Aikaahan meillä on, loputtomiin. Onhan?
Aika on omituinen juttu.
Tylsinä päivinä sen toivoisi kiitävän, laukkaavan kohti kiinnostavampia päiviä ja kellon lukemia. Sillon kun on kivaa, parhaita hetkiä, niin tokihan sitä silloin jokainen huokaa mielessään, rohkeimmat jopa ääneen, kuinka toivoisi että aika pysyähtyisi just nyt ja voitaisiin olla näin vaan. Aina vaan. (Itseäni toisaalta huvittaa vähän ajatus siitä millaista olisi jumittua esim loppuiäkseen rakastamaan kaikkea ja kaikkia esim nousuhumalan maailmoja syleilevässä mielentilassa. Haha, olis siinäkin muilla kestämistä).
Mistä ajankulun parhaiten huomaa? Onko se vain kelloon ja kalenteriin tuijottamista? Tajuaako vuosien kuluneen vain uuden vuoden rakettien räiskyessä taas kerran ja kissan pelätessä pauketta komerossa?
Itselle ensimmäinen isoin vanhenemisen merkki oli aikanaan se kun tajusin olevani niin vanha että ”inttipojat” on mua nuorempia. Hyvänen aika, vastahan me Elinan kanssa huudeltiin tanssituntien väliajalla vanhan romanttisen kerhotalan isoista ikkunoista ”isoille pojille” armeijan harmaissa. Sillon he nimittäin oikeesti kulkivat vielä niissä ihanissa harmaissa puvuissa ja noin 14-vuotiaan tytön sydän läpätti kuin kurittoman karitsan saparo. Eihän me niitä ikkunoita muka saatu auki, lähetettiin vaan lentopusuja. Mutta kai ne oikeita pusuja olisivat halunneet, mutta eihän me. Puihin mentiin ja hihiteltiin. Muistan sen tunteen vieläkin.
Kului muutama vuosi ja tajusin että mun oma ikäpolvi menee armeijaan, kului vielä muutama lisää ja huomasin katsovani inttipoikia sisarellisesti. Kuinka noin nuoret pojat siellä selviää. Ilman äitiä. Nyt kun oma ”pikkuveli” lähtee armeijan leipiin niin olen lähinnä kauhuissani ja valmiina vaatimaan intti-iän nostoa kolmeenkymmeneen koska eihän vielä 18-19v pienokainen voi olla erossa äidistä niin kauan, jos 33vuotiaalla naisellakin melkein tulee itku kun äiti on 10pv Intiassa puhelinpimennossa. No joo, ainakin tunnen itseni ikivanhaksi ja huomaan miten aika kuluu. Ihan liian äkkiä.
Toinen ajankulun raastavan rehellinen mittari on paikallislehden ”kirkolliset”-palsta. Muistan ajan kun siellä ei vielä ollut ketään tuttuja listattuna. Ei naituina, ei lapsen saaneina. Joku lukiokaveri meni nuorena naimisiin ja muistan tuijottaneeni ”Vihityt”-osiota suunnilleen kauhuissani että nytkö tässä ollaan niin aikuisia että pitäisi jo puoliso löytää ja vihille päräyttää. Vastahan me päästiin ylioppilaaksi. No Millenium-raketit kun ammuttiin taivaalle niin johan se munkin elämääni kitaransa kanssa saapasteli mies jonka takia sydän soi yhä tänäkin päivänä. Ja sinne Vihityt-palstalle päädyin itsekin. Onneksi.
Vähitellen se ”vihityt”-palsta oli jo ihan pala kakkua ja ”syntyneet”-palstan tuijottelu alkoi. Sinnekin alkoi putkahdella beibi poikineen tuttujen nimien perään. Omalla kohdalla elämä on päättänyt niin ettei meidän nimien perässä lue yhdenkään nahkapokaalin sukupuolta ja kummasti se on ”syntyneet palstakin” alkanut tutuista nimistä autioitua. Ennen kun tuota palstaa katsoi ”Joko noi nyt sikiää”-silmin niin melkeinpä se alkaa kääntyä jo hiljalleen ajatukseen ”vieläkö noikin uuden vauvan sai”-ajatukseen, vallankin jos katselee itseään noin 3-5v vanhempia tuttuja nimiä.
(tähän väliin huomautus että en arvostele kenenkään lasten hankintaa, itsestä tuntuu vaan vieraalta ajatukselta että lähemmäs 40v tai jopa yli 40v haluaisian äidiksi, mutta jollekin se toki on tärkeää ja vilpittömät onnittelut siitä.)
Seuraava sykäys ajankuluun saattaa olla niinkin raadollinen kuin ”Kuolleet”-palsta, valiettavasti. Jossain kohtaa alkaa väkisinkin näkyä kuolinilmoituksissa ensin tuttujen vanhempia ja vuosien päästä siellä tulee lukemaan myös luokkatovereita ja ystäviä. Onneksi kuitenkin sitä ennen usein on aika kun ”Ylioppilaat/valmistuneet” palstalta saa ylpeänä lukea kummilasten, ystävien ja tuttavien skidien nimiä.
Elämä kuluu hirveää vauhtia vaikka esim tanssikisa vedon aikana 2minuuttia on joskus ikuisuus. Hammaslääkärin penkissä hammaskiven poistossa puolituntia ei lopu koskaan. Jouluruuhkassa tunnin jonottaminen kassalle on pienen elämän mittainen aika.
Ei siis hukata niitä hetkiä. Jos on tylsää, aika matelee, niin nautitaan siitäkin. Niitä hetkiä kun ei saa takaisin. Tylsiäkään. Ei pidetä kiirettä juosta pelkkiin kivoihin ja kiihkeisiin hetkiin. Joskus on ihan hyvä näin. Sohvatuolin nurkassa, kissa jaloissa, kahvia kupissa.