin se kuitenkaan täällä kotona pakoilemalla muuttuu se asia. Tanssi kuitenkin oli aiemmin mun siivet, mun keino puhua silloin kun ei ollut sanoja.