Kiltteydestä kipeä vai ihanaa olla ilkeä?
Olen viime vuosina paljon lueskellut ihmisten käyttäytymisestä ja tutkinut sen kautta omaa (ja muidenkin) keskeneräisyyttä ja ihmisyyttä.
Suosittelen esim. tuota otsikossakin viitattua kirjaa ”Kiltteydestä Kipeät” (http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522474061). Vallankin jos koet että kaikki aika ja energia menee vain toisten miellyttämiseen. Vääränlaiseen ”auttamiseen”.
Nykyään tuntuu olevan melkeinpä muotia pyrkiä johonkin ”Vain minä ja mun edut merkitsee”-tilan. Totta kai täytyykin oppia ettei tarvitse pelätä EI sanan sanomista jos oikeasti itselle ei sovi joku meno, asia, palveluksen tekeminen tai muu vastaava. Mutta hetkittäin tuntuu että nykyään ihmisten pitäisi sanoa se maaginen EI jo ihan periaatteen vuoksi, ettei vaan vahingossakaan tallaa omaa tilaansa tai omaa hyvinvointiaan. Ettei näytä jotenkin heikolta ja uhrautujalta. Vaikka oikeasti kalenterissa olisi tilaa auttaa ystävää tai vaikka itsellä ei juuri olisikaan tarvetta esimerkiksi vain lepäillä laakereillaan niin tuntuu kuin olisi jopa jotenkin äärimmäisen hienoa ja vahvaa silti näyttää että minä hallitsen itseäni ja minulla on oikeus sanoa ei. Ja sanon varmuudeksi että ”ei helvetissä, never ever”.
Jotenkin tuntuu että nykyään ollaan menty jo siihen ääripäähän että halutaan olla suorastaan ilkeitä ja kylmiä muita kohtaan. Ikäänkuin saataisiin jotkut elämää suuremmat kicksit kun osataan olla ”itsestään huolehtivia” ja ”puolustaa omaa itseään”. Vaikka se tarkoittaisi suoranaista ilkeilyä ja itsekkyyttä.
Itsellä on vasta työn alla sen hakeminen mitä se oikeanlainen, itseä ja muita kohtaan reilu EI:n sanominen ja oman tilan puolustaminen tarkoittaa. Osin johtuu siitä että yhä pelkään että joku loukkaantuu tai jää suunnattomaan pulaan jos en voikaan auttaa. Onneksi olen asian kanssa möyrinyt sen verran pohjamudissa että sellainen ihan pimee suorittaminen ja pakko-auttaminen on vähentynyt noin 70% siitä mitä se oli pahimmillaan, saaden jopa läheisriippuvaisia piirteitä. Olen elänyt sitäkin aikaa jolloin koin että mun koko arvo riippui siitä kuinka paljon tein muiden puolesta. Autoin silloinkin kun ihmisiä suorastaan ärsytti mun hösääminen. Se johti myös siihen että aloin odottaa ja kalastella kiitosta. Tuntui tosi katkeralta jos joku ei tajunnutkaan mun upeita ponnisteluja ja kiitellyt & kumarrellut. Nykyään olen kuitenkin jo paremmin oppinut kuuntelemaan itseäni ja ihan kaikkeen en ryhdy vaikka pyydettäisiin, lisäksi kiitoksen kerjäämisen kanssa oon tarkkana etten enää lähde sille tielle.
Silti mussa asuu kuitenkin se ihmisiä rakastava tyyppi joka ihan oikeesti saa siitä itselleen suunnatonta puhdasta iloa kun auttaa muita. Nytkin olen parissa-kolmessa älyttömän hienossa projektissa mukana joista en luopuis mistään hinnasta vaikka kaikkien suhteen ”ilmaista työtä” ainakin osittain teen. Mutta niin se vaan musta menee, että kun tarpeeksi rakastaa sitä mitä tekee niin ”palkka” tulee ihan muusta kuin rahasta, lahjoista, julkisesta kiitoksesta tms. Mulle tällä hetkellä on tärkeintä nähdä kuinka oma työ auttaa ja vie asioita eteenpäin. Etenkin yhden mulle hyvin rakkaan ystävän kohdalla jokainen eteenpäin päästy askel kohti hänen unelmiaan on mulle itselle ihan järjetön voitto ja palkinto. Tunne siitä että joskus kun tää ihminen on pisteessä jossa se vai sanoo elävänsä unelmaansa, voin hiljaa mielessäni ajatella että mä olin osa sitä. Mun avulla oli merkitystä. Edes vähän. Ja muissakin ”vapaaehtoishommissa” toki ihan sama juttu. Ja niin kauan se onkin hyvä kun asiasta ei tule itselle mikään pakko.
Jotenkin mä toivoisin ihmisiltä jonkinlaista suurempaa kunnioitusta toisia ihmisiä ja heidän unelmiaan kohtaan. Ei se oikeesti ole minulta pois jos (vapaaehtoisesti) annan aikaani toisen auttamiseen. Ei sen pitäisi olla kateuden ja ilkeyden aihe jos joku muu tahtoo toteuttaa unelmiaan ja tekee niiden eteen töitä. Aina voi valita olla niissä mukana ja saada itselleenkin paljon hyvää. Toisaalta voi valita myös tien jossa asettuu vastahankaan ja vähättelee toista ja tämän ponnisteluja, ilkeilee ja hankaloittaa. Mutta siinä kohtaa saa ihan itseään syyttää omasta pahasta olostaan. Ja vallankin jos talloo toisen unelmat niin ihan itse saa kantaa vastuun sekä omasta paskasta fiiliksestä ja siitä että toisen unelmat polkemalla saattaa aiheuttaa koko ihmisen romahtamisen. Jos huomaa kovasti vähättelevänsä toisen pyrkimyksiä niin olisiko syytä mennä itseensä ja miettiä miksi niin tekee? Pelkäänkö että unelmiaan tavoitellessaan en enää olekaan sille unelmoijalle tärkeä? Pelkäänkö oman asemani puolesta niin paljon että luulen ettei ”vanha ja turvallinen” ystävä/puoliso/sukulainen esim enää kelpaa jos löytää uusia kiinnostavia ihmisiä matkalla kohti tavoitettaan?
Tuleeko minulle kateellinen olo koska en itse osaa tai uskalla miettiä mitä minä elämässäni haluan ja miten minun ehkä pitäisi kehittää itseni? Mitä unelmia kohden kulkea. Saako toisen ehkä radikaalitkin päätökset ja pyrkimykset minut kokemaan oman elämäni tylsäksi ja paikallaan junnaavaksi?
Itseään ei pidä uhrata, mutta sen vaan sanon että uskomattomimmat sattumat ja hienon hienot hetket tässä elämässä on mun kohdalle tulleet hyvin usein sen kautta kun olen ollut mukana toteuttamassa toisten unelmia. Siinä sivussa olen tullut toteuttaneeksi omiakin unelmia. Jopa isompia kuin mistä koskaan uskalsin edes unelmoida.