Sylini ei ole tyhjä.
Seison kaupassa kahvipaketti kädessä. ”Onnea Äiti” komeilee sen kyljessä. Pysäyttää. Tekee mieli laittaa paketti pois, ei sillä että vihastuttaisi tai ihastuttaisi. Jotenkin vaan tuntuu ettei tää paketti ole mulle.
Mietin miltä tuntuu hänestä joka vuosia lasta yrittäneenä poimii saman paketin? Tuntuuko että kaikkialta se paiskataan naamalle, kahvipakettikin vittuilee?
Tai toisaalta miltä tuntuu hänestä jonka sydämen alla kasvaa uusi elämä. Hänestä joka ei ole vielä edes kellekään kertonut että elämä hänessä voimistuu viikko toisensa jälkeen. Tuleeko hormoni-myrskyssä kyynel silmään ja tunne siitä että maailma on avoin ja täynnä onnea.
Äitiyteen ja äitiydettömyyteen liittyy tuhansia tunteita. Seitsemänsiä taivaita ja synkimpiä syövereitä. Mahtaako mikään asia maailmassa sen isommin jakaa ajatuksia niin eri äärilaitoihin?
Äsähdin rakkaalle ihmiselle alkuviikolla. Puhe kääntyi äitiyteen ja isyyteen. Itse en ole koskaan kokenut paloa äidiksi tulemiseen. Ja lopulta sairaudet ja lääkkeet sinetöivät asian puolestani. Kuulin taas kerran sen, toki täysin hyvällä heitetyn lauseen. Rohkaisevasti ystävyydellä sanotun. ”Se ajatus muuttuu sitten kun sen oman lapsen saa, niin se ja sekin henkilö ajatteli ennen ettei halua lapsia.” Ärähdin että mulle ei tarvitse asiaa vakuuttaa, en koe tarpeelliseksi kääntää kantaani. Ja lääkkeiden ym takia asia on mun osaltani muutenkin loppuunkäsitelty.
Ei minua loukkaa se että puhutaan aiheesta. Minulle se ei minuna itsenäni ole arka ja kipeä aihe. Mutta se minua loukkaa kun niin usein ihmiset asettuvat asemaan jossa ikäänkuin tietävät minun tunteeni ja kokemukseni minua paremmin. Ihankuin minussa olisi joku ohjelmisto-vika joka hedelmöityksen hetkellä olisi uudelleen koodattavissa kuntoon Se ikuinen laulu siitä että kaikkien on jatkettava sukuaan.
Mutta miettiikö kukaan siltä kannalta että koska en ole vauva-kuumeillut koskaan tai kokenut olevani valmis äidiksi niin en osaa sitä varsinaisesti edes kaivata. Että en kärsi tästä tilanteesta ainakaan itseni takia. En minä osaa kaivata asiaa joka ei koskaan ole ollut minulle ajankohtainen tai läheinen.
Minun sylini ei ole tyhjä. Minun sylini on auki maailmalle, rakkaudelle, perheelleni, ystäville, kokemuksille, seikkailulle, kummilapsille ja muille rakkaille ihmisille ja eläimillekin. Sylistä voi puuttua lapsen kokoinen pala mutta tyhjä se ei ole.
Myöskään vähemmän nainen tai rakkaudesta ymmärtämätön en ole.
Enkä myöskään halua tulla esimerkiksi työelämässä epäreilusti kohdelluksi siksi että minulla ei ole lapsia. Minun jouluni oman minun näköiseni perheen kanssa on yhtä tärkeä kuin lapsellisen henkilön joulu. Minä voin haluta joskus lomailla koulujen hiihtoloma-viikolla, niinkuin joku koululais-perheessä elävä. Ei minua pitäisi automaattisesti laittaa siksi esim joulun työvuorotoiveiden toteutuksessa huonompaan asemaan.
Tiedän että lapsettomuus on todellinen tuska heille jotka äidiksi haluavat mutta eivät voi tulla. Se on raastavaa, rikkovaa, surua ja kipua. Josta osa ei toivu koskaan. Mutta silti en koskaan väitä tietäväni paremmin kuin ihminen itse, kukaan ei voi tuntea toisten tunteita. En voi väittää ymmärtäväni lapsettomuuden tuskan suuruutta ja laajuutta, enkä koskaan menisi sanomaan että kyllä se sun mieles muuttuu kun löydät muita unelmia…
Toki äitienpäivä pysäyttää minuakin miettimään. Kohdallani lapsettomuus kirvelee, mutta ei itseni takia. Se sattuu että minun takiani maailmassa on mies josta ei koskaan tule isää. On pariskunta josta ei koskaan tule isovanhempia. On pieni poika joka ei koskaan minun toimestani saa pikkuserkkuja.
Otan kahvipaketin kuitenkin, pistän ostoskoriini ja keitän kahvit. Koska minulla on minun oma äiti. Paras maailmassa. Kyllä se kahvipaketti silti on yhtälailla mun juttu sittenkin.